nähden, jopa semmoiseen, joka näillä valtiopäivillä herätti
tavallista suurempaa hälinää. Porvarissäädyssä olivat C. A.
Öhrnberg, F. Kiseleff ja L. Mechelin esittäneet anomusehdotuksen
ruotsinkielen professorinviran aikaansaamisesta yliopistoon, ja
oli sääty, samalla kuin se päätti lähettää anomuksen yleiseen
valitusvaliokuntaan, myöskin päättänyt kehoittaa muita säätyjä
yhtymään siihen. Pappissääty asettui kuitenkin epäilevälle
kannalle ja lykkäsi lopullisen vastauksen antamisen siksi, kunnes
valiokunnan mietintö oli valmistunut. Kihlmankin oli lausunut
mielensä, katsellen asiaa näkökohdalta, "jolta", sanoi hän,
"minä tavallisesti katselen asioita ja olosuhteita, nimittäin
käytännölliseltä". Luettuaan selostuksen H. D:sta oli T. Reuter
kirjoittanut, että hän ei voinut hyväksyä ystävän lausuntoa, vaikka
hänkin olisi hylännyt anomuksen. Siihen Kihlman vastaa: "Valitan,
ettet hyväksy lausuntoani ruotsalaisesta opettajanvirasta; itse
en ole huomannut, että minulla olisi syytä katua sanojani. Olen
vieläkin sitä mieltä: 1:ksi että kouluissa nykyjään paremmin
huolehditaan ruotsinkielestä kuin ennen esim. meidän kouluaikanamme,
koska nyt luetaan sekä ruotsalaista kielioppia, että ruotsalaista
kirjallisuutta; 2:ksi että ruotsinkielisistä kouluista tulleet
ylioppilaat edelläkäyneen kouluopetuksen vuoksi nyt luonnollisesti
ovat entistä vähemmin enempien opintojen tarpeessa; 3:ksi että sitä
vastoin ylioppilaiden, joiden äidinkieli on suomi ja joita koulussa
ja lukiossa on opetettu suomenkielellä, sangen todennäköisesti
tarvitsee yliopistossa jatkaa opintojaan ruotsinkielessä; 4:ksi että
epäilemättä olisi hyvä, jos meillä olisi varaa kustantaa opettajia
tässä ja useissa muissakin aineissa, mutta koska varat eivät
myönnä rajatonta määrää yliopistonopettajia, niin on välttämätöntä
tarpeellisten joukosta valita enimmin tarpeelliset; ja 5:ksi että
yliopiston konsistoorin tehtävä on suorittaa tämä valikoiminen;
ja että siis tämä auktoriteetti on asiassa sanansa lausuva. --
Luulen siis, että olisi hyvä, jos saisimme yliopistoon opettajan,
jolla on tyylillistä kykyä (stilistisk förmåga) ja jonka tehtävänä
olisi korjata ruotsalaisia kirjoituksia. Saada sinne mies, joka
luennoitsisi ruotsin kieliopissa ja muinais-pohjoismaisessa kielessä,
saattaisi myöskin olla hyvä, mutta minun mielestäni se on luettava
vähimmin pakottaviin tarpeisiin. Ajattelen näet, että ylioppilaan
tulee kyetä tutkimaan niin helppoa kielioppia kuin ruotsalainen on,
ja muinais-pohjoismaalaiseen kieleen nähden täytyy meidän tulla
toimeen vastedes niinkuin tähän saakka." -- Asia päättyi niin, että
ainoastaan aatelis- ja porvarissäädyt yhtyivät kannattamaan anomusta.
Kihlmanin käytännöllisesti järkevä lausunto asiassa osoittaa, miten
vieras hänelle oli ruotsinmielinen henki. Ruotsinmielisille oli
näet ruotsinkielen professorinviran perustaminen toiselta puolen
kunnia-asia, toiselta puolen kysymys viran hankkimisesta hartaalle
ruotsinkielen tutkijalle A. O. Freudenthalille. Suuri olikin kiihko,
minkä pappis- ja talonpoikaissäädyt aikaansaivat kieltäytymällä
yhtymästä anomukseen.
