varsinkin vaikeanlainen tauti, joka oli kohdannut pikku Lorenzoa.
Toukokuun keskivaiheilla tuli kumminkin tieto, että vanha rouva
oli vaarallisesti sairastunut keuhkokuumeeseen. Kihlman olisi
mielellään heti lähtenyt Kruununkylään, mutta hänen oli ylen
vaikea päästä irti koulusta y.m. tehtävistään. "Äiti ei saa vielä
mennä pois", kirjoittaa hän 20/5, "ei ainakaan ennenkuin olemme
jälleen nähneet toisemme. Jumala vahvistakoon Äidin ruumista ja
sielua. Kuolema on katkera! Mutta Jumala on sama kuolemassa kuin
elämässä, iankaikkisuudessa kuin ajassa. Hän tietää mitä olemme,
eikä auta ollenkaan teeskennellä kaikkitietävän edessä. Langetkaamme
hänen käsiinsä. Hän on isämme ja Jumalamme. Hänen haltuunsa jätän
Sinut, rakastettu, sydämestä rakastettu Äitini. Kiitos kaikesta
rakkaudestasi minua kohtaan! Päätän sydämellisesti toivoen pian
saavani syleillä Sinua Kruununkylässä. Äidin sureva poika." Samana
päivänä tullut sähkösanoma antoi vähän toivoa, ja Kihlman päätti
lykätä matkansa kesäkuun ensi päiviin tehden työtä yöt ja päivät
voittaakseen esteet.
Helluntaipäivänä (5/6) klo 4 i.p. Kihlman lähti yksin matkalle
(Hanna oli lähtenyt jo ennen, niin että hän juuri isän lähtöpäivänä
tuli Kruununkylään) ja rientäen eteenpäin hetkeäkään levähtämättä
hän saapui perille tiistaina klo 2 p:llä, siis 46 tunnin päästä
-- mutta sittenkin liian myöhään. Äiti oli kuollut saman päivän
aamuna klo 3. Edellisenä iltana hän oli kestänyt viimeisen palavan
rukoustaistelunsa, joka oli päättynyt huudahdukseen: "Olen saanut
armon, olen saanut autuuden Jeesuksen Kristuksen tähden." Päivä
päivältä, hetki hetkeltä hän oli odottanut poikaansa, hänellä olisi
ollut niin paljon sanottavaa hänelle. Ja kun poika ei tullut, ei
hän sittenkään epäillyt, vaan lausui: "Kyllä hän tulee!" Mutta niin
oli sallittu, että äiti ja poika eivät enää tapaisi toisiansa tässä
elämässä.
Tämä oli katkera pettymys Kihlmanille. "Kaksi vuotta sitten olin
viimeksi täällä", kirjoittaa hän V. Schaumanille (8/6). "Näinä
kahtena vuotena olen elänyt ja kokenut paljon. Olen kärsinyt
paljon ja olin toivonut saavani vielä kerran kertoa äidille, mitä
olen kärsinyt ja toimittanut. Mutta sitä en saanut. Ja hän, jonka
elämänlohtu minä olin, hän ei saanut sitä lohdutusta, että olisi
nähnyt minut kuolinvuoteensa ääressä. Tämä on niin katkeraa, niin
katkeraa! Mutta mitä tehdä? Mitä muuta kuin tyhjentää tämäkin katkera
malja, yksi niistä monista, joilla elämän pöytä on varustettu."
