näe hänen kirjeistään, mutta aikalaiset tietävät kertoa, että kaksi
henkilöä kuoli koleraan itse siinä talossa, mistä kouluhuoneisto
oli vuokrattu. Rehtori ei kuitenkaan tehnyt melua sen johdosta. Hän
näet ajatteli, että jos hän tekee asiasta virallisen ilmoituksen,
suljetaan koulu joksikin ajaksi, ja silloin oppilaat vapaina
ollessaan olisivat vain suuremmassa vaarassa sairastua. Parempi
oli hänestä antaa asiain mennä tavallista menoaan, ja kaikki
kävikin onnellisesti. Nykyjään ei tätä kuitenkaan suvaittaisi,
eikä se olisi mahdollistakaan -- siinä määrässä on terveydenhoito
edistynyt. Mutta muistettava on, että bakteerien tuntemiseen
perustuva tautien tartuntaoppi oli silloin vielä keksimättä. Yleensä
tiedetään Kihlmanin myöhemminkin pitäneen koulutöiden keskeyttämistä
taudintartunnan pelosta joutavana, melkeinpä moitittavana
toimenpiteenä.
Myöhemmin (19/10) Kihlman kirjoittaa tyttärelleen: "Kellokoneisto
on vedetty ja täydessä käynnissä. Koulussa olen säännöllisesti k:lo
IX-I a.p. ja k:lo IV-VI i.p. Usein on k:lo VI:en jälkeenkin paljon
tehtävää, niin että viivyn siellä VII:ään ja VIII:aan. Yleensä ei
koulu tänä lukukautena ole tuottanut paljon ylimääräisiä huolia.
Poikkeukset järjestyksestä ovat olleet harvoja ja vähäpätöisiä;
pääasia on saada järjestys toimeen, jos sitten hartaasti valvoo
järjestystä, niin tulevat poikkeukset siitä poikkeuksiksi -- huomaa!
jos koululla vain on kelvollisia opettajia. Minun kokemukseni
mukaan vaatii siis koulu: 1:ksi vilpitöntä harrastusta (intresse)
ja 2:ksi aikaa. Jos koulu saa tämän osakseen, ovat tulokset hyviä
ja tyydyttäviä. -- Liikeasiat (tarkoitan pellavakehräämöä) eivät
myöskään ole tuottaneet huolia. Tehtaan työ käy hyvin, kurssi on
oivallinen, rahoja riittävästi juokseviin menoihin. Tavaton on sen
vuoksi erotus entiseen verraten, jolloin aina oltiin rahanpuutteessa.
Nyt tämä liike kärsii oikeastaan vain siitä, että menekki ei ole
niin suuri kuin sen tulisi olla, ja että tuotanto sen johdosta on
supistettu. Seuraus siitä on, että ihmisikä kuluu, ennenkuin velat
saadaan maksetuksi. Tämä on korjattava, ja sitä johtokunta nykyjään
harrastaa."
* * * * *
Lokakuun 26 p:nä oli keisari allekirjoittanut kutsumuksen Suomen
säädyille kokoontua valtiopäiville 1 p:nä helmik. 1872, ja uuden
valtiopäiväjärjestyksen mukaan oli maan koulunopettajilla ensi
kerran oikeus valita edustajia pappissäätyyn. Helsingin etevimmän
koulun rehtorina Kihlman kutsui kaupungin vakinaiset koulunopettajat
kokoukseen neuvottelemaan m.m. valtiopäivämiesehdokkaista. Kirjeessä
rehtori A. G. J. Hallsténille Vaasassa hän seuraavana päivänä (21/11)
kertoo kokouksen tuloksista: Yksimielisiä oli oltu siitä, että
ennen muita Cleve oli valittava. Oli kyllä odotettu, että yliopisto
valitsisi hänet, "koska hän oli ollut sieluna vastarinnassa nykyistä
yliopiston (s.o. Kothenin) hallitusta vastaan, jota hallitusta
yleisesti oli moitittu, mutta sen sijaan oli valittu (paitsi prof.
