kyllä hän siinä pettyi. Kevätpuolella näet "satamalla satoi" uusia
määräyksiä. Syyslukukaudella oli lukukausimaksut kannettu vanhan
lain mukaan, mutta 4 p:nä tammik. säädettiin, että siinä kohden oli
noudatettava uutta lakia. Edelleen senaatti 7 p:nä helmik. päätti
vaatia, että rehtori tilintekoonsa tuntiopettajien palkkaamiseen
käytetyistä varoista liittäisi todistuksen, ettei ainoatakaan
maksettua tuntia oltu joko opettajalle sattuneesta esteestä
taikka huolimattomuudesta laiminlyöty. Se oli Kihlmanista aivan
kohtuutonta, sillä normaalikoulun "opettajilla ei yleensä ollut
tapana laiminlyödä tuntejaan", ja koulu oli tuntiopettajiltakin
vaatinut ei ainoastaan ulkonaista hetkellistä työtä, vaan heidän
sydämensä rakkautta, ja tositeossa saanutkin heiltä apua tuntien
ulkopuolella, eikä senvuoksi sairauden sattuessa heti oltu kylmästi
lähetetty laskua laiminlyödystä tunnista. "Tämä käsitystapa oli nyt
tullut oikaistuksi. Onko siitä koituva todellista hyötyä koululle
ja valtiolle, on tulevaisuus osoittava." -- Toukokuun 8 p:nä
määrättiin, että lukukausi oli päättyvä 30 p:nä samaa kuuta eikä 15
p:nä kesäk., niinkuin säädetty oli ollut ja jota silmällä pitäen
opetus oli järjestetty. Kun kumminkin 10 opettajaa tahtoi ottaa osaa
promotsioniin samana 30 p:nä, pidettiin loppututkinto todellisesti
29 p:nä. -- Vihdoin julistettiin 29 p:nä toukok. 1873 H. K. M:ttinsa
arm. asetus Suomen normaalilyseoista, jonka tarkoitus ilmeisesti
oli vähentämällä pedagogian professorin vaikutusta lähentää nämä
oppilaitokset maan muihin lyseoihin ja saattaa ne kouluylihallituksen
käskynalaisuuteen. [Ks. Normaalikoulun vuosikertomuksia 1873 ja _V.
T. Rosenqvist_, Svenska normallyceum i Helsingfors 1864-1914, siv.
43-50.]
Luonnollista on, että lukuisat uudet säännökset vaikeuttivat koulun
johtoa, ei ainoastaan tänä uuden kouluasetuksen ensimmäisenä
vuonna, vaan myöhemminkin -- semminkin kun, sanoo Kihlman, "ei
aina ollut helppoa käsittää käskyjen oikeaa tarkoitusta". Mutta
ei hän myöskään salannut mitä hän ajatteli uutuuksista. Paitsi
ylihallitukselle lähettämissään kirjelmissä julkilausui hän mielensä
vuosikertomuksissa. Lukuvuoden lopussa ilmestyvä "programmi", joka
kyllä ei levinnyt laajalle, mutta jota kumminkin luettiin koulu- ja
asianomaisissa virkapiireissä, oli näet hänen äänenkannattajansa.
Siinä hän suppeasti, mutta kuitenkin riittävän selvästi arvosteli
ylihallinnon toimia kunakin kuluneena vuonna, käyttämällä hänelle
ominaista, hillityn ivallista kieltä, joka ei ollut koskematta
vallanpitäjiin. Vuosikertomus v:lta 1873 ei tässä kohden eronnut
muista.
Mitä kouluylihallitukseen tulee, tapahtui siinä lukuvuoden lopulla
se huomattava muutos, että parooni v. Kothen, jolle normaalikoulun
erikoisasema ja sen puolustajakin olivat erityisesti vastenmielisiä,
anoi ja sai virkavapautta huhtik. 15 p:stä -- eikä enää palannut.
Että kenraalin poistuminen tanterelta tuntui helpotukselta, on
selvää, mutta sillä ei vielä hävinnyt se suunta kouluasioiden
johdossa, jonka hän oli perustanut.
