ehdottajana ja perustajana, oli Kihlman sittenkin sen syntysanan
lausuja. Kun eivät kehräämöyhtiön omat varat riittäneet siihen,
eikä hän itse yhtiön johtokunnan puheenjohtajana voinut asettua
toisen yhtiön johtoon, sai hän vanhan ystävänsä ja appi-isänsä
astumaan sijaansa. Puuhiomoyhtiön varsinaiseen johtoon Essen ei
kuitenkaan liene ottanut osaa, ja sitä paremmin saattoi hän, kun joku
vastoinkäyminen sattui, muistuttaa Kihlmanille, kuka oikeastaan oli
alkuunpanija. Onneksi kehittyi asia, niinkuin jo sanottiin, hyvin ja
tuo suuri Tampereen liike, jonka Kihlman oli pelastanut uhkaavasta
perikadosta, itse vaaraan joutumatta laajentui uudella tuottavalla
tehtaalla. [Onnistunut yritys antoi Essenille paljon aihetta
vitseihin. Yhtiön osakkaita nimitti hän "slipareiksi" (hiojiksi),
jota sanaa ruotsinkielessä käytetään merkityksessä ovela, nokkela
mies.] Toiseksi on tässä puheeksiotettava eräs seikka, joka näinä
vuosina tavattomassa määrässä kiinnitti ja kuohuttikin Kihlmanin
mieltä, nimittäin hänen takauksensa Gust. Wasastjernan edestä, joka
jo ennen on useita kertoja mainittu. Tämä asia ei ole merkillinen
ainoastaan sen vuoksi, että se, niinkuin hän itse on tunnustanut, sai
hänet ponnistamaan voimansa Tampereen yhtiön hyväksi (uhkaava vahinko
oli näet torjuttavissa vain, jos yhtiön osakkeet pysyivät arvossa),
vaan myöskin niiden selkkausten tähden, jotka se aiheutti, sekä sen
lopullisen, kaikki laskelmat tyhjäksi tekevän päätöksen vuoksi.
Edellisessä luvussa on kerrottu, että Kihlmanilta lokakuulla 1869
Yhdyspankin puolesta (kuvernöörinviraston kautta) vaadittiin 100,000
mk, joista hän A. A. Levónin kanssa oli täytetakauksessa, mutta että
hän lohdutti itseään sillä, että panttina olevat osakkeet olivat
myytävät ja Wasastjernan konkurssijuttu selvitettävä, ennenkuin
maksun suuruus oli määrättävissä ja siis takaus suoritettava.
Yhdyspankki ei kuitenkaan halunnut tyytyä niin pitkään odotukseen,
ja kun kuvernöörinvirasto, Kihlmanin antaman selityksen johdosta
pitäen asiaa riidanalaisena, 10 p:nä marrask. 1869 oli neuvonut
pankkia asianomaiseen oikeuteen, haastatti se 30 p:nä syysk. 1870
Kihlmanin oikeuteen. Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa
26 p:nä marrask. 1870 (ylioppilastalon vihkimispäivänä; Kihlman
kertoo menneensä raastuvasta juhlaan), mutta lykättiin 14 p:ään
tammik. 1871, syystä että Kihlman pyysi saada vastata kirjallisesti.
Olot olivat niin kehittymättömiä, että Kihlman turhaan tiedusteli
itselleen asianajajaa, ja sentähden hän mainittuna päivänä oikeudessa
esitti selityksen, jonka hän itse oli kirjoittanut (kumminkin
saatuaan neuvoja laamanni J. Ekströmiltä, joka Vaasassa ajoi samaa
juttua Levónin puolesta). Ilman virkatyylin tavoittelua on selitys
ajatukseltaan terävästi ja loogillisesta ja esitykseltään selvästi
kirjoitettu. -- Tässä kirjoituksen pääpiirteet:
Yhdyspankin vaatimus oli, että Kihlman velvoitettaisiin
maksamaan 100,000 mk korkoineen (6 % 14 p:stä marrask. 1868) ja
oikeudenkäyntikuluineen, kuitenkin siitä poisluettuna 28,273 mk 74
p, minkä summan pankki oli saanut panttina olleesta 100 Tampereen
Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön osakkeesta (jotka ohimennen
mainiten takausmiehet olivat huutokaupassa ostaneet), sekä se osinko,
joka ehkä vast'edes jaettaisiin Wasastjernan konkurssipesästä.