Erikoisena ilmauksena Kihlmanin vanhoillisuudesta pidettiin kai
aikanaan hänen esiintymistään n.s. kunnallisvaliokunnan ehdotuksen
johdosta, että pappissääty luopuisi erikoisoikeuksistaan (säädyn
jäsenten omistamien talojen verovapaudesta) kaupungeissa.
Käsitellessään arm. esitystä kaupunkien kunnallishallinnosta oli
näet valiokunta katsonut suotavaksi, että kaupunkien asukkaat
oikeuksiin nähden olisivat mahdollisimman yhdenvertaisia. Kihlman
vastusti ehdotusta, ei sen vuoksi, ettei erikoisoikeuksista yleensä
koskaan olisi luovuttava, vaan sentähden, että hänestä semmoisen
teon edellytyksenä tuli olla erittäin tärkeä syy, jommoista nyt ei
ollut olemassa. Hän viittasi Englantiin, missä on tapana sitkeästi
pitää kiinni erikoisoikeuksista, kunnes on päivän selkeästi
osoitettu, että niistä luopuminen tuottaa kansalle todellista
hyötyä. Pappissäädyn enemmistö oli kumminkin toista mieltä. -- Vähän
myöhemmin Kihlman joutui päinvastaiseen asemaan säätynsä enemmistöön
nähden. Se tapahtui, kun käsiteltiin yleisen valitusvaliokunnan
mietintöä L. Mechelinin anomuksesta, että ne asetukset kumottaisiin,
jotka asettavat juutalaiset maan lakien ulkopuolelle. Kihlman oli
yhtä mieltä muiden puhujain kanssa siitä, että maamme ei kaipaa
juutalaisia; "olemme tähän asti tulleet toimeen ilman heitä ja
toivokaamme, että tästä lähtien voimme Jumalan avulla elää ilman
Jumalan kansan apua". Mutta kysymys oli oikeudesta. "On sanottu:
asukoot muissa maissa, vaan ei meidän maassamme. Heillä on kuitenkin
oikeus elää maan päällä; ja jos me suomalaiset sanomme, etteivät he
saa elää maassamme -- onhan meillä oikeus sulkea heidät pois täältä,
-- niin tunnustamme samalla, että muillakin _on_ oikeus sulkea heidät
pois maastansa, eikä loppupäätelmä voi olla mikään muu, kuin että
ihmiskunnalla on oikeus poissulkea heidät maan päältä. Semmoista
vääryyttä en voi ottaa omalletunnolleni, ja sen vuoksi on mielestäni
nykyjään epäkohta Suomessa olemassa; sen vuoksi toivon myöskin, että
tämä epäkohta kumotaan, että jotakin tehdään vuosisatoja kestäneen
vääryyden poistamiseksi, joka painaa Suomen kansaa." Tällä hän ei
tarkoittanut, että ovet olivat avattavat juutalaisen kansakunnan
huonoille aineksille (pelko, että nämä tulvaisivat maahan, määräsi
useimpain muiden puhujain kannan), vaan ehdotti hän, että anottaisiin
keis. esitystä, jossa määrättäisiin, millä ehdolla juutalaisille
olisi sallittu asettua maahan. -- Sääty päätti 20 äänellä (12
vastaan) hylätä sekä anomusehdotuksen että mietinnön. Ainoastaan
Borenius ja Kihlman ilmoittivat vastalauseensa. -- Tähän kysymykseen
nähden Kihlman siis oli säätynsä enemmistöä vapaamielisempi. Itsekin
hän eräässä kirjeessä asettaa kysymykset rinnakkain, lausuen, että
pappissääty oli "erikoisoikeus-asiassa yhtä kristillinen kuin
juutalaiskysymyksessä epäkristillinen!" Myöhemmin Kihlman kuitenkin
asettui toiselle kannalle jälkimmäiseen kysymykseen nähden.
