kohtaa V. Schaumanille lähetetyistä kirjeistä, joissa kuvastuu
Kihlmanin mielentila syksyllä ja vuodenlopulla 1869. Ennenkuin
asiat olivat selvinneet, hän kirjoittaa (5/11): "En tahdo puhua
siitä, mitä olen kokenut Helsingin-aikanani. Mutta minusta on
kuin olisi minua koko ajan paahtimella paistettu, kuumuuden
enentyessä kuukaudesta kuukauteen. Huippukohta on pian saavutettu.
Minusta tuntuu nyt jo niin kuumalta, ettei luulisi voivan tulla
paljon kuumemmaksi. -- Kumminkin olen, Jumalan kiitos, vielä
terve enkä mikään allapäin-kulkija (hufvudhängare)." -- Kun hätä
oli voitettu, Kihlman lausuu (30/12): "Oli kehottavaa kuulla,
että Sinä minun ominaisuuksieni nojalla toivot minun onnistuvan
läpäisemään vaikeudet." [Kihlman oli aina kiitollinen hänelle
osoitetusta tunnustuksesta. Niin hän 24/9 1869 humoristisesti
kirjoittaa J. Ekströmille Vaasassa: "Jokainen moraalinen tuki,
joka minulle annetaan, vaikuttaa minuun niinkuin suuri venäläinen
tratta Tampereelta(!)] Älköön toivosi joutuko häpeään! Ja nyt
voin ilahduttaa Sinua sanomalla, että ainakin tätä nykyä asema
jälleen on parempi. Tämä syksy on ollut kauhea. Ei rahoja eikä
luottoa, vaan alituisia hedelmättömiä keskusteluja pankkien kanssa.
Kyseessä on ollut pysyä säikähtymättä, vaikka toiset ovat olleet
masennuksissaan, mutta toiselta puolen myöskin olla koettamatta
hyödyttömästi väistyä välttämättömän edestä, sanalla sanoen: oikein
arvostella asemaa ja toimia sen mukaan järkähtämättä ja antamatta
vastoinkäymisten pelottaa taikka väsyttää. Se, joka hylkää itsensä,
joutuu muittenkin hylkäämäksi. Ensimmäinen tulevaisuuden ehto on,
että itse luottaa siihen. Olen uskaltanut luottaa pellavakehräämön
ja tuon onnettoman telakan tulevaisuuteen, ja, Jumalan kiitos,
uskoni on siirtänyt vuoria. Taistellen olemme pyrkineet eteenpäin
tähän päivään saakka, olemme pakottamalla hankkineet itsellemme
toisen etuuden toisen perästä, jopa luottoakin, ja minä olen
voinut päättää vuoteni verraten tyynellä mielin. Huolissani on
Sixtus Calamnius nyt niinkuin ennenkin ollut uskollinen ja lähin
tukeni. Usealta muultakin olen saanut hyvää kehoitusta ja apua,
esim. Esseniltä, Felix v. Willebrandilta, Magnus Gaddilta y.m. Emme
saaneet rahoja pellavain ostoon; silloin perustimme pellavayhtiön
entisen yhtiön rinnalle. Edellinen perustettiin siinä tarkoituksessa,
että se ostaisi suomalaisia pellavia, myydäkseen samat pellavat
Pellavakehräämölle. Tämä jälkimmäinen voi nyt viikko viikolta
lunastaa pellavia pellavayhtiöltä ja tulee siten toimeen paljon
vähemmällä liikepääomalla. Pellavat tulevat kyllä vähän kalliimmiksi
kehräämölle, sillä pellavayhtiöllä täytyy tietysti olla jotakin
hyötyä kaupasta; mutta se merkitsee vähemmän. Pääasia on, että
kehräämö nyt voi jatkaa työtään ja toivoa. Muutamassa päivässä
onnistui pellavayhtiön saada kokoon 200,000 mk. Siten, ystäväni,
päätän vuoteni mitä kuumimpien taistelujen jälkeen rauhassa, ja
olen täynnä kiitollisuutta menneen ajan myötä- ja vastoinkäymisten
johdosta." --
Tähän lisättäköön vain: jos Kihlmanin taistelu, jonka edellisessä
olemme ääripiirtein kuvanneet, olikin raskas, jopa monesti
tuskallinen ja epätoivoinen, niin oli hänen voittonsakin
suuriarvoinen. Maan suurimman liikeyrityksen pelastaminen häviöstä on
näet pidettävä oikeana suurtekona varsinkin silloiseen taloudelliseen
elämäämme nähden, sillä laajalle olisi tehtaiden vararikon tuhoisa
vaikutus ulottunut. Jopa sanotaan Kihlmanin olleen sitä mieltä, että
Tampereen yhtiön vararikko olisi voinut viedä Yhdyspankinkin, maan
ainoan yksityispankin, turmioon. Aivan erinomaisessa määrässä oli
tämä taistelu kysynyt Kihlmanin parhaimpia luonteenominaisuuksia:
tahdon lujuutta, tarmoa ja sitkeää kestävyyttä toiselta puolen
ja toiselta punnitsevaa älykkäisyyttä, tunnollisuutta ja
alttiiksiantaumusta -- entisestä hitaudesta ei näkynyt jälkeäkään!