Niin valmis kuin Kihlman olikin täyttämään sitoumuksestaan
johtuvat velvollisuudet, hän kieltäytyi noudattamasta näennäisiä
velvoituksia, ja semmoisiin hän luki pankin vaatimuksen. Ryhtyessään
sitten selitykseensä hän tahtoi ensin luoda taustan kuvaukselleen,
s.o. kertoa takaussitoumuksen synnyn. -- Ansaitakseen rahaa
oli Yhdyspankki eräästä Wasastjernan velasta mennyt takaukseen
ulkomaalaiselle pankille ja saanut vakuudekseen joukon Tampereen
yhtiön osakkeita. Kun velkaa ei suoritettu, täytyi Yhdyspankin astua
väliin ja, perimättä Wasastjernalta näin syntynyttä saatavaansa,
vaati se tältä täytetakausta. Tämä vaatimus aiheutti, että velallisen
ystäviä ja ystävien ystäviä pyydettiin suostumaan semmoiseen
sitoumukseen, ja kun nämä menivät täytetakaukseen, ei se tapahtunut
voitonpyynnistä -- jos he olisivat kieltäytyneet, olisi pankin
täytynyt tyytyä yksistään panttiin. Kihlman myöntää kyllä, ettei
tämä vaikuttanut asian juridilliseen puoleen, mutta se osoitti, että
pankki, jos se kärsikin tappiota, ei kokisi muuta vahinkoa kuin minkä
uhalla se alkujaan oli ryhtynyt etua lupaavaan asiaan. Tämä tapahtui
1864. Laina annettiin 6:ksi kuukaudeksi, mutta 6 vuotta myöhemmin se
oli vielä maksamatta. Huomattuaan, ettei lainanottaja edes korkoon
nähden täyttänyt velvollisuuttaan ja ettei lainanantajakaan näyttänyt
suuresti välittävän tästä huolettomuudesta, takausmiehet viimein,
uudistaessaan sitoumuksensa, liittivät siihen lisämääräyksen, että
he olisivat vapaat takauksestaan, jollei pankki 6 kuukauden kuluessa
lankeemispäivästä ryhtyisi semmoiseen lainhakuun, mihin se lain
mukaan oli velvollinen ennen 12:n kuukauden kuluttua.
Käydessään sitten pääasiaan Kihlman huomauttaa, että, kun kerran oli
olemassa takaus, joka merkitsi vapaaehtoista sopimusta takaajain ja
pankin välillä, ei toisella asianomaisella enemmän kuin toisellakaan
ollut oikeutta olla täyttämättä sitoumuksiaan. Takauskirjoituksen
mukaan oli Kihlman mennyt täytetakaukseen, s.o. luvannut vastata
vajauksesta, joka syntyisi, jollei pankki pantista taikka muusta
velallisen omaisuudesta saisi täyttä korvausta, eikä häntä siis
laillisesti voitu vaatia suorittamaan muuta kuin vajaus. Edelleen
oli sitoumuksessa sanottu, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukaudessa
lankeemispäivästä lukien. Mutta ymmärrettävästi ei lainhaku saattanut
tarkoittaa mitä tahansa, vaan ainoastaan vajausta, jonka suuruudesta
pankin tuli mainitussa ajassa ottaa selkoa. Siihen oli näet pankki
velvollinen, koska se oli lisämääräyksen hyväksynyt, ja sen olisi
niin muodoin pitänyt viipymättä myydä pantti ja, jollei se siten
olisi saanut omaansa, ryhtyä toimenpiteisiin, jotka tarkoittivat
velallisen muun omaisuuden rahaksi muuttoa. Mutta mitä oli
Yhdyspankki tehnyt? Velan lankeemispäivän s.o. toukok. 14 p:n jälkeen
1869 pankki ei pannut tikkua ristiin, ennenkuin se 24 p:nä syysk.
kuvernöörin kautta vaati Kihlmania maksamaan 100,000 mk korkoineen
ja oikeudenkäyntikuluineen, luvaten suorittaa takaisin, mitä
vast'edes ehkä saataisiin velallisen puolelta. Sittemmin, s.o. noin
kaksitoista kuukautta myöhemmin (30 p:nä toukok. ja 13 p:nä kesäk.