Kotiin, vaimolleen ja pojilleen Kihlman (9/6) kirjoitti pitkän
tyynemmän kirjeen, jossa hän seikkaperäisesti kuvasi tulonsa, äidin
viimeiset hetket läsnäolleiden antamien tietojen mukaan, äidin
luonteenlaadun, joka viimeiseen asti oli pysynyt muuttumattomana,
sekä kertoo hautajaisten valmistuksista y.m. Otamme vain seuraavat
rivit kirjeen lopusta. "Teidän tulee pyhittää Isoäidille vakava
hetki, surun ja rukouksen hetki, ja minä tiedän, että teette sen;
mutta sitten ei Teidän pidä surra. Mummo ei pitäisi siitä, että
olisimme alla päin. Olkaamme iloisia murheessakin, mutta älkäämme
_koskaan_ unohtako kelpo Isoäitiämme. Ei ole kaikilla ollut niin
kelpo isoäitiä. Ja meidän on häntä paljosta kiittäminen, enemmästä
kuin ehkä ymmärrämmekään. Sentähden häpeä meille, jos unohtaisimme
sellaisen mummon!"
Pari päivää ennen hautajaisia tapahtui Kihlmanille ja Hannalle
outo, sydämen sisimpään liikuttava jälleennäkeminen. Oli annettu
määräys, että hauta oli kaivettava Angelika vainajan haudan
viereen, ja kun arvattiin, että se oli valmis, lähtivät isä ja
tytär yhdessä kirkkomaalle. Tultuaan uudelle haudalle, jonka
sivussa Angelikan ruumisarkku oli tullut näkyviin, huomasivat
he, mitä haudankaivajatkin valittivat, että haudan pohjalla oli
vettä. Tuntui mahdottomalta, että isoäiti laskettaisiin sellaiseen
hautaan, ja miten tuumittiin, tultiin siihen päätökseen, että
hauta oli kaivettava toiselle puolen kirkkoa, ja että sinne olisi
myöskin Angelika muutettava. Ensi työkseen miehet nostivat 18 vuotta
haudassaan maanneen vainajan arkkuineen maan pinnalle, mikä hyvin
kävi päinsä, sillä arkku oli aivan eheä. Silloin heräsi isässä
ja tyttäressä sama ajatus, eikö laatuaan ainoata hetkeä ollut
käytettävä niin, että puoliso vielä kerran saisi nähdä hellästi
rakastamansa vaimon ja lapsi haikeasti kaipaamansa äidin maallisen
hahmon? Edellinen käski miehiä avaamaan arkun. Mitä toinen tai
toinen oli kuvitellut saavansa nähdä, sitä emme tiedä, mutta
iloinen oli heidän yllätyksensä, kun arkussa lepääjä esiintyi aivan
muuttumattomana; ikäänkuin marmoriin veistettyinä olivat kasvojen
piirteet entisellään, tunnettavissa. Kumpikin vei muassaan elämään
unohtumattoman muiston tästä näystä.
Hautajaiset olivat seuraavana pyhänä (12/6) i.p:llä. Kihlman piti
silloin sen muistopuheen, josta jo ennen olemme ottaneet vainajan
luonteenkuvauksen (I) ja sotarovasti Cajanus toimitti siunauksen.
Tärkeät toimet saivat Kihlmanin 14 p:nä lähtemään paluumatkalle.
Hän kävi Ilmajoella huutokaupassa, missä Wasastjernan omistama
Östermyran tehdas tiluksineen myytiin [Östermyra joutui ensin
Yhdyspankin haltuun ja sittemmin Gust. Wasastjernan pojalle,
joten vanhan tehtaanisännän ei tarvinnut muuttaa sukutilaltaan.
Sittemmin on se kuitenkin joutunut vieraisiin käsiin.], oli
Tampereella yhtiökokouksessa 21 p:nä ja otti sittemmin Helsingissä
osaa Yhdyspankin tarkastukseen. Perhe oli jo ennen muuttanut
kesäasuntoonsa, joka tällä kertaa oli vuokrattu Järvenpään kartanosta
Tuusulan järven rannalta, ja siellä kävi isä omaisiaan tapaamassa.
Mutta pitempään lepoon hänellä ei ollut aikaa. Kihlmanin täytyi
näet uudestaan matkustaa Kruununkylään, minne saapui 13 p. heinäk.,
toimittamaan perunkirjoitusta y.m. asioita (Hilma sisar jäi Mathilda
Grönvallin kanssa vastaiseksi asumaan Sofielundiin). Kaikenlaiset
puuhat sekä käynti Pietarsaaressa ja Vaasassa veivät aikaa, niin
että lähtö viimemainitusta paikasta tapahtui vasta 10 p:nä elok.