* * * * *
Kihlmanin perhe-elämästä on v:lta 1873 kerrottava, että Hannan ja
Viktor Heikelin häät vietettiin 14 p:nä toukok. morsiamen kodissa.
Kutsuttuina vieraina oli saapuvilla sukulaisia ja ystäviä, joihin
jälkimmäisiin myöskin kuului osa isännän virkatovereja koulusta. Isä
itse vihki nuoren parin pidettyään sitä ennen syvämietteisen puheen
avioliiton merkityksestä ja onnen ehdoista, ja toimituksen jälkeen
hän luki ääneen 103:nnen psalmin: Kiitä Herraa, minun sieluni.
Vakavan puheen ja ylevän kiitosvirren sanotaan niin vaikuttaneen
kuulijoihin, että "marsalkat" (sulhaspojat) pidättyivät sovinnaisista
hääpuheistaan, jotta eivät häiritsisi isän virittämää tunnelmaa.
Heti häiden jälkeen lähtivät vastanaineet ulkomaanmatkalle, kulkien
höyrylaivalla Räävelin kautta Lyypekkiin ja sieltä eteläänpäin
Italiaan saakka. Paluumatka kävi Wienin kautta, missä tänä kesänä
oli maailmannäyttely, ja oli se niin suunniteltu, että he
elokuulla saapuivat Uuteenkaarlepyyhyn. Uusi seminaari, jossa
Heikel oli lehtorina, oli näet siellä avattava syyskuun 1 p:nä.
Tänä keväänä oli Kihlman perheineen pakotettu muuttamaan asuntoa.
Uusi koti Etelä-Makasiininkadun N:o 4:ssä, nykyään jo hävinneessä
puurakennuksessa, ei ollut yhtä mukava kuin edelliset, mutta sekin
oli lähellä koulua, sekä normaalikoulun vuokrattua huoneistoa että
myöskin sen omaa taloa (vastapäätä saksalaista kirkkoa), jonka
talon rakentamista nyt juuri aloitettiin entistä tehokkaammin
suunnitella. -- Kesänsä oli perhe, niinkuin tiedämme, viettänyt
milloin missäkin maalla tai saaristossa. Tänä vuonna oli Kihlman
Espoosta ostanut maa-alueen ja rakennuttanut oman huvilan, joka
sijaitsi meren rannalla Rulludd-nimisellä, ennen asumattomalla,
metsäisellä niemellä. Rakennus valmistui kesäkuun lopulla, ja 1
p:stä heinäk. perhe asettui siihen asumaan. Paitsi ympäristön
alkuperäistä luontoa teki tämän kesäasunnon viihtyisäksi se,
että perheellä läheisinä naapureina oli sukulaisia ja ystäviä.
Hilda Kihlmanin veli, kapteeni Alfred Forssell, perheineen, vanha
äiti, hovineuvoksetar, ja sisar Julia asuivat Finnån kartanossa,
jonka Forssell oli vuokrannut ja jonka omistajaksi hän myöhemmin
tuli. Insinööri Edvin Bergrothilla taasen oli huvila läheisessä
Granholman saaressa, ja hoiti hänen, leskimiehen, taloutta neiti
Emma Candelin, tuttu Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta. Vihdoin
oleskeli usein itse Rulluddissa neiti Amelie Forssell, jota paitsi
pojilla oli oma toverinsa Rainer Vuoriossa (silloin Forsberg), joka
käyden normaalikoulun suomalaisella osastolla totutti heitä suomea
puhumaan ja joka myöhemmin tuli kuuluisaksi ylioppilastenorina.
Helsinkiin ja takaisin oli säännöllinen laivakulku, ja kun ei matka
vienyt puoltatoista tuntia enempi, saattoi Kihlman mukavasti käydä
omaistensa luona. Kaikenlaiset puuhat pitivät näet häntä nyt niinkuin
ennenkin joka viikko päiväkausia peräkkäin kaupungissa [Rulludd ja
Granholma kuuluivat yhdessä Lindelöfin ja Krogiuksen huvilain kanssa
Granö saaressa vanhimpiin Helsingin koko läntisessä saaristossa. Sitä
ennen sanotaan siellä olleen varsinaisia huviloita vain Geitlinin
Tallholmassa. Muutoin asuivat helsinkiläiset talonpoikais-asunnoissa,
jotka kesäkuukausiksi luovutettiin perin halvasta vuokrasta.].