1870) se möi panttina olleet osakkeet, ja vihdoin se 30 p:nä syysk.
1870 haastatti Kihlmanin oikeuteen jälleen vaatien häneltä 100,000
mk. y.m. Kun nyt huomioon otetaan, että Wasastjerna elokuulla 1869
luovutti omaisuutensa velkojilleen ja että siis pantin myynti olisi
voinut tapahtua ja myöskin mahdollisen vajauksen täyttäminen olisi
voitu häneltä vaatia sitä ennen, ei kukaan tiedä, miten asia olisi
voinut suoriutua, semminkin kun osakkeista 1869 maksettiin paljon
enemmän kuin 1870 -- jos pankki olisi tehnyt, mitä se oli velvollinen
tekemään. Laiminlyöntinsä tahtoi pankki nyt korjata vaatimalla
oikeuden kautta takausmiestä suorittamaan koko velan ja se oli sitä
mieltä, että se niin menetellessään oli täsmällisesti täyttänyt tuon
lisämääräyksen, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukauden kuluessa. --
Lyhyesti, Yhdyspankki oli toiminut mielivaltaisesti: laiminlyönyt,
mitä sen olisi tullut tehdä säilyttääkseen oikeutensa takausmiehiä
kohtaan ja sitä vastoin tehnyt vaatimuksen, johon sillä ei ollut
oikeutta -- eikä siitä voinut muuta johtua, kuin että se siten oli
menettänyt oikeutensa. Siinä Kihlmanin selityksen pääsisällys.
Luonnollisesti asia lykättiin. Yhdyspankki kirjoitti vastauksen,
ja saatuansa lukea sen laati Kihlman -- tehden työtä koko yön klo
10:een aamulla, jolloin oli mentävä oikeuteen -- uuden, yhtä pitkän,
terävän ja loogillisen puolustuskirjoituksen kuin edellinen. Sen
jälkeen tuomio langetettiin 1 p:nä huhtik. 1871: raastuvanoikeus
vapautti takausmiehet heidän sitoumuksestaan, syystä että Yhdyspankki
ei ollut täyttänyt takaukseen liitettyä lisämääräystä eli ehtoa.
"Tästä takauksesta, joka niin monta vuotta oli häirinnyt minun ja
Äitivainajani lepoa, selitettiin minut vapaaksi", kirjoittaa Kihlman
(14/5 1871) nti Mathilda Grönvallille. "Usko pois, että tämä voitto
on ilahduttanut minua! Kumminkaan ei juttu ole sillä ratkaistu.
Yhdyspankki on vedonnut Turun hovioikeuteen, ja minä voin menettää
toisessa oikeudessa, mitä olen voittanut toisessa. Kumminkin tuotti
minulle suurta iloa, että voitin heti ensimmäisessä oikeusasteessa,
vaikka Yhdyspankki aina isoisesti oli väittänyt, että olen väärässä
ja ettei kukaan lainoppinut hyväksyisi mielipidettäni. Yhdyspankki
sai kuin saikin kauhean pitkän nenän."
Hovioikeuteen saapui Yhdyspankin valituskirja valitusajan lopulla
ja toimitettiin se Kihlmanille Helsinkiin sillä määräyksellä, että
se oli palautettava 8 päivän kuluessa. Kirjoitus viipyi kuitenkin
5 päivää matkalla (!), joten vastauksen antamiseen oli vain 3
jäljellä. Näistä oli taas Kihlman kahtena päivänä (lukukausi oli näet
loppumassa) niin kiinni virkatoimissaan, että hän vasta viimeisenä
-- eräänä lauantaina -- saattoi ryhtyä työhön. Eikä hän silloinkaan
saanut rauhaa ennenkuin illalla. Kirjoittaen kello edessään hän
siten tulisessa kiireessä kyhäsi vastauksensa, viedäkseen sen yöllä
Suomi-laivaan, jonka piti lähteä klo 2 aamulla. Ymmärrettävää on,
että Kihlman tällaisessa jännityksessä ei saanut aikaan vastausta,
johon olisi ollut tyytyväinen. Hän kertoi (Ekströmille 6/6 1871),
ettei hän ole uskaltanut lukea alustelmaansa pelosta, että hän
huomaisi sen puutteelliseksi, ja hän kirosi oikeusjärjestystä, joka
myöntää kantajalle kaksi kuukautta hyökkäyksen valmistamiseen, mutta
ei vastaajalle puolustukseen enemmän kuin 8 päivää, luettuna, ei
siitä päivästä, jolloin hän saa asiakirjat käsiinsä, vaan siitä,
jolloin hyökkäysaika loppuu. --
Kauan täytyi Kihlmanin odottaa tuomiota. Vasta 13 p:nä tammik.