Luonnollista on, ettei Kihlmanin liikemiestoimi rajoittunut
Tampereen yhtiön hoitoon, vaan tuottivat hänen yksityisetkin asiansa
hänelle melkoista puuhaa. Kerrotun rinnalla ei tällä kuitenkaan ole
mainittavaa merkitystä. Sitä vastoin ansainnee tässä merkitä, että
Kihlman, joka jo Vaasassa oli ottanut osaa Yhdyspankin sikäläisen
haarakonttorin johtoon, Helsingissä tuli yhä enemmän perehtyneeksi
saman pankin asioihin ja hoitoon. Yhtiökokouksessa 14 p:nä maalisk.
1867 hän näet valittiin pankkivaliokunnan (hallintoneuvoston)
varajäseneksi, ja syksystä 1868 hän näyttää säännöllisesti
olleen kokouksissa läsnä, kunnes hän 1872 valittiin vakinaiseksi
jäseneksi, jommoisena pysyi v:een 1880. Onko hän tässä asemassa
jotakin huomattavampaa vaikuttanut, ei ole tiedossa. V:lta 1869
mainittakoon sentään yksi seikka, joka ei liene ilman merkitystä
hänen luonnekuvaansa nähden. Eräässä haarakonttorissa oli tullut
ilmi melkoinen vajaus kassassa, ja muuan syyllisen sukulainen oli
luvannut korvata sen sillä ehdolla, että asia pidettiin salassa.
Kun pankkivaliokunnan oli päätettävä, oliko tarjous vastaanotettava
vai asia vedettävä oikeuteen, lausui Kihlman ensimmäisenä, että
pankin ja osakkaiden edun kannalta olisi parasta hyväksyä tarjous.
Sillä, arveli hän, jos vedotaan oikeuteen, ei rangaistus tule
olemaan asianmukainen (tillbörlig), eikä pankki saa korvausta.
Kihlmanilta, joka yleensä kannatti periaatetta: Schädliche Wahrheit,
ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge (Vahingollinen totuus,
sinua rakastan enemmän kuin hyödyllistä valhetta), olisi ehkä
voinut odottaa toisenlaista lausuntoa; mutta arvattavasti vaikutti
häneen toiselta puolen se, että hän valiokunnan jäsenenä oli
velvollinen valvomaan pankin etua, toiselta se, että tuomioistuin ei
hänestä ollut ehdottoman oikeuden julkilausuja. Muutoin valiokunta
yksimielisesti kannatti hänen mielipidettään.
* * * * *
Niinkuin useasta kirjeotteesta on nähty, piti Kihlman, miten
paljon aikaa ja voimia hän uhrasikin liikepuuhiinsa, kuitenkin
opettajatointaan tärkeämpänä tehtävänään. Eikä hän tyytynyt
ainoastaan virkavelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen, vaan otti
hän, mikäli mahdollista oli, myöskin osaa niihin vapaaehtoisiin
pedagogisiin harrastuksiin, jotka normaalikoulun perustamisen
jälkeen ja yhteydessä olivat Helsingissä ja maassa yleensä
virinneet. Näiden harrastusten julkiset ilmaisuvälineet olivat:
Suomen pedagoginen eli kasvatusopillinen yhdistys ja sen Helsingissä
toimivan keskusosaston julkaisema aikakauskirja, jotka molemmat
olivat alkaneet toimintansa 1864. Jo ensi syksynä Kihlman tultuaan
Helsinkiin valittiin aikakauskirjan toimituskuntaan, mihin paitsi
normaalikoulun yliopettajia kuuluivat professorit Z. J. Cleve ja Z.