C. G. Ehrströmiä) Lindelöf, joka (rehtorina) oli antanut käyttää
itseään saman hallituksen välikappaleena." Cleve oli siis koulun
parhaana, itseoikeutettuna edustajana valittava koulunopettajain
puolelta. Olla valitsematta Cleveä olisi asettua kouluylihallituksen
puolelle, menetellä samoin kuin se, syrjäyttää pedagogisen
tieteen edustaja. Syystä että luultiin Cleven saavan yleisintä
kannatusta Kuopion hiippakunnassa, oli päätetty kirjoittaa asiasta
sikäläisiin koulukaupunkeihin. Porvoon hiippakunnan ehdokkaiksi oli
asetettu prof. Yrjö Koskinen ja Kihlman taikka lehtori Strömberg
(kokouksessa Porvoossa 28/8 1871 olivat hiippakunnan koulunopettajat
päättäneet valita 2 edustajaa, korkeimman laillisen määrän). Turun
hiippakunnassa oli "kuuleman mukaan" ehdokkaiksi ajateltu: Euréniä,
Hjeltiä, Hallsténia sekä kenties Reuteria ja Ranckenia.
Vaalien lopullinen tulos oli, että Turun hiippakunnasta valittiin
Hallsten, Porvoon Kihlman ja Yrjö Koskinen ja Kuopion Cleve.
Tähän voimme lisätä, että Kihlman aina, niinkauankuin hän oli
vaalikelpoinen, edusti Porvoon hiippakunnan koulunopettajia -- s.o.
kaikkiaan kahdeksassa säätykokouksessa.
Joulukuun 26 p:nä Kihlman kirjoittaa Levónille: "Hetki sitten sain
valtakirjan olla valtiopäivämies. Kaikissa täällä ollaan, sanoi
pukki kun pää leikattiin (!). [Sananlasku ruotsalaisessa kirjeessä
suomeksi kirjoitettu.] Siinä uutta puuhaa. Mistä saada ymmärrystä
vastata kaikkeen, sitä en käsitä. Vaikeaa on puhua ja toimia ilman
vakaumusta; puhua ja toimia toisten vakaumuksen mukaan on mieltäni
vastaan. Pääasiallisesti tullaan pyytämään veronlisäystä (niin
kerrotaan) eli määrärahoja (anslag). Jos niin on laita, olen jotenkin
selvillä kannastani. En myönnä penniäkään muuten kuin _ehdolla_,
nimittäin ehdolla, että sekä uusia että vanhoja määrärahoja käytetään
kansakunnan toivomusten mukaan. Jos kansan tulee maksaa, niin on
mielivalta lopetettava. Jos taasen mielivalta edelleenkin on jatkuva,
niin ei meidän ainakaan ole suoritettava palkintoa tullaksemme vielä
mielivaltaisemmin pidellyiksi. Kas siitä luullakseni ei tule mitään."
--
* * * * *
Ennenkuin puhumme erittäin 1872 v:n valtiopäivistä lienee paikallaan
ääriviivoittaa Kihlmanin kuva valtiopäivämiehenä yleensä. Sellaisen
kuvan luominen on näet jo tässä mahdollinen, koska hän heti esiintyy
tavattoman valmiina tähän tehtävään, miten hänen käsityksensä
yksityisistä asioista saattoikin vuosien kuluessa kehittyä. Kirkon
ja koulun alalla hänen asiantuntemuksensa ja kokemuksensa olivat
mitä perusteellisinta laatua ja niin myöskin teollisuus- ja
pankkiliikkeen alalla. Näin oli hänellä jo ensi hetkestä suuremmat
edellytykset kuin useimmilla muilla säädyn jäsenillä käsittelemään
mitä erilaisimpia kysymyksiä. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaan
ollen valtiopäivämiehenä yhtä tarkka ja tunnollinen ja ahkera kuin
ennen teologisissa, pedagogisissa ja liikeharrastuksissaan hän
johdonmukaisesti syventyi kaikkiin esille tuleviin asioihin, ja
seuraus siitä oli, että hänellä aikaa voittaen säädyssään tuskin
oli vertaansa monipuolisessa asiaintuntemuksessa. Pintapuolisempi
luonne kenties olisi käyttänyt tällaista etevämmyyttä loistaakseen
tiedoillaan. Kihlman sitä vastoin, vaikka puhuikin verraten usein,
rajoitti hitaanlaisesti esitellyt, mutta asialliset, ankarasti
loogilliset, muodollisesti virheettömät, toisinaan ivalla maustetut
lausuntonsa sellaisiin selityksiin ja huomautuksiin, jotka hänen
mielestään olivat ehdottomasti asiaan vaikuttavia -- pitää puheita
lehterillä olevaa yleisöä ja sanomalehtiä varten ei ollut hänen
luonteensa mukaista. Samassa asiassa hän esiintyi ainoastaan
kerran tai pari, ollen vastaamatta vastaväitteisiin, milloin asian
ratkaisu ei näyttänyt sitä vaativan taikka milloin keskustelu oli
heilahtamassa enemmän tai vähemmän yksityis- tai mieskohtaiselle
alalle. Tämä tapa ottaa osaa keskusteluun aiheutti, että Kihlmania
aina kuunneltiin suurella huomaavaisuudella ja kunnioituksella, ja
eräs maailman- ja elämänkatsomukseltaan hänestä kaukana oleva, mutta
kuitenkin arvossa pidetty säädynjäsen kuuluu kerran huudahtaneen:
"Merkillinen mies, tuo Kihlman, joka kerta kun hän säädyssä esiintyy,
on hänellä jotain erikoista, asiata valaisevaa sanottavana."
Itsestään on ymmärrettävää, että pappissäädyn enemmistö -- vaikka
hänen vaikutuksensa siihen erinomattain kirkollisissa asioissa
ei ollut suuri, sillä häntä pidettiin liian vapaamielisenä --
opittuaan hänet tuntemaan säännöllisesti valitsi hänet tärkeimpiin
luottamusasemiin. Siten Kihlman myöhemmillä valtiopäivillään toimi
valitsijamiesten puheenjohtajana, tärkeän valtiovaliokunnan ja
puhemiesneuvoston jäsenenä sekä valittiin pankkivaltuusmieheksi ja
pankintarkastajaksi y.m.
Kihlmanin suhteesta pappissäätyyn sopii ehkä tähän ottaa hänen oma
lausuntonsa kirjeestä (9/3 1873) A. J. Hornborgille, joka parastaikaa
toimitti tunnettua matrikkeliansa ja oli sitä varten pyytänyt
saada hänen elämäkertansa. Hornborg oli, ehkä vain leikillisesti,
olettanut, että Kihlman arvatenkin mieluimmin jäisi pois pappien
seurasta; mutta vastaus ei suinkaan ollut leikillinen: "Mutta mistä
olet saanut päähäsi, että mieluimmin olisin erilläni pappisseurasta?
Ei ole olemassa säätyä, jota minä niin korkeasti kunnioitan kuin
pappis- ja opettajasäätyä. On totta: minä en pidä ulkokullaisuudesta,
ja tekopyhyys (skenet af helighet) on se vaara, johon pappi helposti
voi langeta; mutta eihän ole pakko lakata olemasta ihminen, vaikka
onkin pappi, ja pappi, joka on ihminen, se on henkilö, jonka edessä
kumarran tomuun asti. Se on tosi-ihminen, sillä onhan tosi-ihminen
myöskin pappi -- eräässä merkityksessä."