Kihlmankin oli aikonut tänä kesänä tehdä ulkomaanmatkan, käydäkseen
Wienin maailmannäyttelyssä "pedagogisessa tarkoituksessa" ja kenties
myöskin teollisessa, sillä Tampereen yhtiökin oli lähettänyt sinne
tuotteitaan, jotka palkittiin. Hän oli jo saanut virkavapauttakin,
mutta sanomalehtien tiedot koleran ilmestymisestä Wienissä
aiheuttivat matkan lykkäämisen, kunnes otollinen aika oli mennyt ohi.
Heinäk. 10 p:nä k:lo 11 illalla -- jolloin hänellä oli "vapaa hetki,
mikä oli sangen harvinaista" -- Kihlman Helsingistä kirjoitti Viktor
ja Hanna Heikelille. Siitä otamme muutamia piirteitä. -- Toissa
iltana oli Hannan kirje Napolista tullut Rulluddiin. Perhe oli
ollut kutsuttuna Finnå'hon, kirje otettiin mukaan ja luettiin julki
istuessa "saman meren rannalla, jolla se oli kirjoitettu". Suurella
mielenkiinnolla oli matkustavia seurattu Italian halki Napoliin ja
Vesuviolle. -- Kaikki viihtyivät hyvin Rulluddilla. Lennart oli
ruskettunut, Oswald ja Enzo kalastivat ja raivasivat "aarniometsää"
huvilan ympäriltä. Paikka, sanoo kirjoittaja, voi aikaa myöten tulla
sieväksi. Ei historialliset muistot, vaan puhdas luonto ympäröi meitä
siellä: "olemme ensimmäiset ihmiset, jotka ovat tunkeutuneet tähän
pyhäkköön."
Vihdoin oli, jatkuu kertomus, normaalikoulukin otettu armoihin.
Kenraalikuvernööri oli ratkaissut, että sille oli talo rakennettava
Tähtitornivuoren juurelle. "Olen siitä hyvin tyytyväinen." Sen
jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi uuden normaalikoulu-asetuksen,
mainiten entisestä eroavia kohtia -- esim. että hän oli saanut
200 mk:n palkankoroituksen, mutta tuli hänen senvuoksi palvella
30 vuotta, sensijaan että ennen oli vaadittu ainoastaan 25 -- ja
jatkaa sitten: "Rehtorinpalkkio on koroitettu 800:sta 1200 mk:aan,
mutta siitä tulen tuskin hyötymään, koska minut luultavasti syksyksi
erotetaan. Olen näinä päivinä saanut tietää, että ylihallituksessa
paraikaa laaditaan minua vastaan noin 2 arkin pituista kirjoitusta
senaattiin. En tiedä, mitä olen rikkonut, enkä tiedä mitä
tarkoitetaan: tahdotaanko syyttää minua majesteettirikoksesta vai
aiotaanko tyytyä uuden rehtorin nimittämiseen. Tiedän vain, että
jotain on tekeillä. Olen tietysti koettanut arvata, mitä on kyseessä:
olen ajatellut vuosikertomusta, ja luultavasti käytetään sitä aseena
minua vastaan. Valmistaudun siis lähtöön (reträtt) ja toivon voivani
hyödyttää isänmaatani, vaikka minut pannaankin pois viralta --
virasta, jota en ole hakenut. Elämäni tulee paljon rauhallisemmaksi,
ja minä voin levollisesti nauttia rauhastani, koska en itse ole
vetäytynyt työstä, vaan toiset ovat poistaneet minut. Että olisin
menetellyt väärin ja että siten itse olisin aiheuttanut eroni, sitä
en voi vielä ymmärtää. Olen pyytänyt noudattaa velvollisuuttani, ja
levoton olen vain sen vuoksi, että olen saanut niin vähän aikaan.