Aamulla ennen lähtöä tuli sähkösanoma, että Järvenpään kartano
rakennuksineen, ja siten myöskin perheen kesäasunto, oli palanut
edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei sen ohella muuta onnettomuutta
ollut sattunut, kuin että vähempi osa kaupungista mukana tuotua
tavaraa oli tuhoutunut. Odottaessaan isää asettui perhe asumaan
erääseen talonpoikaiseen tupaan lähelle asemaa, ja siinä vietti
Kihlmankin kesäloman viimeisen ajan. "On kyllä hyvin epämukavaa",
kirjoittaa hän V. Schaumanille (19/8), "mutta senvuoksihan juuri
muutetaankin maalle -- kaupungissahan on mukavaa."
II.
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1870-1876.
Normaalikoulun olot olivat Kihlmanin tullessa rehtoriksi kaikkea
muuta kuin normaalisia, mallikelpoisia. Jo ensimmäisessä
vuosikertomuksessaan hän huomauttaa tärkeimmistä puutteista,
nimittäin 1) että normaalikoulun opettajat oli jätetty osattomiksi,
kun (16/4 1869) säädettiin, että alkeisopistojen opettajilla oli
oikeus palkankoroitukseen 10 vuoden nuhteettomasta palveluksesta,
mistä johtui, että parhaimmat opettajakyvyt mieluummin hakivat
virkoja muissa kouluissa; 2) että normaalikoulussa oli ainoastaan 6
vakinaista ja noin 25 tuntiopettajaa, joilla jälkimmäisillä ei ollut
oikeutta eläkkeeseen taikka muuhun avustukseen, jos sairastuivat ja
kuolivat; ja 3) ettei koululla ollut tarkoituksenmukaista omaa taloa,
vaan täytyi sen miten kuten tulla toimeen vuokratuissa huoneissa.
Näitä epäkohtia oli uusi rehtori milloin vakavin, milloin ivallisin
sanoin yhä uudestaan saattava viranomaisten mieleen, kunnes ne
korjattiin. Että parannus kerran tulisi, sitä ei hän epäillyt.
"Herrojen tuntiopettajien", sanoo hän erittäin näille, "oli vain
huolehdittava siitä, että he elivät, kun muutos tapahtui (!)"
Syyslukukauden alussa 1870 Kihlman sai rehtorina ensi kerran kokea,
miten työlästä oli hankkia tarpeellinen määrä tuntiopettajia ja
aikaansaada lukujärjestys, joka tyydyttäisi näitä kaikkia, joista
useimmilla oli tunteja muissakin kouluissa. Tehtävä oli tällä kertaa
tavallista vaikeampi, syystä että yliopettaja Lindeqvistillä oli
virkavapaus (kirjoittaakseen latinan oppikirjaa) ja että kaksi
muutakin kielenopettajaa oli poistunut. Ei ole ihme, että Kihlman
yksityisesti arvostelee olosuhteita vielä ankarammin kuin mainitussa
vuosikertomuksessa (Lindeqvistille 8/9): "On oikea vitsaus tämä
tuntiopettaja-järjestelmä nykyisessä laajuudessaan. On luokkia,
joilla on 4 läksyä aamupäiväksi. Mikä luonnottomuus (abnormité)! Ja
mikä on seuraus? Jos tulokset ovat huonoja, niin syytetään koulua,
saksalaisuutta (tyskeri) ja opettajia. Mutta varovasti ei olla
aavistavinaankaan oikeata syytä. Anna anteeksi, että vaivaan Sinua
purkauksillani; mutta suu puhuu mitä sydän on täynnä. Ja sydämeni on
näinä päivinä ollut kuohuksissaan siitä, että koulultamme puuttuu
tarpeellinen määrä vakinaisia opettajia." --
Lukuvuosi meni sitten menoansa ilman suurempaa häiriötä, vaikka
johtaja tavan takaa saikin "neulanpistoja", jotka aikaa myöten
tekivät hänet "ärtyiseksi" (retlig). Niin sanoo Kihlman itse
muutamassa kirjeessä, lähemmin selittämättä mitä hän tarkoitti.