Kihlman luettiin ja kuului suomalaiseen puolueeseen ja hän otti
aina osaa puolueen yksityisiin kokouksiin sekä valtiopäivien edellä
että niiden aikana. Kumminkaan hän ei ollut puoluemies tavallisessa
merkityksessä. Hän osasi näet tarkoin säilyttää itsenäisyytensä
puolueeseen nähden, niin että hän saattoi mitä tärkeimmissä asioissa
(esim. asevelvollisuuskysymyksessä) asettua omalle kannalleen ja
olla hairahtumatta puolue-elämässä niin tavallisiin mieskohtaisiin
"letkauksiin". Syynä Kihlmanin liittymiseen suomenmielisiin olikin
(samoin kuin prof. A. F. Granfeltin) ehkä enemmän järjen tai
oikeudentunnon kuin sydämen vaatimus. Huolimatta nuoruudenaikansa
hartaista ponnistuksista oppia suomea oli tämä kieli jäänyt hänelle
jotenkin vieraaksi: hän puhui ja kirjoitti ainoastaan ruotsia [Totta
kyllä olemme nähneet Kihlmanin kirjoittamia suomalaisia kirjeitä,
mutta ne ovat sangen virheellisiä. Suomalaista puhetta hän täysin
ymmärsi, niinkuin vakiopäiväkeskusteluista huomaa, ja poikkeuksetta
hän luki suomalaisen kirjankin, mutta tuntien vaillinaisen
kielentaitonsa hän ei mielellään suomea puhunut.]. Edelleen hän
herännäisyysaikanaan kyllä oli oppinut tuntemaan ja kunnioittamaan
vakava- ja syvämielistä suomalaista talonpoikaiskansaa, mutta tuskin
suuresti erehdymme, jos oletamme, että Pohjanmaan ruotsalainen
kansa sittenkin oli hänen sydäntään lähempänä, puhumatta siitä,
että hänen isoisänsä oli ollut ruotsinmaalainen. Näin ollen oli hän
niin sanoaksemme luonnostaan ruotsinmielinen. Mutta toiselta puolen
on huomioonotettava, että hänen vanhat ystävänsä, Essen, Ingman,
Yrjö Koskinen y.m., kuuluivat suomalaiseen puolueeseen, että hänen
maailmankatsomuksensa oli sama kuin heidän, ja että hän jo nuorena
oli oppinut kansallisessa liikkeessä näkemään Suomen tulevaisuuden.
Nämä viimemainitut seikat ovat laatuaan siksi määrääviä, että ne
aikana, jolloin suomenmieliset vielä yleisesti keskenään puhuivat
ruotsia, olisivat riittäneet kiinnittämään kenen muun tahansa
puolueeseen, mutta Kihlmanille ne eivät olleet ratkaisevia.
Hän on näet itse (normaalikoulun vuosikertomuksessa 1886) --
tehdessään selkoa "niistä periaatteista, jotka hän oli omaksunut"
kansallisuuskysymyksessä -- tunnustanut, että hän kristillisenä
kansalaisena oli katsonut velvollisuudekseen asettua suomenkielisen
kansan puolelle, koska se kärsi vääryyttä yhteiskunnan puolelta:
ensiksi siinä että sen täytyi opettaa lapsilleen toista kieltä, jos
tahtoi antaa heille korkeampaa sivistystä, toiseksi siinä että se
oli pakotettu oikeuden edessä taipumaan tuomittavaksi kielellä, jota
se ei ymmärtänyt. Kansalainen, päättää hän sitten, joka jokaisessa
yksityiskohdassa toimii oikeuden mukaan, ei ole puoluemies, vaikka
hän ehkä siltä näyttääkin.
Yhtä itsenäinen kuin suomalaisen puolueen jäsenenä oli Kihlman
muutoinkin. Jos tahtoo yhdellä sanalla ilmaista hänen käsitystapansa,
niin lienee kai oikeinta sanoa hänen yleensä olleen konservatiivinen
eli vanhoillinen, jopa toisinaan vahvastikin konservatiivinen.
Mutta erinäisissä kysymyksissä saattoi hän esiintyä ehdottomasti
vapaamielisenäkin. Näennäinen ristiriitaisuus johtui siitä, että
hän aina mietiskelevän, kriitillisen luontonsa mukaan pyrki täysin
itsenäiseen käsitykseen ja vakaumukseen kustakin esille tulleesta
asiasta, ja silloin saattoi käydä niin, että tulos ei vastannutkaan
sitä, mitä muut olivat odottaneet silmälläpitäen hänen yleistä
kantaansa. Mutta miten olikaan ja vaikka hän ei ensinkään väittänyt
löytäneensä kaikista parhainta ratkaisua, noudatti hän kuitenkin
ehdottomasti vakaumustaan, kunnes hän keksi jotain parempaa s.o.
jotain, jota hän vastaiseksi saattoi pitää parhaimpana vastauksena
kysymykseen, mikä kulloinkin kiinnitti hänen ajatuksiansa. Toisin
sanoen käsitellessään yhteiskunnallisia ja valtiollisia kysymyksiä
hän oli sama totuudenetsijä kuin uskonnon alalla -- mietinnän
askartelukenttä oli toinen, mutta ei harrastuksen päämäärä eikä
tunnollisuus vakaumuksen noudattamisessa.