Olen käyttänyt totuuden kieltä oppilaita, tovereita, esimiehiä
ja esivaltaa kohtaan. Enkä ole voinut tehdä toisin. Jos minut
sentähden hylätään, niin ei se ole minun asiani. En minä siitä tule
huonommaksi." -- -- Seuraavana päivänä on Kihlman lisännyt saaneensa
kuulla, että ylihallituksen kirjelmä oli jäänyt sikseen, vaikka
närkästys (indignation) häntä kohtaan oli suuri.
Mahdollista on, että ylihallitus luopui aikeestaan senvuoksi, että
Kothen ei enää palannut, ja se selittäisi myöskin, että Kihlman
vuoden lopulla (27/11) kirjoitti T. Reuterille: "Minun suhteeni
ylihallitukseen näyttää parantuneen." Kumminkaan ei Kihlmanin ja
ylihallituksen väli piankaan tullut hyväksi. Se on seuraavasta
näkyvä, ja sangen luultavaa on, että tuota 2 arkin pituista
kirjoitusta talletettiin vastaisuutta varten, jollei kokonaan uutta
kirjoitettu. Ainakin on eräs entinen senaattori tämän kirjoittajalle
kertonut, että valtioneuvos Lindelöf kouluylihallituksen päällikkönä
oli hänelle lukenut ankaran kirjelmän Kihlmania vastaan. Se oli ollut
osoitettu senaatille, mutta oli jäänyt lähettämättä. Huomautukseen,
että olihan Kihlman oikeuden ja totuuden mies ollessaan tekemisissä
ylihallituksenkin kanssa, vastasi vanha senaattori hymyillen:
"Vaikka olikin, mutta ei _sillä_ tavoin (kuin Kihlman) kirjoiteta
esimiehille!" -- Siinä "villakoiran ydin": Kihlmanilla ei ollut sitä
lajia nöyryyttä, jota opitaan virkavallan portaita noustessa.
* * * * *
Tässä muistutettakoon lyhyesti, että suomalainen normaalikoulu
tänä syksynä aloitti toimintansa Hämeenlinnassa. Sen rehtoriksi
tuli toht. J. G. Geitlin, jossa Helsingin normaalilyseo menetti
yhden parhaimpia opettajiaan. Kirjevaihto Kihlmanin ja hänen
välillään todistaa, että he olivat tulleet läheisiksi ystäviksi,
ja milloin Geitlin johtajatoimessaan kaipasi neuvoja, kääntyi hän
aina täydellä luottamuksella ystävänsä puoleen. Tähän samaan aikaan
oli yksityisen suomalaisen alkeisopistonkin asia kehittynyt sille
kannalle, että senaatilta oli saatu lupa laitoksen laajentamiseen
täydelliseksi opistoksi. Syksyllä 1872 alkanut uusi rahankeräys
oli näet tuottanut niin paljon, ettei yritys enää epäilyttänyt sen
perustajia. Lokakuulla 1873 valittiin koululle johtokunta, ja tuli
silloin Kihlman varajäseneksi. Mutta -- sanottakoon se jo tässä --
myöhemmin s.o. syksystä 1881, jolloin prof. Cleve oli muuttanut
Helsingistä, hän kutsuttiin johtokunnan varsinaiseksi jäseneksi, ja
kun seuraavana vuonna prof. Yrjö Koskinen, joka Cleven jälkeen oli
ollut puheenjohtajana, oli tullut senaattoriksi, valittiin Kihlman
puheenjohtajaksi. Näin tuli Kihlman läheltä seuraamaan näiden
suomalaisten opistojen kehitystä samalla kuin hän rehtorina hoiti
niitä suomenkielisiä luokkia, jotka vielä toimivat ruotsalaisen
normaalilyseon yhteydessä.