Saattaa kuitenkin arvata, että neulanpistot olivat taholta tai
toiselta tulleita ymmärtämättömiä muistutuksia ja moitteita
koulua vastaan. Siitä huolimatta hän oli rehtorintoimessaan
niinkuin kaikissa muissakin toimissaan ylen tarkka ja tunnollinen.
Todistukseksi otamme seuraavat rivit kirjeestä A. A. Levónille (12/12
1870), joka oli pyytänyt pojalleen lupaa lähteä kotiin (Vaasaan)
joku päivä ennen lukukauden loppua: "Minun on hyvin vaikea antaa
poikien matkustaa pois, ennenkuin lukeminen on päättynyt. Jos annan
lupaa _yhdelle_, tulee _kymmenkunta_ toista pyytämään. Jos annan
lupaa kymmenelle, ovat luokat vähentyneet, ja jäljelläolevat pojat
arvelevat, ettei heidän tarvitse vaivata itseään enemmän kuin
toistenkaan, jotka ovat poissa. Koko koulu joutuu hajaannustilaan.
Työtä tehdään vain näön vuoksi. Jollen taas anna lupaa kymmenille,
pidetään minua puolueellisena, syystä että olen antanut muutamille.
Periaatteeni on senvuoksi olla antamatta lupaa kellekään, jollei
erittäin tärkeitä syitä esitetä. Uskollisena periaatteelleni kielsin
luvan Henrik Wredeltä, kun hän kävi pyytämässä. Mutta kun ylioppilas
(Wrede) vielä tuli ja sanoi, että isä, kuvernööri, oli matkustanut
heitä vastaan Lapualle, ja että veljesten oli lähdettävä 15 p:nä,
en katsonut voivani enää kieltää, vaikka olenkin pahoillani, että
minua melkein pakotetaan toimimaan periaatteitani vastaan. Ymmärrän
hyvin, että poikien joululoma on liian lyhyt, sekä myöskin, ettei
vahinko ole suuri, jos he menettävätkin jonkun päivän lukukauden
lopulla. Heidän tähtensä voisin ja tahtoisinkin antaa lupaa; mutta
koulun järjestys kärsii eri vapautuksista, ja tätä järjestystä
olen velvollinen ylläpitämään. Olen sen vuoksi vastannut kieltäen
kaikille paitsi Wredelle. Olkoon hän nyt vapaaherra, koska hän on
sitä ja hänen isänsä niin tahtoo. Sinun pojallasi siis ei ole lupaa
matkustaa." --
Neulanpistojen aiheuttajia oli normaalikoulun suomalainen osastokin,
joka toisten mielestä oli parempi kuin ruotsalainen, muka siitä
syystä -- että johtajat ja opettajat enemmän suosivat sitä [_E. G.
Palmén_, m.p. s. 564 (Kothenin lausunto).], ja toisten mielestä taas
kärsi siitä -- että johtajalla ja opettajilla ei ollut aikaa suoda
sille samaa huolta kuin toisille [_E. G. Palmén_, m.p, s. 579 (J. Ph.