Topelius. Todistuksena siitä, että Kihlman kuului toimitukseen, ei
kuitenkaan puheenaolleilta vuosilta paitsi virkaanasettajaisesitelmää
voida mainita muuta kuin kirjoitus: "Prinssien kasvatuksesta" (1868),
sillä hän oli aina hidas esiintymään julkisuudessa. Kirjoitus, osaksi
ruotsinnos, osaksi mukaelma saksalaisesta tutkielmasta, tuntuu
nimestä päättäen käsittelevän meille aivan sopimatonta aihetta,
mutta "köyhässä maassamme on prinssejä ja prinsessoja enemmän kuin
voisi luullakaan", väittää Kihlman. Ylhäisillä nimityksillä hän
tarkoittaa varakkaiden ja korkeiden arvohenkilöiden lapsia, joita
on pilattu hemmottelevalla kasvatuksella ja yksityisopetuksella.
Näin käsitettynä on aine tarjonnut mukailijalle tilaisuutta
mieltäkiinnittäviin ja opettaviin huomautuksiin. -- Ahkerammin ja
merkittävämmin Kihlman otti osaa kasvatusopillisen yhdistyksen
toimintaan.
Jo 4 p:nä jouluk. 1866 keskusteltiin koulun kurinpitokeinoista,
minkä aineen Kihlman oli ehdottanut käsiteltäväksi, muka saadakseen
neuvoja ja johtoa kokeneemmilta. Esittäessään omat mielipiteensä
sanoi hän luottavansa sanan voimaan ja luulevansa, että se useimmissa
tapauksissa riittäisikin, mutta toiselta puolen arveli hän myöskin,
että vanhaan käskyyn: "kurita poikaasi niin kauan kuin toivoa on
olemassa", sisältyi todellista pedagogista viisautta. Toisinaan oli
hänestä ruumiillinenkin rangaistus paikallaan, mutta hyvä olisi, että
koulu olisi yhteydessä kotien kanssa, jotta tarpeen tullen vanhemmat
itse kurittaisivat lapsiaan; opettajien tulisi siihen ryhtyä
ainoastaan vanhempien puutteessa. Keskustelu päättyi siihen, että
yksimielisesti arveltiin ruumiillista kuritusta voitavan puolustaa
ainoastaan äärimmäisenä keinona. -- Aihetta ottamaan asian puheeksi
lienee Kihlman saanut siitä, että hänen vanhimpien oppilaidensa
joukossa oli ollut erinäisiä toisesta koulusta normaalikouluun
muuttaneita poikia, jotka tottelemattomuudellaan kiusasivat häntä.
[Kaksi kertaa sanotaan Kihlmanin kurittaneen paria näistä roikaleista
("drasuter") ruumiillisella rangaistuksella (korvapuustilla). Aiheena
oli ilmeinen tottelemattomuus. "Tottele taikka läimähtää!" Poika
ei totellut ja läimähti.] Myöhemmin hänellä ei ollut sellaisia
vaikeuksia -- ei ainakaan mieskohtaisessa suhteessaan oppilaisiin.