Koska normaalilyseon historian kirjoittaminen on ulkopuolella
suunnitelmaamme, voimme olla kajoamatta niihin muutoksiin koulun
toiminnassa, jotka jo mainitut ja muutkin näinä aikoina ilmestyneet
asetukset aiheuttivat. [Ks. _V. T. Rosenqvist_ m.p. siv. 51 ss.]
Ymmärrettävää on, että rehtorilla varsinkin, lukuvuoden 1873-74
alussa, jolloin m.m. lukujärjestys ensi kerran oli laadittava uuden
kouluasetuksen mukaan, oli, niinkuin on tapana sanoa, seitsemän
päivää viikossa. Mutta tiedämmehän, että hän kykeni selvittämään mitä
vaikeimpia pulmia. Työ ei masentanut häntä; se, joka ajoittain sai
hänen mielensä masennuksiin, oli se, että niin monet muutokset olivat
hänestä epäoikeutettuja, mielivaltaisia. Eri seikoista täytyi hänen
myöskin vaihtaa kirjelmiä ylihallituksen kanssa, mutta nekin voimme
sivuuttaa. Ainoastaan yksi tänä vuonna ilmennyt erimielisyyden aihe
Kihlmanin ja ylihallituksen välillä ansaitsee erikoista huomiotamme,
nimittäin kysymys rehtorin velvollisuudesta antaa takaus niistä
rahoista, joita hänen tuli virkansa puolesta kantaa, hoitaa ja
tilittää. Kihlmanin esiintyminen tässä asiassa on hänelle erityisesti
kuvaava.
Kiertokirjeessä kesäk. 19 p:ltä 1873 oli ylihallitus kehoittanut
kaikkia oppilaitosten johtajia kouluasetuksen 114 §:n mukaan ennen
syyskuun loppua lähettämään mainitunlaisen takauksen. Kihlman ei
kuitenkaan noudattanut kehoitusta, ja senvuoksi hän sai erityisen
(27/11 päivätyn) muistutuksen viimeistään ennen tammik. 15 p:ää 1874
toimittaa takauksen ylihallitukseen. Siihen vastasi Kihlman (31/12),
että hän totta kyllä oli ollut lähettämättä takausta, mutta se ei
ollut tapahtunut huolimattomuudesta eikä muistamattomuudesta, vaan
erään esteen takia, josta hän pyysi saada antaa seuraavan selityksen.
Hän ei ollut koskaan pyytänyt ketään takaukseen, osaksi senvuoksi
ettei hän ollut sitä tarvinnut, osaksi sentähden että hänestä oli
kohtuutonta, että C. ja D. takaavat asiaa, josta A:lla ja B:llä ehkä
oli suurta hyötyä, mutta C:llä ja D:llä ei vähintäkään. Itse hän
oli tosin sääliväisyydestä tai auttaakseen puutteenalaisia mennyt
takaukseen, mutta myöskin katkerasti kokenut, mihin vaaraan siten
joutuu. Senvuoksi hän oli päättänyt olla auttamatta lähimmäistään,
milloin apua anottiin takauksen muodossa. Siitä johtui, ettei
hän itsekään voinut pyytää ketään takaukseen. Eikä hän kyseessä
olevassakaan tapauksessa ollut tuntenut halua luopua periaatteestaan,
sitä vähemmin, kun oli kaksin verroin vastenmielistä pyytää ketään
ominaistakaukseen määrästä, jonka suuruutta ei kukaan ihminen voinut
tietää. "Minä en ainakaan voi alistua mielipahaan saada joko kieltävä
vastaus taikka myöntävä, jossa jälkimmäisessä tilassa minä mielestäni
olisin uhrannut jotakin, jota pidän ylen kalliina, nimittäin
riippumattomuuteni." Tämä este oli aiheuttanut, ettei hän ollut eikä
nytkään voinut noudattaa ylihallituksen käskyä.