Palménin lausunto).]. Arvostelut olivat aivan vastakkaisia, mutta
kumminkin yhtäpitäviä rehtoria syytettäessä. Muutoin kouluylihallitus
ja senaatti kevätpuolella 1871, kun Kihlman oli tehnyt esityksen
5:nnen luokan toimeenpanemisesta, katsoivat hyväksi määrätä, että
osasto saisi käsittää ainoastaan 4 luokkaa, niin että sitä ylöspäin
jatkettaessa alhaalta päin typistettäisiin. Silloin suomalaisen
koulun ystävät, niinkuin tiedetään, päättivät perustaa yksityisen
ensimmäisen luokan, josta sittemmin kehittyi suomalainen alkeisopisto
-- nykyinen suomalainen normaalilyseo. Samaan aikaan tiesi Kihlman
myöskin kertoa Lindeqvistille (11/3 1871), että Kothen olisi tahtonut
heti muuttaa koko osaston Hämeenlinnaan; mutta olivat toiset
vastustaneet "silmänräpäyksellistä muuttoa". Kihlman puolestaan
arveli: "Luulen Kothenin ajavan läpi mitä tahansa, niin kauan kuin
hän on paikallaan. Viranomaiset eivät pääse hänestä vähemmällä
kuin taipumalla hänen tahtonsa mukaan. Kothenin tapaisen miehen
täytyy joko hallita tai kaatua!" -- Vaikka ehdotus suomalaisen
normaalikoulun muuttamisesta Hämeenlinnaan ainoastaan yksityistä
tietä oli tullut tunnetuksi, otti kasvatustieteellinen yhdistys 4
p:nä huhtik. 1871 käsitelläkseen kysymystä: "Millä paikkakunnalla
voi suomalainen normaalikoulu parhaimmalla menestyksellä harrastaa
tarkoitustansa?" Kihlman oli (arvatenkin siitä syystä, että Cleve
piti itseään jäävinä) puheenjohtajana kokouksessa, johon oli
saapunut tavattoman paljon osanottajia. Varsinaista keskustelua ei
kuitenkaan syntynyt, sillä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että
normaalikoulun oikea paikka oli Helsinki, missä pedagogian professori
toimi ja missä opettajakokelaat voivat edistyä tieteessään. Sen
maltillisen muodon alla, mihin läsnäolijat pukivat ajatuksensa, että
muuttoehdotus mainituista ja muistakin syistä oli hylättävä, piili
syvää katkeruutta. Kihlmanin loppusanoista otamme tähän viimeiset:
"Ottaa ollenkaan puheeksi normaalikoulun muuttaminen paikkakunnalta,
missä pedagogiikan edustaja toimii, se on samaa kuin selittää
sellainen edustaja tarpeettomaksi. Tosin voidaan sanoa kaikenlaista;
voidaanhan sanoa, että pedagogiikka ei ole mikään tiede. Mutta kun
samalla puhutaan oftalmologian ja syfiliksen professoreista, niin
on sentään vaikea asettaa kyseeseen ihmisen henkisen, kehityksen
tietämisen tieteellistä oikeutusta." -- Tästä huomaa miten Kihlmania
ei katkeroittanut yksistään suomalaisen normaalikoulun asia, vaan
yleensä se häikäilemätön omakylläisyys ja mielivalta, jonka alaiseksi
koululaitos oli joutunut.
Eräässä kirjeessä K. Ervastille, joka Kihlmanin kehoituksesta
1869-70 oli ollut tuntiopettajana uskonnossa suomalaisella
osastolla, mutta nyt oli uskonnon lehtorina Oulussa, on Kihlman
seuraavin sanoin kuvannut parooni von Kothenia. "Vai niin,
onko kouluylihallitus niin epäsuosiossa Teillä, että luullaan
sen pystyvän mihin mielettömyyteen ja laittomuuteen tahansa!