Lopuksi muutamia pikkupiirteitä, jotka täydentävät kuvaa. Kihlman
istui aina paikallaan istuntosalissa jättämättä sanaakaan kuulematta
-- eikä hän siis kuulunut "tupakkavaliokuntaan", vaikka hän polttikin
tupakkaa. Hänellä oli aina edessään pieni, tavallisesti sinikantinen,
kapea kirjanen, johon hän ensin lyijykynällä, sitten aina musteella
kirjoitti kunkin puhujan nimen ja viittauksen lausunnon sisällykseen
-- joskus liittäen siihen arvostelevan sanankin -- ja tietysti
päätökset äänimäärineen. Valiokunnissa hän oli yhtä tarkka kuulija
ja muistiinpanija. Näin oli hänellä povitaskussaan pieni pöytäkirja
kaikesta, mitä oli kuullut ja nähnytkin valtiopäivillä, ja milloin
tarvittiin, saattoi hän ystävilleen antaa täsmälliset tiedot mistä
tahansa. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että hän itse täten
verrattomalla tarkkaavaisuudella seurasi valtiopäivätyötä. -- Samoin
hän väsymättä luki kaikki esitykset ja mietinnöt, jopa niin tarkkaan,
että hän ei koskaan jättänyt tarkastamatta numeroita ja laskelmia,
missä semmoisia sattui olemaan. -- Näin tunnollisesti Kihlman
käsitti tehtävänsä valtiopäivämiehenä, ja kuitenkin hän huhtikuulla
1872 lausui eräässä kirjeessä tyttärelleen: "Kyllä valtiopäivillä
on paljon työtä, mutta miten paljon vähemmän voimia kysyvää
(ansträngande) se onkaan kuin koulutyö! Entistä enemmän olen oppinut
käsittämään, kuinka koulunopettajan työ on raskasta, jos sitä vertaa
muiden virkamiesten työhön!" --
Valtiopäivillä 1872 Kihlman esitti yhden ainoan anomusehdotuksen,
nimittäin oman talon hankkimisesta normaalikoululle, ja tuli se
hyväksytyksi. Pankki- sekä säädyn yksityisen valitusvaliokunnan
jäsenenä hän sai ensimmäisen kokemuksensa valiokuntatyössä.
Ensimmäinen kysymys, jonka käsittelyyn hän ratkaisevasti vaikutti,
tarkoitti yötyötä tehtaissa.
Rovasti J. Grönberg oli jättänyt säädylle anomusehdotuksen, missä
esitettiin toivomus, että yötyö tehtaissa terveydellisesti ja
siveellisesti vahingollisena kiellettäisiin, ja heti samassa
istunnossa, jossa se luettiin julki, Kihlman, vaikka tunnustikin
anomuksentekijän hyvän tarkoituksen, asettui ehdottomasti
vastustavalle kannalle. Tottunut kun itsekin oli yötyöhön, hän
ei pitänyt sitä työläisillekään epäterveellisenä eikä myöskään
siveellisesti vaarallisena, sillä tapahtuihan työ valoisissa
huoneissa tarkan valvonnan alla. Sitä paitsi antautuivat työläiset
siihen vapaaehtoisesti elättääkseen itseään ja perhettään. Ilman
yötyötä ei tehdasliike monestikaan kannattaisi, ja työläiset
kärsisivät puutetta, nälkää. -- Joskin Kihlman ehkä etupäässä
katseli asiaa tehtailijan kannalta, ei hänen esiintymisensä olisi
herättänyt suurempaa huomiota saatikka loukannut ketään, mutta
onnettomuudekseen hän tässä ensimmäisessä valtiopäiväpuheessaan --
maidensprech'issään -- käytti aseenaan _ivaa_. Niin hän esim. lausui:
"Yksilön vapaus määrätä itsestään, tämä pyhä (oikeus) on uhrattava.
Miksikä? Jotta kiusaus juoppouteen ja haureuteen vältettäisiin.