Tärkeimpiä asioita näillä valtiopäivillä oli kysymys uusista
rautateistä, ja oli yleinen valitusvaliokunta mietinnössään
ehdottanut, että ensi kädessä oli anottava Hämeenlinnan-Tampereen
ja Viialan-Turun ratojen rakentamista. Ottaen lähtökohdakseen sen
periaatteen, että valtion ennen kaikkea tulee huolehtia emäradoista
ja yksityisten joko omin keinoin taikka valtion avustuksella rakentaa
sivuratoja, Kihlman pitkässä puheessa puolusti sitä käsitystä, että
Viialan-Turun tie oli katsottava sivuradaksi, jonka rakentaminen
lähinnä kuului turkulaisille. Sitä vastoin oli hänen mielestään
Hämeenlinnan-Tampereen tie, pohjoisen emäradan osana, ensiksi ja
viipymättä aikaansaatava, ja samalla aikaa tarpeelliset tutkimukset
suoritettavat Pohjanmaan rataa varten, jonka rakentamiseen
ryhdyttäisiin niin pian kun edellinen oli valmis ja varat suinkin
sallivat. -- Hän joutui vähemmistöön; mutta lohdutti itseään
valtiopäivien lopulla sillä valtiovaliokunnan antamalla tiedolla,
että varoja olisi sekä toiseen, että toiseen rataan.
Koulukysymys oli kuitenkin 1872, kiitos uuden kouluylihallituksen,
kaikista polttavin. Kaikissa säädyissä esitettiin anomuksia
kouluopetuksesta ja koululaitoksen järjestämisestä. [Talonpoikaissäädylle
oli Heikura jättänyt anomuksen kouluasiassa, ja häntä oli senaattori
Antell -- niin kertoo Kihlman T. Reuterille -- Kothenin läsnäollessa
kehoittanut peruuttamaan anomuksen sanomalla, että häntä olisi houkuteltu
sen esittämiseen. -- "Kothen ja Antell suomalaisen kansakunnan
kasvattajina", lisää kirjoittaja, "siinä pukki puutarhurina!"] Yleinen
valitusvaliokunta käsitteli kaikkia laajassa mietinnössä ja ehdotti, että
säädyt anoisivat, että kouluylihallituksen kokoonpano järjestettäisiin
sen ehdotuksen mukaan, jonka 1867 v:n säädyt olivat periaatteellisesti
hyväksyneet, sekä että säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa
kouluasetuksen laadintaan taikka ainakin antaa lausuntonsa siitä
ennenkuin se julkaistaisiin. Kun asia toukok. 11 p:nä tuli keskustelun
alaiseksi pappissäädyssä, esiintyi ensiksi piispa Schauman syvästi
tunnetuin sanoin hyväksyäkseen mietinnön ponsineen, ja kun hän
vaikeni, nousi koko sääty seisoalleen ja yhtyi hänen sanoihinsa.