Muista kysymyksistä, joiden käsittelyssä Kihlman huomattavammin
esiintyi, mainittakoon vielä 13 p:nä lokak. 1868 esillä ollut,
nimittäin tanskalaisten kansanopistontapaisten oppilaitosten
toivottavuudesta ja mahdollisuudesta Suomessa. Aloittaen
keskustelun Kihlman totesi, ettei meillä ollut samoja edellytyksiä
kansanopistoille kuin Tanskassa, ei valtiolliseen elämään enemmän
kuin kansakoulujen suorittamaan esityöhön katsoen, mutta "ei meillä
ollut varaa eikä aikaa odottaa kansakoulujen esityötä". Hänestä
oli viipymättä ryhdyttävä kansanopistojen aikaansaantiin, ja
olivat hänen mielestään papeista ja maalla asuvista sivistyneistä
ensimmäiset kansanopiston opettajat saatavissa. "Vaatimuksia ei saa
asettaa korkealle. Minun mielestäni pappi hyödyttää enemmän, jos hän
opettaa ympäristöään viljelemään kaalia, kuin jos hän koettaa antaa
sille jotain korkeampaa; sillä ensi askel tosi-inhimillisyyteen on
kuitenkin inhimillinen ravinto. Kun vaikutin opettajana maaseudulla,
sain tilaisuutta kokea, mitä pystyy aikaansaamaan lähimmässä
piirissään, jollei pelkää vaivoja." -- Helposti näkee, että Kihlman
nälkävuosien vaikutuksen alaisena arvosteli kansanopistoja ensi
kädessä käytännöllisen hyödyn kannalta; mutta olkoonpa niinkin, hänen
sanoissaan ei ainakaan huomaa vanhoillisuutta.
* * * * *
Paitsi sitä, mitä on kerrottu Kihlmanin liikemiestoimesta, tapahtui
1869 muutakin huomattavaa, jopa semmoista, joka suuresti vaikutti
hänen elämäänsä. -- Huhtikuun 1 p:nä senaatti kielsi normaalikoulun
suomalaisen osaston kolmannen luokan perustamisen. Normaalikoulun
suunnitelmaan kuului, niinkuin tietty on, myöskin täydellisen
suomalaisen osaston aikaansaaminen ruotsalaisen rinnalle, ja 1867 ja
1868 olikin 1:nen ja 2:nen luokka toimeen pantu. Mainittu odottamaton
kielto oli alkuna suomalaisen koulun historiassa mainioksi tulleeseen
kiihkeään taisteluun suomenkielisen normaalikoulun olemassaolosta,
taisteluun, joka välillisesti johti lukuisien suomalaisten
oppikoulujen perustamiseen. Tapahtuman johdosta Kihlman kertoo V.
Schaumanille (16/4): "Täällä ollaan levottomia ja kiihoittuneita,
kun senaatti on lakkauttanut normaalikoulun suomalaisen osaston.
Fennomaanit tahtovat mennä suoraan keisariin saadakseen muutosta."
Väliaikaisesti autettiin asia niin, että professorit C. G. v.
Essen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, mol. oik. kandidaatti W. Lavonius
ja toht. P. Tikkanen anoivat lupaa saada omalla kustannuksellaan
toimeenpanna kyseessä olevan kolmannen luokan. Vastaus oli myöntävä,
ja luokka alkoikin toimia syyslukukauden alusta, mutta helmikuussa
suvaitsi H. Maj:ttinsa määrätä, että luokka (maaliskuun alusta!) oli
ylläpidettävä valtion varoilla. -- Huhtikuun 15 p:nä vahvistettiin
Valtiopäiväjärjestys. "(Sen johdosta) on täällä ollut paljon touhua
menneen viikon loppupäivinä", Kihlman kirjoittaa (V. Schaumanille
21/4). "Kahtena iltana peräkkäin oli juhlavalaistus, ja ihmiset
koettivat olla iloisia, mutta emme me suomalaiset osaa iloita. Jos
tulee katovuosi taikka jos meille annetaan valtiollinen vapaus, niin
me emme kylläkään ole samalla tuulella, mutta ulkonaisesti olemme
tuskin muuttuneet. Emme me voi oikein innostua: jos riemumme nousee
pariin kolmeen hurraa-huutoon, niin se jo hämmästyttää monia hyviä
kansalaisia." -- "Eilen oli suuri kansalaisjuhla Ritarihuoneella",
hän jatkaa kertomustaan 23/4. "Juhlan jälkeen kokoontui muutamia
Kleineh'lle, ja siellä vietettiin pari tuntia tavallista hupaisemmin
kuunnellessa lämpimiä, innokkaita puheita. Ainoastaan piispa Schauman
oli kutsuttu." --
Lähemmin kuin mainitut seikat koski Kihlmania koululaitoksen
hallinnossa tapahtunut muutos, joka vuoden lopulla tuli
tosiasiaksi. Uuden Kirkkolain vahvistamisen kautta 9/12 1868 (laki
julistettiin 6/12 1869 ja astui voimaan 1/7 1870) oli koululaitos
erotettu kirkon yhteydestä, ja 24/11 1869 säädettiin yhteinen
kouluylihallitus oppi- ja kansakouluja varten. Tämä oli niinkuin
olla piti säätyjen toivomusten mukaan, mutta kouluylihallituksen
kokoonpano muodostui täydelliseksi yllätykseksi. Kihlman kirjoittaa
siitä äidilleen (28/11): "Yleisesti puhutaan täällä nyt uudesta
kouluylihallituksestamme. Se oli todellinen yllätys. Ei kukaan
ollut ajatellut niitä henkilöitä, jotka nimitettiin siihen. Miten
voisikaan uskoa, että koulun johtoon asetettaisiin henkilöitä, jotka
ovat koululle vieraita. Olimme luulleet, että semmoiset henkilöt,
joilla on kokemusta koulualalla s.o. jotka ovat pedogogeja, parhaiten
johtaisivat koulua. Mutta näyttää siltä kuin olisi tämä käsitys
väärä. Koulu on siinä suhteessa omituinen laitos, että sille saadaan
parhaimmat johtajat semmoisista, jotka eivät ole siihen perehtyneet.