Tekemällä yötyötä joutuvat ihmiset kiusaukseen. Jos he nukkuisivat,
olisi kiusaus loitolla. Autuaat ovat ne, jotka nukkuvat! Autuaat,
sillä nukkuva ei tee syntiä. Tämän ajatustavan mukaan olisi
toivottavaa, että päivätyökin kiellettäisiin. Jos kaikki nukkuisivat
yöt päivät, mikä rauha vallitsisikaan maan päällä!" -- Näin hänen
ei olisi pitänyt puhua, vaan muistaa, mitä hän ennen (virsikirjan
arvostelun johdosta) oli kokenut, nimittäin että papit eivät kärsi
ivaa. Seuraavassa istunnossa rovasti A. F. Borenius otti pitääkseen
Kihlmanille mitä ankarimman nuhdesaarnan, jonka kuitenkin puhemies
liian mieskohtaisena keskeytti. Silti hän sai sanotuksi, että puhe
oli tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen, ja erittäin viitatuksi
lauseeseen: "autuaat ovat ne, jotka nukkuvat j.n.e.", jossa muka
pyhän raamatun sanoja oli sopimattomasti muunneltu (variera).
Kihlman puolusti itseään väittämällä pitäneensä ainoastaan asiaa
silmällä; jos hänen esitystapansa oli ollut moitittava, oli hän
kovin pahoillaan siitä. Mutta kun hän myöhemmin (23/2) pöytäkirjaa
tarkistettaessa, tahtoi liittää siihen selityksen, enemmistö
ei sitä sallinut (minkä johdosta kuitenkin useat ilmoittivat
vastalauseensa). Itse anomusehdotus lähetettiin säädyn yksityiseen
valitusvaliokuntaan, jossa se sai enemmistön ehdollisen kannatuksen,
mutta Kihlman liitti mietintöön laajan vastalauseen. Lopullisessa
käsittelyssä sääty päätti jättää asian sikseen, parhaasta päästä
siitä syystä, että jo 1868 oli ilmestynyt asetus, joka tarkoitti
alaikäisten suojaamista liikarasitukselta tehdastyössä. -- Kihlman
oli siis voittanut [Kun hän kirjeessä T. Reuterille (30/3) kertoo
asian ratkaisusta, hän lisää: "Mutta mitä mahdottomia tyhmyyksiä
lausuttiinkaan keskustelussa! Yksi lainsäätäjä sanoi: mieluummin
joutukoot lapset ja nuoriso köyhäinhoidon huostaan, kuin heidän
sallittakoon tehdä työtä tehtaissa. Toinen: mieluummin kerjätkööt
kuin työskennelkööt tehtaissa; mieluummin joutukoon maan teollisuus
häviöön kuin tehtaissa sallittakoon yötyötä. On melkein häpeämätöntä
olla valtiopäivämies ja puhua semmoista mielettömyyttä."], mutta
ymmärrettävää on, että hän tästä lähtien oli varovaisempi sanoissaan,
eikä hän -- mikäli olemme kuulleet -- säilyttänyt miellyttävää
muistoa ensimmäisestä parlamentaarisesta teostaan.
Toinen anomusehdotus, johon nähden Kihlmanin mielipide samoin pääsi
voitolle, oli kirkkoherra Frans Snellmanin, joka ehdotti, että säädös
joulukuun 16 p:ltä 1828, että aviottomien lasten kuolleet ruumiit
olivat jätettävät anatomiasaliin, kumottaisiin. Tunteellisista
syistä kylläkin huomioonotettava ehdotus jätettiin sikseen, koska ei
voitu esittää toista keinoa, millä voitaisiin hankkia lääketiedettä
tutkiville ylioppilaille tarpeellinen määrä "subjekteja".
Maaliskuun 1 p:nä tapahtui pappissäädyssä, että arkkipiispa
(Bergenheim), sittenkuin oli luettu porvarissäädystä tullut
pöytäkirjanote, missä kehoitettiin muitakin säätyjä yhtymään
L. Mechelinin anomusehdotukseen, että säädyille myönnettäisiin
oikeus vahvistaa valtion tulo- ja menoarvio, kielsi keskustelun
asiasta. Sitä perustuslakien tulkintaa vastaan, jolla arkkipiispa
puolusti menettelyään, ilmoitti 22 säädyn jäsentä vastalauseensa.