Ainoa, joka ei niin tehnyt, oli valtioneuvos L. L. Lindelöf. Hänen
mielestään mietintö ei ollut vapaa ennakkomielipiteistä eikä
arvostelu kouluylihallituksesta oikea. Kun sitten toht. Hornborg oli
puolustanut mietintöä Lindelöfin huomautuksia vastaan, pyysi Kihlman
sananvuoroa tarkastaakseen erinäisiä muistutuksia normaalikoulua
vastaan, jotka oli otettu mietintöön eräästä vastalauseesta, minkä
muuan kouluylihallituksen jäsen (nimittäin itse päällikkö, parooni
von Kothen) oli liittänyt saman hallituksen enemmistön laatimaan
koululakiehdotukseen. Vastalausujan mielestä normaalikoulu ei
suinkaan ollut mallikelpoinen. Opettajat olivat näet enimmäkseen
tuntiopettajia, useita tärkeimpiä aineita opetettiin alemmilla
luokilla ilman oppikirjaa, ja oli koko laitoksen kehitys pääasiassa
riippuvainen opettajien subjektiivisista mielipiteistä, josta
kaikesta johtui, että oppilaiden edistys oli huonompi kuin vanhoissa
hyvissä kouluissa. Tahtomatta pitää normaalikoulua nuhteettomana
Kihlman huomautti, että koulu ei lainkaan ollut syypää siihen,
että opetusta suuressa määrässä annettiin tuntiopettajien kautta,
vaan johtui se siitä että hallitus ei ollut välittänyt lukuisista
pyynnöistä, että asiat järjestettäisiin paremmin. Mitä siihen
tuli, että opetusta annettaisiin ilman oppikirjoja, ei muistutus
ollut todenperäinen: ennen oli niin ollut laita, mutta aikaa
myöten oli tarpeelliset kirjat kirjoitettu, huolimatta siitä,
ettei tekijöille koskaan suoritettu täyttä, asetuksenmukaista
palkkiota. Yhtä vähän perää oli muistutuksella opetusmetodeja
vastaan, sillä ne eivät olleet yksityisten opettajien keksimiä,
vaan "tulos ihmiskunnan työstä pedagogisella alalla". Edelleen
oli vastalausuja vaatinut, että vähemmän tärkeitä aineita pitäisi
poistaa. "Mutta juuri tämän kysymyksen", jatkaa puhuja, "kysymyksen
siitä, mitkä aineet olisivat vähemmän tärkeinä poistettavat
lukujärjestyksestä, on jokainen asiaan perehtynyt huomannut kovin
vaikeaksi ratkaista. Vastalausuja on ottanut asian kevyesti. Hän on
poistanut äidinkielen, jopa tavallaan molemmat äidinkielet. Hänen
mielestään äidinkieltä ei enää tulisi opettaa kouluissa. Toinen
äidinkieli olisi taas oleva valinnainen venäjän rinnalla. Sen, jolla
on jotain käsitystä siitä mitä opetukseen kuuluu, on luullakseni
vaikea yhtyä vaatimukseen, että äidinkieli poistettaisiin. Tulee
sitten kysymys venäjänkielestä, jonka opetus, vastalausujan
mielestä, on siihen määrään laiminlyöty julkisissa kouluissa,
että nuorukaiset, jotka ovat päästetyt yliopistoon varustettuina
todistuksella, että ovat lukeneet venäjää, ovat osoittautuneet
tässä kielessä heikommiksi kuin alhaisimpien luokkien oppilaat 50
vuotta sitten. Jos vastalausuja olisi sanonut, että julkisista
oppilaitoksista päästetyillä oppilailla on osalta ollut heikot,
jopa liian heikot tiedot venäjässä, niin luulen hänen väitteensä
enemmän lähestyneen totuutta. Luulen nimittäin, että todella niin
on laita, että osa niistä nuorukaisista, jotka viime vuosina ovat
suorittaneet ylioppilastutkinnon, on ollut puutteellisesti perehtynyt
venäjänkieleen. Mutta jos kysytään, mistä se johtuu, niin ei syy
ole mikään muu kuin se, joka aiheuttaa, että tiedot missä muussakin
aineessa tahansa saattavat olla heikkoja, nimittäin että opettajat
kyseessä olevassa aineessa ja eri oppilaitoksissa ovat olleet
huonoja -- jos sitävastoin oppilaitoksella on ollut kykenevä ja
harras opettaja venäjänkielessä, niin ovat oppilaat tässä aineessa
oppineet, mitä heidän on tullut oppia s.o. määrätyn oppikurssin.