Lohdutuksenamme on, että koulu on korotettu arvossa, kun senaattoreja
(kirkollis- ja siviilitoimituskuntain päälliköt J. Ph. Palmén ja S.
H. Antell jäseninä) ja kenraali (Kasimir von Kothen päällikkönä) on
asetettu sen päähän. Olkoon lopputulos hyvä, vaikka alku näyttää
jotenkin oudolta." -- Vielä ankarammin Kihlman toisissa kirjeissä
arvostelee samaa asiaa, kun näet senaatti Kothenin esityksen mukaan
oli ehdottanut dosentti C. Synnerbergin, prof. G. Frosteruksen ja
vain yhden ainoan varsinaisen pedagogin, normaalikoulun rehtorin Jul.
Bergrothin, ylitarkastajiksi. Pitkästä kirjeestä Osk. Ranckenille
(joka yhteen aikaan oli ollut kyseessä ylitarkastajanvirkaan, vaikka
Kothen sitten hylkäsi hänet) otamme muutamia rivejä: "Surullista on
nähdä, miten kansakuntaa on petetty luottamuksessaan hallitukseen
niin tärkeässä asiassa kuin maan lasten kasvatus. Merkillisintä
on, että viranomaisten mielestä asiaan perehtymättömät pystyvät
sitä paremmin hoitamaan kuin asiantuntijat. -- Pedagogina oleminen
melkein estää kelpaamasta hallintomieheksi. -- (Ei-pedagogien)
mielestä on pedagogiikka ja metodiikka jotain ala-arvoista, jota
voi oppia käden käänteessä." Sellaisia mielipiteitä sanoo Kihlman
kuulleensa "erään koulun hallintomiehen, senaattori Palménin suusta".
Tämä on hänestä loukkaus pedagogeja kohtaan, "mutta pahempi on
se loukkaus, joka on kohdannut kansakuntaa asiassa, joka on sen
kaikkein pyhimpiä. Kansakunnalla itsellä ei ole sananvuoroa tässä
kysymyksessä, vaan sitä pidellään kuin lasta. Kansakunta ei kykene
kasvattamaan lapsiaan, ei edes valitsemaan kasvattajia; toisten on
hoidettava se asia. Kumminkin kansakunta jossakin määrin on ansainnut
tämän kurituksen. Miksi vaieta kaikkiin ylioppilastyhmyyksiin
nähden?" [Syynä Kothenin, kenraalin, nimittämiseen päälliköksi ja
kouluylihallituksen kokoonpanoon muutenkin sanottiin olleen keisarin
tyytymättömyyden erinäisiin ylioppilasten y.m. mielenosoituksiin,
jotka muka osoittivat huonoa kasvatusta koulujen puolelta. Ks.