En oudoksu sitä. Päällikkö, joka ei ainoastaan ole tietämätön
kaikesta, mikä opetusalaan kuuluu, vaan myöskin täydellisesti
ylenkatsoo pedagogiikkaa ja kaikkia sille alalle antautuneita,
pitäen heitä pölkkypäinä ja yömyssyinä, päällikkö, joka ilmaisee
kantansa kutsumalla kouluylihallituksen jäseniksi ei miehiä,
joilla on, vaan joilta (paitsi Bergrothilta) puuttuu pedagogisia
tietoja: päällikkö, joka oloja tuntematta kaduilla ja kujilla
pipeille ja papeille jaarittelee Suomen koulun rappiotilasta:
semmoinen päällikkö on ainakin tehnyt mitä mahdollista on itse
tullakseen yleisön epäsuosioon ja saattaakseen koko ylihallituksen
osalliseksi tästä kohtalostaan. Yleensä ei tiedetä paljon siitä,
mitä ylihallituksessa tapahtuu, mutta sen verran luulen toki
tietäväni, että siellä jo uskalletaan ajatella toisin kuin päällikkö.
Uuteen koululakiehdotukseen on liitetty vastalauseita vähemmistön,
s.o. päällikön ja Antellin puolelta. Tietääkseni ei vakinaista
opettajaa ole ilman tuomiota erotettu. Mutta täälläkin on niin,
että jos jotain perin mieletöntäkin kerrotaan ylihallituksesta,
niin arvellaan, että se kyllä on mahdollista. Luottamus on kokonaan
hävinnyt, ja syypäänä siihen on nykyinen päällikkö, joka, niin kauan
kuin hän pysyy paikallaan, on tekevä epäiltäviksi kaikki olot,
henkilöt ja asiat, joiden kanssa hän on tekemisissä. Kumminkin
toivotaan, että hänen aikansa on lyhyt." -- Kerrottuaan sitten
Nordqvistin kissannaukujaisista (15 p:nä huhtik. 1871) [Nordqvistin
kissannaukujaisista ks. _Eliel Aspelin-Haapkylä_, Muoto- ja
muistikuvia I s. 117 ss.], ja Kothenin menettelystä sijaiskanslerina,
hän kun, sen sijaan että olisi koettanut välittää, oli uhannut
yliopistoa sulkemisella y.m., kirjoittaja palaa vielä uuteen
kouluasetusehdotukseen, joka parast'aikaa oli senaatin käsiteltävänä,
ja lausuu viimein: "Asema on sangen surullinen: tiedetään, että
muutoksia valmistetaan, ja tiedetään että asia on ei-ammattimiesten
käsissä. -- Sen jälkeen kuin Kothen tuli, on Cleveltä vain kerran
kysytty neuvoa, nimittäin kun räätäli oli epävarma ylitarkastajan
univormusta. Mutta ei hän silloinkaan tiennyt vastata (!)"
Ohimennen on mainittava, että normaalikoulunkin oppilaita oli
huomattu ottaneen osaa Nordqvistin kissannaukujaisiin. Huhu tulevasta
mielenosoituksesta oli houkutellut koulunuorisoakin Nordqvistin
asunnon edustalle, eikä ole ihme, että pojat huusivat muiden mukana.
Kun Kihlman kehoitti syyllisiä ilmoittautumaan, he noudattivat
kehoitusta. Vaikkei luultavaa ole, että rehtori piti asiaa suurena
rikoksena, ei hän voinut jättää epäjärjestystä rankaisemattakaan,
vaan tuomitsi erään, silloin toverien kesken johtavassa asemassa
olevan oppilaan kuudeksi tunniksi karsseriin. Saatettuaan tuomitun
vankilaan istui rehtori siellä puolen rangaistusaikaa hänen kanssaan
keskustellen konventista y.m. Mennessään hän toivoi, että jäävä
tulisi hyvin toimeen loppuajankin. Näin on asianomainen itse
kertonut lisäten, että toverien kesken luultiin kouluylihallituksen
(Kothenin) pakottaneen rehtorin langettamaan tuomion [Epäilemättä
oppilaiden olettamus oli perätön, sillä tuskin olisi Kihlmania voitu
pakottaa langettamaan tuomiota, joka soti hänen oikeudentuntoansa
vastaan. "Kyllä minä olen kumaraharteinen", oli hän kerran lausunut
kotona erään kiistan johdosta kouluylihallituksen kanssa, "mutta
en minä taivuta selkääni kouluylihallituksen edessä!"]. Ennestään
tiedämme, että Kihlman ei ollut erittäin halukas rehtorintoimeen,
jota hän puolitoista vuotta hoiti v.t:nä. Kun uusi rehtorinvaali
kevätlukukauden lopulla 1871 oli tapahtuva, hän omasta ja perheensä
puolesta ilmoittikin tovereilleen, että hän mielellään luopuisi
siitä. Mutta siitä huolimatta hänet valittiin vakinaiseksi.