Lisäksi tulee, että, mikäli tunnen oloja, venäjän opinnot eivät ole
taantuneet, vaan päinvastoin edistyneet sen jälkeen kuin se lakkasi
olemasta pakollinen oppiaine -- mikä tapahtui mietinnön johdosta,
jonka oli esiintuonut keisarikuntaan kuuluva, epäsuomalainen
mies, professori Baranoffski, mies, jonka muistoa Suomessa aina
siunataan. Tärkein tekijä venäjänkielen samoin kuin jokaisen aineen
oppimisessa on se, että mielellään opitaan mitä opitaan, ja tässä
suhteessa voin minä mainita kaikenlaista valaisevaa, esim. juuri
olot normaalikoulussa. Täällä ovat, niinkuin tunnettu on, venäjä
ja kreikka vaihtoehtoisia, ja kolmella korkeimmalla luokalla,
semmoisina kuin ne olivat lukuvuoden lopulla 1871, oli 76 oppilaasta
36 valinnut kreikan ja 40, siis enemmän kuin puolet, venäjänkielen.
Olen iloinnut siitä sen vuoksi, että mielestäni venäjä on meillä
tärkeä oppiaine sekä liikemiehille että monelle virkamiehelle.
Venättä ei ole normaalikoulussa opetettu näön vuoksi, vaan vallan
vakavasti. Kun kumminkin vastalausuja, joka on kouluylihallituksen
päällikkö ja jolla on Hänen Keis. Majesteettinsa erikoinen luottamus
kouluasioissa, on väittänyt, että yliopistoon päästetyt nuorukaiset
yleensä ovat osoittautuneet heikommiksi kuin alimpien luokkien
oppilaat 50 vuotta sitten, niin on hän mielestäni astunut totuuden
rajan yli ja on hänen lausuntonsa kautta käynyt mahdolliseksi,
että Hänen Keisarillisen Majesteettinsa silmät voisivat tulla
hämmennetyiksi (kunde blifva förd bakom ljuset). Tämän olen tahtonut
saada sanotuksi, syystä että vaikenemistani olisi voitu selittää
niin, että minä olen myöntänyt todenperäisiksi nämä normaalikoulun
ja erittäinkin venäjänkielen opintoihin kohdistetut väitteet.
Tunnustan kaikkien kuullen, että Suomen asukkaat toivovat, että
yhteys ja luottamus vallitsee venäläisen ja suomalaisen kansakunnan
välillä, toivovat sitä yhtä hartaasti kuin hänen Majesteettinsa
on julkilausunut saman toivomuksen siinä puheessa, jolla nämä
valtiopäivät avattiin, ja kuin se viime kuukausina on esiintuotu
erinäisissä venäläisen sanomalehdistön kirjoituksissa. Mutta juuri
sen tähden, että meillä on se vakaumus, että näiden molempien,
toistensa rinnalla asuvien kansakuntien tulisi tuntea toisiansa, me
myöskin käsitämme venäjänkielen opintojen tärkeyden. Mutta koska
me käsitämme sen, toivomme me, että kieli on niiden opittava,
joille se on tarpeen, ilman että muita pakotetaan siihen, sillä
jos niin tapahtuu, tulee koulukurssiin kuuluvien välttämättömien
oppiaineiden luku entistään suuremmaksi, ja siitä on kasvatus ja
opetus arveluttavalla tavalla kärsivä. -- Valiokunnan mietintö
ehdottaa myöskin, että maan säädyt anoisivat oikeutta ottaa osaa
yleisten koulu- ja opetuslakien säätämiseen; tätä oikeutta pidän
minä luonnollisena oikeutena. Jo luontokin velvoittaa vanhempia
huolehtimaan lapsistaan, samoinkuin lapsia turvautumaan vanhempiinsa.