_E. G. Palmén_, Johan Philip Palmén, s. 546-47.] Kuitenkin hän
toivoo kouluneuvostoista jonkinlaista vastapainoa ylihallituksen
uudistuspyrinnöille. -- "Niin me tuumimme. Muutoin minä, tapani
mukaan, en ole ollenkaan epätoivoinen vastoinkäymisessä. Olen
oppinut, että kaikki on muuttuvaista. 'Hvarje vinter har vår, och ett
hopp har hvar höst, och i morgon hvar midnatt förgår!' Sen vuoksi
luottakaamme tulevaisuuteen." --
Mutta asia ei ollut Kihlmanille tärkeä ainoastaan yleiseltä kannalta,
vaan mieskohtaisestikin. Mitä se merkitsi hänelle, lausuu hän
kirjeessä äidilleen (28/12): -- "niinpiankuin Bergroth poistuu, olen
minä vararehtorina kiinni. Muihin tehtäviini täytyy minun vielä
yhdistää huolestuttava ja vastuullinen toimi, s.o. ottaa rehtorina
hoitaakseni maamme suurinta koulua, jossa on 3-400 oppilasta.
En näe mitään keinoa vapautua tästä taakasta; sillä minulle on
sanottu, ettei asia suinkaan parane, jos toimitetaan uusi vaali-,
vaan valitaan minut silloin virallisesti rehtoriksi. Mitä teenkään,
en pääse rehtorin virasta ainakaan, ennenkuin minut on huomattu
kykenemättömäksi siihen. Ja tämä taakka on raskas. Ennen aikaan, kun
lapsia saatiin kurittaa, saattoi tarttua vitsaan, kun eivät hyvät
sanat tepsineet. Mutta nyt ei ole vitsaa olemassa, vaan on nykyajan
lapsista tehtävä ihmisiä ilman vitsaa. Mutta nykyajan lapset eivät
ole parempia kuin entisetkään. On olemassa kilttejä ja pahankurisia.
Edellisiä johdetaan ilman kuritusta. Mutta jälkimmäiset menevät
niin kauas kuin mahdollista, tietäen voivansa niin tehdä ilman että
kirvelee. Sentähden on kurinpito vaikea asia. Ja kumminkin on kuri
pidettävä voimassa, taikka menee kaikki hullusti. Poikien täytyy
oppia ja tietää huutia, se on oleva heidän tietonsa a ja o, alku
ja loppu. Se on minun perusohjeeni. Jollei sitä opita hyvällä,
on se opittava pahalla. Niin kasvattaa Jumala. Hän opettaa meitä
tietämään huutia, eikä säästä vitsaa. Niin ovat asiat. Mutta eikös
ole, rakas Äiti, omituista, että minut asetetaan tälle paikalle,
että minut, jolla ei ole edes maisterinarvoa, pannaan maan etevimmän
oppilaitoksen etupäähän? Muiden täytyy hakea virkaylennystä
huolimatta heidän koreista todistuksistaan. Minut ylennetään
hakemattani ja vastoin tahtoani. Tässä kaikessa näen kuitenkin
korkeampaa johtoa. Minä menen minne minua kutsutaan ja sanon
arkkipiispa Wallinin tapaan:
Guds vishet skall jag ödmjukt vörda
Och hoppas på hans godhet än;
Och lyftar han ej af min börda,
Han ger mig kraft att bära den.
Han lätta skall för mig det svåra
Och i det mörka gifva råd.
Hans vägar äro icke våra,
Men sanning äro de och -- nåd.
[Sun, Herra, viisaus ja valta
ja hyvyyteesi luottaa saan;
jos pois et laske taakan alla,
mua autat sitä kantamaan.
Suot valon neuvottoman teille,
mua autat ahdistuksissain.
Ja vaikka ihmeelliset meille,
on tiesi totuus -- armo vain.
(Ilta Koskimiehen suomennos.)]
"Kun työ koulussa enentyy, tulisi minun päästä liikehuolista ja
-puuhista. Olen vakavasti koettanut päästä irti, mutta minua ei
tahdota vapauttaa. Minulle tarjotaan apua ja työn helpotusta,
mutta ei tahdota, että luovun toimitusjohtajan toimesta. En tiedä
vielä, miten käy. Jättää toimi tietäisi, että menettäisin noin 4000
mk:n tulon. Rehtorin palkkio ei liene suurempi kuin noin 1200 mk.