Näiden joukossa ei ollut Kihlman. Miksikä ei, sen saamme tietää
seuraavasta kirjeotteesta (T. Reuterille, 30/3): "Tahdot tietää,
kutka pappissäädyn jäsenet eivät protesteeranneet puhemiehen kieltoa
vastaan keskustella porvarissäädyn lähettämästä anomuksesta. En voi
antaa siitä täydellistä tietoa. Useimmat (luullakseni 23 tai 24)
ja etevimmät protesteerasivat taikka niinkuin silloin sanottiin
ilmoittivat vastalauseensa (reserverade sig). Ei-vastalauseen
ilmoittajista tunnen piispa Schaumanin, toht. Alopaeuksen ja
allekirjoittaneen ja joitakuita minores gentium. Sinä kai hämmästyt
ja huudahdat: Sinäkin Brutukseni! Niin, semmoinen on asian laita, ja
syy on seuraava. Minulla on yleensä periaate, etten toimi toisten
auktoriteetin, vaan oman käsitykseni ja vakaumukseni mukaan.
Valtiopäivämiehenä olen entistä enemmän painanut tämän periaatteen
mieleeni ja katsonut velvollisuudekseni sitä noudattaa. Kun
arkkipiispa kielsi keskustelun, istuin minä niinkuin kaikki muut
suu auki, eikä kukaan lausunut sanaakaan sulasta hämmästyksestä.
Kaikki alkoivat tutkia valtiopäiväjärjestystä ja erittäin sen 63
§:ää. Istunnon lopulla pyydettiin asia pöydälle. Kun nyt arkkipiispa
selitti kysymyksen olevan lopullisesti ratkaistun eikä enää voivan
tulla pöydälle pannuksi, koska ei keskustelua millään ehdolla saanut
tapahtua, silloin ilmoittivat Hornborg, Forsman (Yrjö Koskinen),
Ehrström, Renvall, Cleve, Hjelt y.m. vastalauseensa. Minä en voinut
siinä hetkessä käsittää, mitä vastaan he panivat vastalauseensa,
sillä 63 §:n mukaan puhemies voi tehdä niinkuin hän teki, jos
hän _katsoo_ (finner) kysymyksen olevan arkaluontoista laatua.
Kysymyksen ei tarvitse _olla_ arkaluontoinen, vaan ainoastaan että
hän _katsoo_ sitä arkaluontoiseksi. Arkkipiispa oli siis laillisessa
oikeudessaan, ja kun niin oli laita, en voinut käsittää, mitä vastaan
he panivat vastalauseensa. Minä pyysin selitystä, mutta en saanut
muuta kuin että pantiin vastalause hänen käsitystään vastaan. Kun
tämä selitys ei minusta ollut tyydyttävä (ilmoitetaanhan vastalause
silloin, kun joutuu vähemmistöön, sekä sen osoittamiseksi, ettei
ole ottanut osaa johonkin päätökseen), päätin toimia vakaumukseni
mukaan, s.o. alistua puhemiehen kieltoon ilman vastalausetta, vaikka
minun samoin kuin muiden mielestä puhemiehen mainitsemat syyt hänen
menettelyynsä olivat kokonaan etsimällä etsityitä (alldeles sökta).
Minun tulee myös mainita, ettei puhemies tilaisuudessa lukenut, vaan
ainoastaan mainitsi (citerade) perustuslain pykälät, joten minun
silloin oli mahdotonta arvostella syiden pätevyyttä. Kun sittemmin
olin tarkastanut samat pykälät ja huomannut, että niitä oli käytetty
ainoastaan verukkeena, olisi minulla kyllä ollut halu panettaa tämä
käsitykseni pöytäkirjaan, mutta se olisi tietänyt, että minä oman
itseni tähden tahdoin kosketella haisevaa asiaa. Minusta ei minun
persoonani ollut niin suuriarvoinen eikä muutenkaan ollut niin
tärkeää, että jälkimaailma saisi tietää mitä ajattelin, ja sen vuoksi
jätin asian sikseen. Sanotussa on Sinulla selitys menettelyyni."