Edelleen on tämä oikeus jumalallisestikin perustettu, sillä isälle
ja äidille eikä kellekään muulle lausutaan: kasvattakaa lapsianne
kurissa ja Herran pelvossa; ja tämä oikeus perustuu vihdoin
perustuslailliseen valtiosääntöömmekin. Sen mukaan on meillä
oikeus verottaa itseämme, eikä kansakunnalta voida vaatia veroa
eikä suostuntaa ilman myönnytystämme, ja meillä, joilla siis on
oikeus määrätä omaisuudestamme, meillä ei olisi oikeutta siihen
nähden, jonka arvo on suurempi, omiin lapsiimme, meillä ei olisi
oikeutta lausua sanaakaan, kun on kyseessä määrätä jotain heidän
kasvatuksestaan. Tämä oikeus perustuu lopuksi siihen käsitykseen,
jonka hallitus itse on osoittanut omistavansa tässä asiassa. 1867 v:n
valtiopäivillä esitettiin tämä kysymys säädyille, jotta ne antaisivat
lausuntonsa siitä, tahtoivatko ja millä tavoin tahtoivat hankkia
tarpeelliset varat oppilaitosten järjestelemiseen koulukomitean
ehdottaman tarkoituksen mukaan. Hallitus oletti siis itse, että
1867 v:n säädyt tarkastaisivat komitean ehdottamaa tarkoitusta ja
lausuisivat siitä mielensä. Säädyt tekivätkin niin. Ne hyväksyivät
ehdotuksen pääasiassa, hyväksyivät tarkoituksen, ja sen vuoksi on
minusta 1872 v:n säädyillä erityinen oikeus anoa, mitä anovat.
Näyttää siis siltä, ettei säätyjen anomus ole kohtuuton. Me anomme
ainoastaan mitä me luonnon ja Jumalan lain mukaan olemme velvolliset
anomaan, nimittäin että saamme noudattaa velvollisuutta, jonka on
meille määrännyt Jumala, joka vaatii että vanhemmat vastaavat lasten
kasvatuksesta; toiselta puolen on hallituksellakin velvollisuutensa
nuorison kasvatukseen nähden, mutta sen velvollisuus ei ulotu edemmäs
kuin valvomaan, että vanhemmat tekevät mitä heidän tulee, etteivät
he jätä nousevaa sukupolvea ilman opetusta ja kasvatusta. Mutta
valtio ja hallitus menee edemmä; jos se tunkee perheen rauhoitettuun
piiriin, niin ottaa se päällensä edesvastuun, jota sen pitäisi
pelätä eikä tavoitella. Miten katselenkaan asiaa, joko kansakunnan
tai hallituksen puolelta, en voi muuta nähdä kuin että molemmilla
on sama harrastusperä, nimittäin että nuoriso kasvatettakoon hyvin
ja kelvollisiksi ihmisiksi; ja kun kansakunnalla epäilemättä tässä
kohden on luonnollinen ja jumalallinen ja yhteiskunnallinen oikeus,
eikä se voi toivoa mitään muuta kuin hallituskaan, niin uskallan
odottaa, että hallitus on huomioonottava kansakunnan toivomukset ja
jättävä kansakunnan lapset kansakunnalle itselleen kasvatettaviksi."
-- Kun vielä eräs puhuja oli lyhyesti vastannut Lindelöfille, ja tämä
oli huomauttanut, että hän ei pyytänyt puolustaa kouluylihallitusta,
hyväksyi sääty yksimielisesti mietinnön. -- Jo sitä ennen oli sääty
yksimielisesti hyväksynyt Yrjö Koskisen anomusehdotuksen, että
suomalainen normaalikoulu pysytettäisiin Helsingissä. Etteivät nämä
koululaitosta koskevat anomukset, huolimatta siitä, että kaikki
säädyt yhtyivät niitä kannattamaan, johtaneet toivottuun tulokseen,
saamme alempana nähdä.
Se mitä tässä on kerrottu, todistanee mitä ylempänä mainittiin,
että Kihlman jo ensi valtiopäivillään oli valmis ottamaan osaa
säätyjen työhön. Eikä hän säästänyt voimiaan. Hänen vanhin poikansa
muistaa eräänä päivänä toukokuulla 1872 säälien ihmetelleensä isän
raskasta työtaakkaa, hän kun ei suonut itselleen edes välttämätöntä
päivällislomaa eikä tarpeellista yölepoa. Siihen oli isä vastannut,
että hän tällä kertaa tekee minkä suinkin voi, vaikka hänen
toimintansa valtiopäivillä on herättänyt niin paljon vastustusta
ja tyytymättömyyttä, että häntä varmaankaan ei enää toista kertaa
valita valtiopäivämieheksi. -- Siinä Kihlman kyllä erehtyi; mutta
sanat voidaan sentään ymmärtää. Vastustajain tyytymättömyys oli
äänekkäämpää kuin myötätuntoisten suosio.