Rehtoriksi rupeaminen ja johtajantoimesta luopuminen tuottaa siis
minulle rahallista tappiota. Jos olisi mahdollista yhdistää molemmat
tehtävät, niin olisi se hyvä koululle ja kehräämölle ja itselleni
eli kukkarolleni. Mutta kahden herran palveleminen samaan aikaan
menestyy harvoin. Kumpikin toimi on tärkeä, ylen tärkeä. Mutta
usean sadan lapsen hoito on mielestäni tärkeämpi, ja se toimi on
asetettava kaiken edelle." -- Seuraavana päivänä kirjoittamassaan
kirjeessä äidilleen Kihlman vielä koskettelee kysymystä uudesta
kouluylihallituksesta: "Dagbladissa N:o 296 oli johtava kirjoitus
kouluylihallituksesta, jossa tekijä [Kihlman sanoo piispa Schaumania
tekijäksi, mutta peruuttaa tiedon myöhemmässä kirjeessä. Sittemmin
saatiin tietää, että kirjoituksen tekijä oli toht. O. Donner, jota
siitä sakotettiin 300 mk:aan.] vakavin sanoin moitti sitä mitä
tapahtunut oli. Kirjoitus herätti mielipahaa. Kenraalikuvernööri
kutsui kokoon senaatin ja tämän täytyi itse jouluaattona antaa
virallinen muistutus (skrapa) painoylihallitukselle, joka oli
antanut kirjoituksen esiintyä. Kova aika näyttää olevan tulossa
valtiollisessa suhteessa. Luvallista on vain kiittää sitä, mitä
tehdään."
Tammikuun 11 p:nä 1870 oli sanomissa luettavana uutinen Bergrothin
y.m. nimityksestä, ja sen johdosta Kihlman s.p:nä kirjoitti
äidilleen: "Kirjoitan, en sen vuoksi, että iloitsisin uudesta
virastani. Se on vaikea ja tärkeä toimi, jossa on hyvin huomattu
(observerad). Mutta kirjoitan sen tähden, että minulla vielä on
aikaa. Lukukauden alettua ei minulla liene paljon aikaa yksityiseen
kirjevaihtoon. Minun on melkein asuttava koulussa. Minun on
siellä oltava silloinkin, kun minulla itselläni ei ole tuntia --
järjestyksen ylläpitämistä varten. Siis kuusi tuntia joka päivä
koulussa. -- Enkä ole vapautettu pellavakehräämön johtajantoimesta.
Minua ei ole tahdottu päästää, vaan on minun täytynyt luvata koettaa
kestää siinäkin." Avustajana, s.o. kirjanpitäjänä, hän sanoo
koettavansa käyttää Hannaa, joka aina oli saapuvilla.
Kevätlukukauden alusta 1870 Kihlman siis joutui yliopettajavirkansa
ohella hoitamaan normaalikoulun rehtorintointa, eikä hän siitä
eronnut ennenkuin 1895 -- 25 ja puolen vuoden päästä. Miten hän
aluksi pelkäsikään tätä taakanlisäystä, huomasi hän ennen pitkää
voimansa riittävän siihenkin. Ei ollut täyttä kahtakaan kuukautta
kulunut, ennenkuin hän kirjoitti edelläkävijälleen Bergrothille,
joka silloin oli tarkastusmatkalla (5/3): "Rehtorinvirka on ollut
vähemmän raskas kuin luulin. Sen kautta olen tullut uudella siteellä
kiinnitetyksi kouluun. Olen tullut poikia lähemmä kuin ennen, jolloin
olin ainoastaan opettaja, ja kosketus heihin on tehnyt miellyttävän
vaikutuksen. Joskin kosketus toisinaan on aiheutunut rikkomuksista,
on tutkimus tähän saakka vienyt siihen päätökseen, että rikkomus on
johtunut ajattelemattomuudesta, poikamaisuudesta eikä siveellisestä
kehnoudesta." --
[Tässä sopinee ehkä kertoa pari kuvaavaa kaskua Kihlmanista näillä
taikka vähän varhemmilta ajoilta. Niissä ilmenee hänen luonteensa
suoruus ja huumori. -- Vuosina 1867-69 oli maisteri (sittemmin
pankinjohtaja) Felix Heikel tuntiopettajana normaalikoulussa. Hänen
tuntinsa olivat hajoitetut pitkin viikkoa ja senvuoksi vaikeat pitää
mielessä. Kerran hän unohti yhden tunnin, klo 4-5 i.p., mutta
huomattuaan sen, joskin liian myöhään, riensi hän kouluun. Eteisessä
tuli Kihlman häntä vastaan, ankaran näköisenä, ja kysyi: "Voitko,
Felix, sanoa kenen olisi pitänyt opettaa 4-5 neljännellä luokalla?"