Kun Kihlman näin kieltäytyi antamasta lain määräämää takausta, oli
hän täysin selvillä siitä, että hänet voitaisiin senvuoksi erottaa
rehtorin toimesta. Saatuaan kuulla, että rehtorit A. V. Sundel
Hämeenlinnassa ja K. H. Kahelin Jyväskylässä eivät myöskään vielä
olleet lähettäneet takausta, oli hän näet joulukuulla kirjoittanut
kummallekin ilmoittaakseen, että hän oli päättänyt olla taipumatta,
ja kehoittaakseen heitä yhtymään kieltoon -- siten olisi ehkä
ollut mahdollista, että kyseessä oleva lainkohta muutettaisiin,
mutta toiselta puolen piti heidän olla valmiit vastaanottamaan
sekin seuraus teostaan, että heidät erotettaisiin. Kumminkin on
käsitettävä, että Kihlmanin tunteet olivat sekavia. Sen huomaa
eräästä lausunnosta, jonka tapaamme kirjeessä (20/1 1874) hänen
vaimolleen (Kihlman oleskeli syystä, josta puhumme alempana, koko
tammikuun Turussa). Hilda Kihlman oli kuulemansa mukaan kirjoittanut,
että kaikki muut rehtorit olivat antaneet takauksen (mikä kuitenkin
oli erehdys, sillä Kahelin oli myöskin kieltäytynyt, joskin
vähemmän jyrkässä muodossa) ja että ylihallitus aikoi lähettää
Kihlmanin kirjelmän senaattiin, sekä kysynyt, oliko tämä iloinen
todennäköisestä erostaan. -- "Tunteeni ovat tässä tapauksessa",
vastasi Kihlman, "niinkuin usein on laita, sekavia. Olen iloinen,
että pääsen virasta, joka lukukausien aikana ryöstää minulta joka
tunnin päivässä, joka estää minua harjoittamasta opintoja, joka estää
minua elämästä perheeni kanssa, joka tekee minut hermostuneeksi ja
kärtyiseksi, joka sanalla sanoen nielee minut ja siinä määrässä
kysyy toimintakykyäni, etten saa aikaa enkä rauhaa täyttääkseni
muita velvollisuuksiani, joista Jumala ei ole vapauttanut minua.
Iloitsen siis siitä hetkestä, jolloin tämä olosuhde on päättyvä, ja
sen johdosta jälleen olen tunteva suurempaa sopusointua sisässäni.
-- Mutta minä en voi iloita siitä, että semmoisia lakeja säädetään,
joiden kautta tunnollinen virkamies pakotetaan luopumaan valtion
palveluksesta. Minä suren myöskin sitä orjamieltä, joka alistuu mitä
mielettömimpiin vaatimuksiin. Kaikki rehtorit, kirjoitat Sinä, ovat
lähettäneet takauksen. Mitä sanotaankaan sen johdosta? Luonnollisesti
sanotaan: ei yksikään ole huomannut mitään kohtuutonta lain
vaatimuksessa. Ainoastaan minä olen niskoitellut. Minä se olen tuo
härkäpää, tuo mahdoton, taipumaton rettelömies, joka asetun esivaltaa
vastaan. Lopulta minä se olen, joka olen moitittava ja rangaistava
ja hyljättävä; ja virkaveljeni ja ylihallitus ja koko maailma on
vanhurskas. Minä yksin olen haiseva, ja kun minä semmoisena heitetään
ulos, niin kaikki siunaavat itseään ja sanovat: Amen, hänelle
tapahtui oikein, amen. -- Mutta katsopas, tämä on minun silmissäni
surullista, hyvin surullista. Kun oikea tehdään vääräksi ja väärä
oikeaksi, silloin minua väsyttää elämä ja tämä maailma, diese
verkehrte Welt (tämä takaperoinen maailma)." --
Emme tiedä mitä ylihallituksessa asiasta tuumittiin, mutta kauan sai
Kihlman odottaa, ennenkuin hän virallista tietä siitä kuuli enemmän.