* * * * *
Valtiopäivät päättyivät 15 p:nä kesäk., mutta ei Kihlman silti
päässyt vapaaksi. Hän oli näet valittu tarkastusvaliokunnan
jäseneksi sekä pankkivaltuusmiehen toiseksi varamieheksi, ja
edellinen toimi tuotti hänelle paljon työtä. Perhe oli jo muuttanut
maalle, Järvenpäähän, niinkuin kesällä 1870; mutta isällä ei ollut
tilaisuutta montakaan päivää nauttia suven suloisuutta. Kun hänen
vaimonsa kerran omasta ja lasten puolesta valitti, että hän aina
työskennellen Helsingissä antoi heidän ikävöidä maalla, lohdutti
Kihlman kirjoittajaa huomauttamalla, että kyllä kai tämä sentään oli
iloinen siitä, että hänen miehensä nautti luottamusta: varmaankaan
hän ei tyytyisi mieheen, joka aina viruisi kotona, kykenemättä
mihinkään julkiseen toimeen. Hildaa tämä huomautus enemmän huvitti
kuin lohdutti. Hänen piti muka olla tyytyväinen yksinäisyyteensä,
kun tiesi että hänellä oli kelpo ja moneen tehtävään kykenevä mies,
hänen, joka juuri miehensä kelpoisuuden vuoksi ikävöi häntä. "Rakas
ystävä", lausuu hän, "minun puolestani saisit kyllä olla vähemmin
taitava liike- ja virkamies, jos sen sijaan saisin yhden ainoankaan
tunnin päivässä rauhallisesti nauttia seurastasi!" -- Valiokunnan työ
kesti 16 p:ään elok., jolloin päättäjäiset vietettiin päivällisillä
Alppilassa. Seuraavana päivänä Kihlman matkusti Järvenpäähän; mutta
silloin ei ollut enää kahta viikkoa jäljellä, ennenkuin koulu alkaisi.
Perheoloihin nähden on muutoin mainittava, että Hanna Kihlman oli
mennyt kihloihin normaalikoulun voimistelunopettajan (seuraavana
vuonna Uudenkaarlepyyn seminaarin lehtoriksi nimitetyn) Viktor
Heikelin kanssa. Niinikään oli neiti Mathilda Grönvall (jo 1871)
joutunut kihloihin henkikirjuri Hjalmar Forsgårdin kanssa. Tämä
jälkimmäinen seikka aiheutti, että Kihlman tänäkin kesänä teki
kahden viikon matkan Pohjanmaalle, nimittäin serkkunsa häihin, jotka
vietettiin 25 p:nä heinäk. Kruununkylän Sofielundissa. Kihlmanilla
oli muassaan Oswald ja Lorenzo. Hanna oli saapunut sinne toista
tietä. Rovastin rouva Kihlmanin lahjoittamilla varoilla oli neiti
Grönvall ostanut maatilan Kruununkylästä, ja sinne pariskunta asettui
asumaan. Rouva Forsgårdin sijalle Sofielundiin tuli hänen sisarensa
neiti Emelie Grönvall, sillä Hilma Kihlman ei olisi voinut yksin
hoitaa kotoaan ja talouttaan.
* * * * *
Edellisestä tiedämme, että Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön asema
nykyjään oli paremmalla kannalla. "Pellavayhtiö" uusittiin vuosi
vuodelta, kunnes Yhdyspankki jälleen (1873) myönsi luottoa, ja
kurssi oli entistä edullisempi. Tilinpäätös v:lta 1871 osoitti
436,000 mk nettovoittoa, 14% nimelliselle osakepääomalle, "tulos,
joka", kirjoittaa Kihlman Ekströmille Vaasaan (7/5 1872), "nousee
rohkeimpien toivomustemme yli". Kumminkaan ei yhtiö voinut jakaa
osinkoa, ennenkuin ylempänä mainitut velat pankeille oli maksettu.