-- "Kyllä, minun itseni -- mutta minä unohdin sen." -- "On jotain,
jota ei koskaan saa unohtaa, se on -- velvollisuuksiansa, muista se!"
-- Tämän sanottuaan Kihlman kääntyi mennäkseen, mutta samassa hän kai
tunsi olleensa liian ankara, ja hän lisäsi: "Muutoin tapahtui minulle
samoin eilen." --]
[Useimmin kuultuja juttuja on toinen, jota yksityiskohtiin nähden
kerrotaan eri tavoin, joskin pääasiassa yhtäpitävästi. Tässä erään
aikalaisen toisinto:]
[Kerran tuli Kihlman silloisen auskultantin (sittemmin
seminaarinjohtajan) F. W. Sundwallin kanssa eräälle luokalle
aloittaakseen tunnin. Hän huomaa heti, että eräs säännöttömyydestään
tunnettu oppilas S. on poissa ja samoin kaksi hänen asuintoveriaan.
Silloin Kihlman pyytää Sundvallia hoitamaan tunnin ja menee itse
ulos, ottaa ajurin ja ajaa suoraan noiden oppilaiden kotiin, missä
aivan oikein tapaa heidät. Pojat pitävät lystiä ja juovat punssia.
Rehtori istuutuu hänkin -- pitämään tutkintoa. Sillä aikaa oli
muutama toveri samalla luokalla (myöhemmin kirjailijana tunnettu K.
Z.) aavistanut Kihlmanin tarkoituksen olevan yllättää poissa-olevat.
Hän pyytää lupaa mennä ulos ja ottaa vuorostaan ajurin rientääkseen
toverien luokse. Saapuessaan sinne hän tempaa oven auki ja huutaa
kynnykseltä: "Nyt on piru irti (nu är fan lös)!" -- kuullakseen heti
Kihlmanin äänen vastaavan: "Hän on jo täällä (han är redan här)!"
Vasta silloin tulija huomaa, että rehtori oli ennättänyt ennen häntä.
Sitten Kihlman jatkaa: "Minä näen, Z., että sinulla on hyvä sydän
(kun näet tahtoi pelastaa tovereitaan). Mene heti takaisin
kouluun!" --]
Toinenkin muutos Kihlmanin elämässä tapahtui tänä vuonna: hän menetti
vanhan äitinsä. Miten luonnollinen tuo tapaus itsessään olikin, voi
kuitenkin ymmärtää, että se syvästi koski häneen -- niin läheinen ja
luottamuksellinen oli äidin ja pojan väli ollut, ja niin tottunut oli
jälkimmäinen elämään äidinrakkauden olemassaolon tietoisuudessa.
Viimeinen lahja kotoa saapui Kihlmanille uudenvuoden-aattona --
5 paria sukkia. "Se oli lahja, jota osaan pitää arvossa, se oli
äidinlahja. Kiitos, hyvä Äiti! Minä oikein rakastan hyviä sukkia."
Samassa kirjeessä (11/1 1870) Kihlman lausuu: "Uusi vuosi on alkanut.
Eläköön Äiti terveenä ja onnellisena tämänkin vuoden minun ja
omaisteni iloksi. Rauhallinen vanhuus on kaunis auringonlasku kauniin
päivän jälkeen. Vanhuus ei ole eikä sen tule olla elävä kuolema.
Vanhuus on elämän ylänkö (högland), jäinen laki, mutta kukkia ja
eloa alla. Ulkonainen muuttuu, ruumis heikkenee ja huononee, mutta
ulkonainen ei ole kaikki, majaa enemmän on henki, joka asuu majassa.
Henki ei vanhene, sillä se ei kuole. Hengen elämä voi virkistyä
tomuelämän huvetessa. Sen vuoksi voivat vanhuksen vuodet tulla elämän
ihanimmiksi. Saakoon Äiti nauttia tästä ihanuudesta! Ja saakoon Äiti
tehdä sitä kauan!"