Vasta kun hänelle kirjelmällä 15 p:ltä toukok. 1874 ilmoitettiin,
että senaatti ylihallituksen esityksestä oli nimittänyt hänet
edelleen hoitamaan rehtorinvirkaa, kysyttiin häneltä samassa, eikö
hän voisi antaa edes laillista takausta taikka muuta vakuutta
hoidettavistaan rahavaroista, ja saisi hän kummassakin tapauksessa
itse merkitä sen määrän, mistä takaus tai vakuus oli annettu. -- Näin
oli kysymys muodoltaan melkoisesti muuttunut; mutta vaikka Kihlman
myöntääkin sen, hän kuitenkin vastaa, että hänen on mahdotonta luopua
periaatteistaan. Huomauttaen, että säätyjen ehdotus, että Suomen
pankin virkamiehiltä ei enää vaadittaisi n.s. virkatakausta, oli
saanut korkeimman vahvistuksen, hän sanoo, ettei hänkään tahtonut
kannattaa järjestelmää, jota hän piti kohtuuttomana. Sitä paitsi hän
ei voisi antaa laillistakaan takuuta pyytämättä toisia myöntymään
siihen ja siten joutumatta semmoiseen asemaan, ettei hän voisi
kieltäytyä, jos häneltä pyydettäisiin samanlaista palvelusta. Sitä
vastoin tarjosi hän mielellään yksityisen omaisuutensa vakuudeksi.
Mutta koska hän itse oli jäävi arvostelemaan tämän vakuuden
arvoa, osoitti (refererade) hän "niinkuin tällaisissa tapauksissa
on tapana" maan etevimpiin luottolaitoksiin, Suomen pankkiin,
Yhdys- ja Pohjoismaiden osake-pankkeihin, sekä kauppahuoneisiin
H. Borgström & Kumpp. ja F. Kiseleff. Jos näiden liikkeiden
johtomiehiltä kysyttäisiin, voitiinko häntä pitää siveellisesti
ja taloudellisesti pätevänä vastaamaan (viimeisen tilinteon
mukaan) Smk:sta 9,199:30, ja vastaus olisi rauhoittava (lugnande),
niin näyttää siltä, että valtiolla olisi semmoinen vakuus kuin
oikeuden mukaan on pyydettävissä. Jättää joku osa omaisuuttansa
ylihallituksille talletettavaksi, oli hänestä sekä tarpeetonta että
periaatteisvastaista. Tarpeetonta senvuoksi, että kouluneuvosto
milloin tahansa saattoi tarkastaa rehtorin hoidossa olevat varat,
periaatteisvastaista sentähden, että valtio on pidättänyt itselleen
yksinomaisen oikeuden oppilaitosten johtajien nimittämiseen.
Rehtorinvirka oli nykyään luottamustoimi, johon hallitus määrää
kenen tahtoo asianomaiselta edes kysymättä, tahtooko hän ottaa ylen
vastuunalaisen ja voimia vaativan tehtävän, josta palkka ei ollenkaan
vastannut työtä. Että sen lisäksi vaadittiin takausta, oli jotenkin
kohtuutonta, sillä siten jäivät kaikki oikeudet toiselle puolelle
ja kaikki velvollisuudet toiselle. "Erityisen vakuuden vaatimus vie
siihen luuloon, että epäillään omaa luottamusta. Minä puolestani en
pidä itseäni velvollisena antamaan muuta vakuutta kuin persoonani
tarjoaman. Jollei se kelpaa vastaamaan 10,000 mk:sta, niin olen kai
minä paljoa vähemmän kelpaava hoitamaan ja kasvattamaan neljättä
sataa ihmislasta."
Kuinka varma Kihlman oli siitä tuloksesta, johon hänen
"niskoittelemisensa" johtaisi, näkyy seuraavista sanoista, jotka
hän kirjoitti C. J. Lindeqvistille (13/8 1874): "Odotan joka päivä,
että minut erotetaan rehtorinvirasta. Olen nimittäin kieltäytynyt
antamasta takausta, ja ylihallitus on sen johdosta ilmoittanut
senaatille, että syytä ei ole minun persoonani tähden syrjäyttää
lain määräystä. Mitä siitä seuraa, on ymmärrettävissä." -- Kumminkin
Kihlman erehtyi, sillä asia päättyi hänen täydeksi voitokseen.