1872 hän kirjoittaa Ekströmille saaneensa salaisuutena kuulla,
että hovioikeus oli ratkaissut jutun niin, että "Yhdyspankki oli
oikeudenkäynnillään säilyttänyt oikeutensa, mutta että maksuvaatimus,
tehtynä ennenkuin Wasastjernan vararikkojuttu oli loppuun ajettu,
oli liian varhainen". "Vaikka näillä sanoilla lausuttu ajatus on
mielettömyys (ett nonsens)", lisää kirjoittaja, "ja minun siis
pitäisi epäillä ilmoituksen oikeutta, täytyy minun kuitenkin uskoa
pääasia, nimittäin että olen hävinnyt." -- -- "Tämä päätös on tehnyt
minuun hyvin ikävän vaikutuksen. Kipeästi on sieluuni koskenut,
että oikeus on niin vaikeasti löydettävissä. Joko toinen tai toinen
tuomioistuin on tuominnut aivan väärin, ja ne ovat kuitenkin kumpikin
kollegeja (kokoonpantuja useista jäsenistä)."
Kihlman olisi tahtonut valittaa senaattiin, mutta sitä hän ei voinut,
kun Turun hovioikeus oli kieltäynyt vastaanottamasta vetorahaa ja
palauttanut asian raastuvanoikeuteen. Mutta todellisuudessa hänen
ei tarvinnutkaan itse valittaa saadakseen tietää senaatin kannan
tässä oikeusjutussa. Vaasassa oli näet, niinkuin jo ohimennen on
mainittu, Yhdyspankin ja toisen takausmiehen, Levónin, välillä
tapahtunut aivan samanlainen oikeudenkäynti, ja sitten kuin siellä
-- aivan päinvastoin kuin Helsingissä ja Turussa -- raastuvanoikeus
oli ratkaissut jutun pankin eduksi, mutta hovioikeus katsonut
takausmiesten olevan oikeassa, oli pankki keväällä 1872 valittanut
hovioikeuden tuomiosta senaattiin. -- Marraskuun 27 p:nä Kihlman
kirjoittaa Ekströmille, että asia sillä viikolla oli ratkaistava
senaatissa. "Muutamia iltoja sitten tarkastin koko kirjevaihdon.
Tulos oli: kyllä on varmaa, että meidän puolellamme on oikeus. Mutta
saammeko oikeutta, riippuu tuomarin kyvystä löytää oikeus." Viisi
päivää myöhemmin hän kertoo Levónille, että Yhdyspankki oli voittanut
yhden äänen enemmistöllä, niin erimielisiä olivat senaattorit olleet.
"Murheellinen olen tänään ollut, en niinkään tappion tähden, sillä
se on nyttemmin, Jumalan kiitos, (osakkeiden hinnan nousun vuoksi)
melkoisesti vähentynyt, vaan sen vuoksi, että korkein oikeus on
hyväksynyt Yhdyspankin mieli- ja omavaltaisen menettelyn oikeana
ja laillisena. On oikein ja laillista rikkoa sopimus, jos vain
noudattaa jonkinmoista lain varjoa (iaktager något sken)." Vielä
katkerammat olivat Kihlmanin mietteet (Levónille 5/1 1873), kun hän
ystävän puolesta oli lunastanut pöytäkirjan senaatista. Siinä näet
perustettiin tuomio (aivan samoin kuin hovioikeuskin oli tehnyt)
siihen, että muka takausmies oli liittänyt sitoumukseensa _ainoastaan
sen ehdon_ (endast det förbehåll), että lainhaku oli tapahtuva 6
kuukauden kuluessa. Kihlmanin mielestä oli tämä ilmeinen valhe,
sillä eihän Yhdyspankin vaatimus, että takausmiehet maksaisivat
_koko velan_, ollut _se_ lainhaku, jonka mahdollisen _vajauksen_
takaajat olivat ehdoksi panneet. "Ja semmoisen tuomion alle pannaan
häikäilemättä oma ja keisarin nimi! Se on kauheaa! Jos olemme
valitettavia, niin on toisia, joita tulee vielä enemmän valittaa.