* * * * *
Kun palaamme Kihlmanin yksityiseen elämään, emme voi olla
muistuttamatta hänen osanotostaan sanomalehdistön 100-vuotisjuhlaan
16/1 1871 -- se on laatuaan hyvä esimerkki hänen halustaan aina olla
mukana henkisesti ja kansallisesti merkittävissä tilaisuuksissa.
Siellä hän myöskin jälki-istunnossa (Nachspiel) piti humoristisen
puheen lyhyestä sensoritoiminnastaan T. T. Renvallin sijaisena
Turussa sodanaikana 1854. Åbo Underrättelserissä oli ollut väärä
uutinen, että englantilaiset olivat hävittäneet Tammisaaren
kaupungin. Seuraavassa numerossa uutinen peruutettiin, mutta
kuvernööri, joka siihen aikaan ensiksi sensuroi lehden, pyyhki
peruutuksen. Kihlman puolestaan hyväksyi esimiehensä toimenpiteen,
sillä tietysti täytyi kuvernöörin paremmin tietää, miten asian
laita oli. Tammisaari oli siis hävitetty, ja Kihlman ehdotti maljan
kaupungin muistoksi! [Juhlan seikkaperäinen kuvaus ja myöskin
Kihlmanin puhe sanasta sanaan, ks. Muoto- ja muistikuvia I, siv.
90 ss.]
Alkupuolen kesää viipyi perhe Helsingissä. Syynä siihen oli, että
rouva Kihlman 15 p:nä kesäk. synnytti pojan -- viimeisen sarjassa
-- jolle annettiin nimi Lennart Sigurd. Sittemmin muutettiin Espoon
saaristosta Moisansin rusthollista vuokrattuun kesäasuntoon, joka
oli noin 2 tunnin laivamatkan päässä Helsingistä, ja asui yliopiston
kirjastonhoitaja toht. K. Collan perheineen samassa talossa pihan
toisella puolella. Kauan ei kuitenkaan täällä oltu yhdessä. Hanna
lähti heinäkuulla Keuruulle ja sieltä elokuulla Jyväskylään,
hospitantiksi kansakouluseminaariin, ja isä teki matkan Pohjanmaalle.
Hän kävi tapansa mukaan Vaasassa, Pietarsaaressa ja Kruununkylässä,
missä nyt Mathilda Grönvall hoiti hänen asioitaan, vähitellen perien
takaisin vanhan rovastinrouvavainajan lainaamat rahat. -- Kuinka
Kihlman tässä kohden menetteli, näkee eräästä kirjeestä pastori
Fredrik Hedbergille Pirttikylässä (20/5 1871), joka oli ollut
välittäjänä muutamassa velkomisasiassa: "Olen iloinen että sain
vahvistusta käsitykselleni, miten pitää kohdella velallisia. Menneinä
nälkävuosina kiirehti moni perimään saatavansa oikeuden kautta. Siten
joutuivat velalliset perikatoon, ja velkojat vahingoittivat itseänsä
usein menettämällä ei ainoastaan koron, vaan osan pääomastakin.
Minun mielipiteeni mukaan oli paras kärsivällisesti odottaa; siitä
oli hyötyä velkojalle samalla kuin velallista säästettiin." --
Paluumatkalla Kihlman vilustui ja Tampereelle saavuttuaan täytyi
hänen kutsua lääkäri luokseen. Tämä pakotti hänet hoitamaan itseään
viikon päivät, ennenkuin jatkoi matkaa Helsinkiin. Siten alulla ollut
keuhkotulehdus peräytettiin.