Seuraavan vuoden alkupuolella ilmestyi näet 25 p:nä helmik. 1875
päivätty arm. julistus, että kouluasetuksen 114 §:n viimeisessä
momentissa luettava säännös koulunjohtajain velvollisuudesta antaa
takaus hoidettavistaan rahavaroista oli _kumottu_. -- Kihlman oli jo
marraskuulla saanut tiedon senaatin kannasta, ja kun hän kirjeessä C.
J. Arrheniukselle Turussa (10/11 1874) oli maininnut asian, vastasi
tämä: "Onnittelen loistavaan voittoon rehtorintakaus-kysymyksessä!
Korvaamattomuutesi on aiheuttanut menestyksen. Toinen olisi
arvatenkin saanut ilman enempää viivytystä erota." Kun kysymys oli
käsittelynalaisena, hoiti ensin V. von Haartman ja sitten C. J.
Jägerhorn ylihallituksen päällikön virkaa, mutta kun se ratkaistiin,
oli L. L. Lindelöf astunut tähän asemaan. Kenties oli tällä
päällikköjen vaihdoksella joku merkitys asian päätökseen nähden.
Kihlmanille tuotti voitto epäilemättä melkoista tyydytystä.
* * * * *
Ohimennen on jo sanottu, että Kihlman tammikuulla 1874 oleskeli
Turussa. Matkan aihe oli seuraava. -- Syksyllä 1871 oli Vaasan
koulunopettajisto kiertokirjeellä ehdottanut maan pedagogeille,
että nämä eroaisivat kirkollisviraston leski- ja orpokassasta ja
perustaisivat kouluvirastolle oman eläkerahaston. Ajatus saavutti
yleistä hyväksymistä, ja 1873 valittiin kaksi edustajaa, joiden tuli
johtokunnan kanssa tutkia ja ehdottaa, millä perusteilla mainittu
vanhempi rahasto olisi jaettava ja uusi järjestettävä. Useimmat äänet
saaneina olisi rehtori Hallstenin (Vaasa) ja toht. Sucksdorffin
(Hämeenlinna) pitänyt ryhtyä tehtävään, mutta kun edellinen
kieltäytyi ja jälkimmäistä jostakin syystä pidettiin jäävinä,
kutsuttiin ääniluvussa lähimmät, nimittäin lehtori Strömborg ja
Kihlman, Turkuun, missä työ oli yhdessä jaettavan rahaston johtajan,
rehtori Arrheniuksen kanssa suoritettava. Kihlman oli ennen vaalia,
kuultuaan että häntä ajateltiin ehdokkaaksi, pyytänyt, ettei häntä
valittaisi (ja sen vuoksi saanutkin vähemmän määrän ääniä), mutta
nyt täytyi hänen kuitenkin noudattaa kutsumusta. Vapautusta hän ei
ollut toivonut ainoastaan sentähden, että hänellä kotonakin oli yllin
kyllin työtä, vaan senkin vuoksi, ettei hän ennen ollut lainkaan
perehtynyt leski- ja orpokassan asioihin ja että hän oli aikonut
loma-aikana käydä Pohjanmaalla.
Matkustaen yhdessä tulivat Kihlman ja Strömborg uudenvuodenpäivänä
Turkuun. He asettuivat Seurahuoneelle asumaan, ja jo 2 p:nä tammik.
oli ensimmäinen kokous (leski- ja orpokassan huoneustossa entisessä
yliopistotalossa). Siinä sovittiin, että ensin oli laskettava,
kuinka paljon koulunopettajain puolelta oli kassaan suoritettu
perustamisvuodesta 1842 lukien. Vaikka apumiehiä palkattiin ja
työtä tehtiin sekä kotona että yhdessä, meni tähän ja muihin
esitöihin noin kolme viikkoa. Vasta sen jälkeen alkoivat neuvottelut
jakosuunnitelmasta, uuden kouluviraston leski- ja orpokassan
ohjesäännöstä y.m., johon meni pari viikkoa, niin että Kihlman vasta
6 p:nä helmik. pääsi lähtemään kotimatkalle.