Tarkoitan maata ja tuomareitamme! Surkea se maa, jossa mielivalta saa
hallita ja jossa lainkäyttö pyhittää sen. Onnettomat ne tuomarit,
joilla ei ole kykyä erottaa oikeaa ja väärää toisistaan, jotka
antavat oikeutta sortajalle ja kieltävät sitä sorretulta! Onneton se
kansa, missä sana ja sopimus rikotaan, ja rikos leimataan oikeaksi
teoksi!" --
Nämä sanat ilmaisevat, kuinka Kihlmanin oikeudentunto oli loukattu.
Eikä Yhdyspankki pyytänyt lieventää asiaa. Päinvastoin pankin uusi
pääjohtaja, parooni J. Cronstedt (edelläkävijä, P. A. Törnqvist,
oli kuollut 1872) [Yhdyspankin pääjohtajaksi Törnqvistin jälkeen
ajateltiin J. Kurténiakin Vaasasta. Kihlman kehoitti häntä lämpimästi
vastaanottamaan tarjouksen, kirjoittaen m.m.: "Minun mielestäni
ei miehestä, joka on pystynyt täyttämään tämän paikan, voida
ajatella, että hän on elänyt turhaan." Kurténilla ei kuitenkaan
ollut halua muuttaa pois kotiseudultaan.], jo ennenkuin Kihlman
oli nähnytkään tuomion kysyi, eikö tämä nyt tahtonut ryhtyä
suoritukseen. Kun Kihlman vastasi, ettei hän vielä ollut selvillä
asiasta, lausui Cronstedt, että "Yhdyspankilla oli keinoja, millä
se voisi pakottaa takausmiehet suoritukseen". Uhkaus oli edellisen
mielestä kerrassaan epähieno, ja senvuoksi hän vastasi: "Jos Teillä
on keinoja pakottaa meidät toimimaan eduksemme, niin käyttäkää
niitä. Se on Teidän asianne." Kihlmanista Turun hovioikeuden
tuomio, josta ei kukaan ollut valittanut, antoi hyvän aiheen
odottaa, kunnes Wasastjernan konkurssi oli selvitetty. Ja sitten
kuluikin taas kuukausia, ilman että pankki käytti mitään "keinoja".
Vasta syksyllä Kihlman kirjoittaa (3/10) Ekströmille, että pankin
puolelta kysymys suorituksesta oli uudistettu, mutta että hän
yhä mietti, eikö oikeudenkäyntiä ollut jatkettava: "tulisi näet
_saada_ oikeutta, koska _on_ oikeassa (_få_ rätt, när man _har_
rätt)." Asian rahallinen puoli oli menettänyt merkityksensä, mutta
juriidillinenkin puoli oli tärkeä, ja senaatin oikeusosastossa
oli tapahtunut henkilömuutoksia, jotka tekivät toisen ratkaisun
mahdolliseksi. Kumminkin Kihlman Yhdyspankin pankkivaliokunnan
jäsenenä epäili ryhtyä asiaan, ja kun vähän myöhemmin osinko jaettiin
Wasastjernan konkurssista, hän päätti kuin päättikin jättää asian
sikseen. "Minä eroan tästä oikeudenkäynnistä", hän kirjoittaa
Levónille (8/11 1873), "säilyttäen siitä mitä epämiellyttävimpiä
muistoja. Olen saanut sen kokemuksen, että Suomessa voi olla
täysin oikea asia ajettavana, mutta kuitenkin saattaa hävitä maan
oikeuksissa. Siten on päättynyt tämä juttu, jolla on ollut melkoinen
vaikutus elämääni." -- Todellisuudessa ei asian menettämisen olisi
pitänyt kovin hämmästyttää Kihlmania. Kun hän näet kolme vuotta
ennen esitti asiansa toht., sittemmin prof. R. Montgomerylle, oli
tämä sanonut: "Kaikki riippuu tuomarin laadusta. Suuri osa heistä
tuomitsee totuntatavan mukaan, ja sangen yleinen on se käsitys, että
takausmiehellä ei ole mitään oikeuksia, vaan on luotu kärsimään."