Pietarsaaressa olivat Kihlman ja Schauman selvittäneet yhteiset
asiansa, "jotka osoittivat sen onnellisen tuloksen", kirjoittaa
edellinen vaimolleen, "että luumyllyt olivat antaneet takaisin kaikki
niihin pannut rahat. Itse laitokset olimme siis saaneet lahjaksi.
Jos kaikki liikkeet menestyisivät niin onnellisesti, niin kyllä
pian pääsisi riippumattomaksi. Älä kuitenkaan puhu kenellekään
tästä liikkeestä. Kaikki liikeasiat vaativat vaiteliaisuutta." --
Tampereelta Kihlman kirjoitti V. Schaumanille kirjeen (5/8 1871),
josta otamme seuraavat rivit, jotka, vaikkei kirje ollutkaan
viimeinen, kirjoittajan tietämättä tulivat olemaan viimeinen, lämmin
hyvästijättö ystävälle: "Vihdoin, veljeni, sydämellinen kiitos
viimeisestä yhdessäolosta. Olen elämässäni kokenut niin paljon
huonoa, että oikein nautin, kun kerran tapaan jotain vastakkaista.
Sinä olet antanut minun kokea miehuullista, älykästä ja rehellistä
(manlig, klok och redbar) liiketoimintaa sekä vanhaa ystävyyttä, joka
ei ruostu. Tästä kaikesta kiitän ja siunaan Sinua. Jumala siunatkoon
Sinua ja omaisiasi!" -- Apteekkari Viktor Leonard Schauman kuoli
halvaukseen matkalla ollessaan Vaasassa 3 p:nä helmik. 1872, ei vielä
täyteen 50 vuotta vanhana. Saatuaan sähkösanoman, kirjoittaa Kihlman
(4/2) Ph. U. Strengbergille Pietarsaareen: "(Eilisestä) en ole voinut
muuta ajatella. Voi, mitä olemmekaan menettäneet tässä taitavassa,
ahkerassa, toimeliaassa, uskollisessa ja jalosti ajattelevassa
miehessä! Kuinka pitkä aika onkaan kuluva, ennenkuin hänen paikkansa
yhteiskunnassamme on täytetty, jos se koskaan täytetään! -- -- Minä
olen kärsinyt korvaamattoman tappion. Ja se merkitsee paljon." --
Vainajan vanhimmalle pojalle Waldemar Schaumanille Kihlman kirjoitti
yhtä sydämellisesti, luvaten avustaa perhettä kaikessa kykynsä mukaan.
* * * * *
Syyskausi 1871 alkoi kamalan vieraan, koleran, merkeissä, mutta
Kihlman, joka kirjeessä Hannalleen sanoo tavallisesti tunteneensa
pahoinvointia jo kuullessaan puhuttavan tästä taudista, oli
"henkisesti ja ruumiillisesti tyynenä" peloton. Hän, samoin kuin
perhe, pysyikin terveenä. _Jos_ jotain huolestuttavaa tapahtuisi,
antaisi hän heti tiedon siitä -- se oli ja oli aina ollut hänen
periaatteensa. Milloin hän ei kirjoittanut, tuli läheisten tietää,
että kaikki oli hyvin. Huomattavin henkilö, jonka elämänlangan kolera
täällä katkaisi, oli juur'ikään mainittu Savolaisten laulun ja
Vaasan marssin säveltäjä K. Collan. Hän kuoli 12 p:nä syysk. Vasta
tänä kesänä oli Kihlman Espoossa tutustunut Collaniin, joka oli
vain 3 vuotta nuorempi. Hyvä suhde oli rakentunut heidän ja heidän
perheidensä välille, joten uuden ystävän äkkinäinen poismeno herätti
haikeaa kaipausta Kihlmanin kodissa. --