Vapautuakseen niistä päätti yhtiö ottaa 10-vuotisen kuoletuslainan,
joka syksyllä 1872 tulikin täyteen merkityksi, ja silloin voitiin
ylimääräisessä kokouksessa (27/9) tehdä päätös 3 %:n osingon
jakamisesta v:lta 1871.
Oikealle liikemiehelle on luonteenomaista ei ainoastaan varovasti ja
tunnollisesti hoitaa liikettään semmoisena, jommoisena se alkujaan on
olemassa, vaan myöskin laajentaa sitä mikäli olosuhteet myöntävät.
Ettei Kihlmanilta puuttunut tätäkään taipumusta, ilmenee m.m.
seuraavasta. Kerrottuaan että Tampereen yhtiö oli päättänyt avata
oman myymälän Helsingissä, Kihlman kirjoittaa (29/1 1871) Levónille
uudesta tuumasta. "Puuhiomoteollisuus alkaa nyt tulla hyvin muotiin.
Liike onkin todella houkutteleva. Pietarissa on puumassan hinta
2 rupl. puudalta, joka tehtailijalle maksaa 3 mk., ja kysyntä on
rajaton. Pääasia on omistaa hyvä koski semmoisella paikalla, josta
kuljetus ei tule liian kalliiksi. Minä mietin kovasti yhtiön liikkeen
laajentamista perustamalla puuhiomon. Sinä naurat. Ajattelet, että
olemme jo tarpeeksi laajentaneet liikettämme. Mutta kun meillä on
voimaa, onko oikein olla käyttämättä sitä? Onko oikein ylenkatsoa
vuotuista 50,000 mk:n tuloa? Eikö voimakkaassa koskessa ole sopivaa
paikkaa? Mutta putouksen tulee olla korkea, sillä paljon voimaa
tarvitaan!"
Ajatus ei anna Kihlmanille rauhaa. Insinööri, sittemmin prof. Rud.
Kolster tutkii yhtiön osuutta Tampereen koskessa, ja insinööri H.
Kauffman tekee kustannuslaskelmia. Käyttämätön vesivoima huomataan
melkoiseksi, ja perustamiskustannukset lasketaan 125,000 mk:ksi
(siihen luettuna 10,000 mk:n liikepääoma). Syyskuulla 1871 esittää
sitten prof. C. G. von Essen (joka Kihlmanin, A. V. Lagerborgin ja C.
G. Lundeniuksen kanssa oli muodostanut eri yhtiön) ehdotuksen, että
hän ottaisi perustaakseen puuhiomon pääasiassa sillä ehdolla, että
hiomon nettovoitto tulisi hänelle, perustajalle, joka laskee siitä
hyväkseen 10 % korkona perustamis- ja liikepääomalle sekä jäännöksen
pääoman kuoletuksena, ja että puuhiomo olisi hänen omansa, kunnes
kuoletus on loppuun suoritettu, mutta että se sitten luovutettaisiin
kokonaan pellavakehräämöyhtiölle; tontista ja vesivoimasta olisi
vuotuisena vuokrana maksettava 500 mk.
Ehdotus hyväksyttiin, välikirja tehtiin, ja 1872 v:n alusta
ryhdyttiin uuden tehdaslaitoksen perustamistöihin. Ja yritys menestyi
oivallisesti. Noin 8 vuoden kuluttua olivat perustamiskustannukset
(326,500 mk) kuoletetut ja 10 % koko pääomasta maksettu, ja puuhiomo
joutui syksyllä 1881 pellavakehräämön omaksi -- eikä enää semmoisena,
jona se ensin oli ollut, s.o. puusta rakennettuna, vaan ihan uutena
kivestä, jopa laajennettuna ja ajan vaatimusten mukaan uudistettuna.
--