Mutta tämän takauksen historia ei päättynyt tähänkään. Ostamalla
panttina olleet Tampereen yhtiön osakkeet oli Kihlman tullut
omistamaan niitä enemmän kuin hän oli ajatellut taikka muuten olisi
itselleen hankkinut (kaikkiaan 92), ja kun ne aikaa myöten nousivat
aavistamattomaan arvoon, muuttui pelätty tappio odottamattomaksi
eduksi.
* * * * *
Tunnettua on että 1872 v:n säädyt kokonaan pettyivät toivossaan,
että kouluylihallitukseen kohdistettu ankara arvostelu ja anomus,
että kansanedustus saisi ottaa osaa kouluasetuksen säätämiseen,
tuottaisivat suotuisia tuloksia. Päinvastoin Kothen kahta kiihkeämmin
ajoi tarkoitusperiään ja käyttämällä julkiselta tarkastukselta
enemmän tai vähemmän salattuja teitä hän saikin aikaan, että uusi
kouluasetus jo 4/6 p:nä heinäk. 1872 vahvistettiin ja 8 p:nä elok.
julistettiin heti noudatettavaksi. Samoin ratkaistiin kysymys
suomalaisesta normaalilyseosta 22 p:nä elok. niin, että se seuraavan
vuoden (1873) syksystä oli alkava toimintansa Hämeenlinnassa
[Seikkaperäisen esityksen näistä asioista antaa _E. G. Palmén_ m.p.
s. 582-593.].
Kirjeessään T. Reuterille (21/8) Kihlman purkaa tunteensa uuden
koululain johdosta. "Siinä on paljon hyvää", sanoo hän, "mutta kaikki
on mitä suurimmassa määrässä vastenmielistä siitä syystä, että se
on mielivallan teos." Samoin kuin säädyssä hän nytkin ankarasti
moittii, että hallitus loukkaamalla jumalallista ja luonnon lakia
tunkeutuu yksityisen ihmisen rauhoitetulle alalle. "Mielivaltaisilla
hallitustoimilla synnytetään perheissä tuo syvä tyytymättömyys,
joka kauan salassa kyteneenä vihdoin ajan tullen syöksyy ilmi
yhteiskunnan perusteita järkyttävässä, väkivaltaisessa purkauksessa.
Miten onnellisia olisimmekaan, jos me itse olisimme saaneet
järjestää opetuslaitoksemme!" Tietenkin riippuu paljon siitä, miten
lakia sovellutettaisiin, mutta vaikka kouluylihallitus kykenisikin
menettelemään järkevästi ja intohimottomasti, ei sen toiminta
helposti voisi tulla siunaukselliseksi, koska epäluulo sitä kohtaan
oli syvä. Tulevaisuus näytti sen vuoksi Kihlmanista kovin pimeältä.
Ensi aikaan ei oikein tietty, missä määrin uusi kouluasetus
tarkoitti normaalikouluakin, sillä sen 2 §:ssä sanottiin, että
normaalilyseoihin nähden olivat voimassa näitä oppilaitoksia varten
erittäin julkaistut säännökset. Tämä se aiheutti ensimmäiset
rettelöt kouluylihallituksen ja normaalikoulun rehtorin välillä.
Jo 12 p:nä syysk. 1872 kouluylihallitus virkakirjeessä huomautti
rehtoria siitä, että hän vastoin uutta kouluasetusta oli ollut
antamatta koululle lupaa keisarin kruunauspäivänä, ja koska
siitä näkyi, että hän oli epäillyt noudattaa mainittua asetusta,
kehoitettiin häntä kaikissa soveltuvissa kohdissa ottamaan huomioon
sen säädökset, mutta jos vaikeuksia tai esteitä esiintyi jonkun
pykälän sovelluttamisessa, tuli rehtorin hyvissä ajoissa ilmoittaa
asiasta ylihallitukselle. Käyttäen hyväkseen hänelle "suosiollisesti
myönnettyä oikeutta", kääntyi Kihlman nyt ylihallituksen puoleen
nöyrällä ilmoituksella, että uuden kouluasetuksen sovelluttamista
yleensä normaalikoulussa oli kohdannut sangen vakava este. "Uusi
kouluasetus itse", kirjoitti rehtori, "on asettunut esteeksi sen
sovelluttamiselle tässä koulussa." Ylempänä mainitusta 2 §:stä
ilmeni näet, että uusi kouluasetus ei ensinkään ollut kumonnut
normaalikoulua varten annettuja säädöksiä, vaan päinvastoin tuli H.
M:ttinsa sanojen mukaan juuri näitä ja yksistään näitä noudattaa
tässä koulussa. Muuta ajatusta rehtori "ei ollut voinut löytää H.
K. M:ttinsa yksinkertaisista sanoista (enkla ord)". Tätä käsitystä
puolusti sekin, että keisari oli käskenyt tarkastaa normaalikoulua
varten julkaistuja säädöksiä. Mutta "jos tahdottiin sanoa, että H.
K. M:ttinsa tarkoitus kuitenkin oli ollut, että uuden kouluasetuksen
tuli julistamishetkestä saakka olla voimassa normaalikouluunkin
nähden, niin tietäisi väite, että H. K. M:ttinsa oli tarkoittanut
toista kuin hän oli lausunut. Sellainen käsitys H. K. M:ttinsa
tavasta julkilausua ajatuksensa on mielestäni minulle sopimaton
(anser jag för mig otillständig)". Ei rehtorilta enemmän kuin kellään
muullakaan alamaisella ollut oikeutta tulkita H. K. M:ttinsa ajatusta
toisin kuin sanojen mukaan, eikä hän sen vuoksi ollut uskaltanut
tehdä mitään muutoksia normaalikoulussa uuden asetuksen johdosta. Hän
anoi nyt, että ylihallitus tahtoisi H. K. M:tiltaan pyytää selitystä
mainittuun lainkohtaan. "Jos H. K. M:ttinsa selittää, että 2 §:n
määräys erityisten säännösten voimassaolosta normaalikouluun nähden
on niin ymmärrettävä, että osa niistä on pidettävä voimattomana ja
korvattava osalla uuden kouluasetuksen säädöksistä, niin on tämän
kouluasetuksen sovelluttamisen este normaalikoulusta poistettu, ja
H. K. M:ttinsa siten selittämä tahto on oleva noudatettavanani,
samoinkuin tämä tahto oli lakinani, kun minä syysk. 7 p:nä en antanut
normaalikoulun oppilaille lupaa."
Huolimatta ivallisesta pohjasävelestä oli kirjoitus niin hyvin
perusteltu, ettei kouluylihallitus voinut olla pyytämättä selitystä
senaatilta. Kirkollisasiain päällikkö A. Mechelin piti kyllä
kirjelmää ylihallitusta vastaan tähdättynä, verukkeisiin nojaavana
vastalauseena (protest); mutta muut senaattorit katsoivat
Kihlmanilla olleen syytä esitykseensä, ja selitys annettiin
siihen suuntaan, että normaalikoulun tuli soveltuvissa kohdissa
noudattaa uutta kouluasetusta ja olisi kouluylihallituksen tehtävä
vastaiseksi antaa siihen nähden lähempiä määräyksiä. -- Marraskuulla
ylihallitus ilmoitti selityksen rehtorille määräten samalla,
että uutta kouluasetusta tuli noudattaa pääasiassa oppiaikaan,
loma-aikoihin ja kurinpitoon katsoen (viimeiseen nähden asetuksessa
ei kuitenkaan ollut mitään normaalikoululle uutta), jota vastoin
oppilaiden vastaanotto, lukukausimaksut ja opettajain palkat pysyivät
muuttamatta.