vapauduttu pitkällisen hädän seurauksista. Siten sai Kihlmanin
perhe nyt vasta osansa kulkutaudeista, jotka olivat koko vuoden
riehuneet maassa. Sen jälkeen kuin Kihlman tyttärineen oli lähtenyt
Kruununkylästä, sairastui siellä Mathilda Grönvall lavantautiin,
ja samoin kävi Hanna Kihlmanin hänen palattuaan Keuruulta.
Molemmat toipuivat kuitenkin, mutta onnettomammin päättyi kolmas
sairauskohtaus. Kihlmanin ollessa matkalla oli 4-vuotias Siegwarth
sairastunut punatautiin eikä hän ollut vielä entisellään, kun
perhe elokuun lopulla muutti kaupunkiin. Päin vastoin oli pojan
ruuansulatus edelleen huono ja hänen koko olentonsa surkastunut.
Näin olivat asiat lokakuun viime päiviin asti, jolloin lapsessa
huomattiin kurkkumätä, jota vastaan ei apua saatu. Siegwarth kuoli
2 p:nä marrask. Tämä kuolemanisku oli kova kokemus vanhemmille.
Muistaen että hänen äitinsäkin oli kerran menettänyt samannimisen
pojan, esikoisensa, Kihlman kirjoittaa hänelle (6/11): "Siegwarth
oli toivehikkain lapsistamme. Hänellä oli Oswaldin syvyys ja Enzon
iloinen luonto. Hän oli meidän kaikkien lemmikki ja ansaitsikin olla
sitä, sillä hyvien lahjojensa ohella hän oli olennoltaan hurskas ja
tottelevainen. Ja tämä komea, voimakas, sydämellinen, kuuliainen,
älykäs poika, tämä herttainen lapsi on mennyt. Meilläkään, Äiti, ei
ollut onnea Siegwarthiimme nähden, jos näet on onnea saada pitää
luonaan se, jota rakastaa. Hänen kärsimyksensä olivat kauheita. -- --
Kuolemassa loppuivat hänen tuskansa ja meidänkin kärsimyksemme
lieventyivät; mutta Äiti tietää, mitä merkitsee tuollaisen
Siegwarthin menettäminen, -- onhan se samaa kuin puukolla leikata
pois osa sydäntä." -- -- "Ah, ettei Äiti saanut nähdä kelpo Si'tämme.
Hän oli niin kelpo, niin herttainen, ja hänellä oli niin kauniit,
suuret, ymmärtäväiset silmät. Äidin suruinen poika Alfred." -- Ennen
kuukauden loppua synnytti rouva Kihlman viidennen poikansa, joten
lapsia jälleen oli kolme elossa, vaikka kuolema sen jälkeen kuin
Helsinkiin tultiin oli vienyt kaksi. Vasta tulleelle annettiin nimi
Henrik Rafael.
* * * * *
Tietysti Kihlman ei tänäkään raskaana aikana ollut vapaa
liikemieshuolista. Pellavayhtiön velkojen hoito aiheutti alituista
puuhaa, joka painoi sitä enemmän, kun osakkaat eivät yksimielisesti
kannattaneet johtokunnan harrastuksia yhtiön hyväksi. Pellavatehdas
oli 1867 tuottanut voittoa Smk 211,733:51. Mutta koska yhtiö telakan
vuoksi oli vaarallisesti velkaantunut, ei johtokunta voinut ehdottaa
osingonjakoa. Syystä että tilintarkastajat olivat samaa mieltä,
jätettiin asian ratkaisu ylimääräiseen kokoukseen 31 p:nä lokak.
Kuinka siinä kävi, kertoo Kihlman äidilleen (2/11): "Vaikka yhtiö
kärsii mitä suurimmasta rahanpuutteesta ja juuri sen vuoksi ei voi
ansaita, ja vaikka Calamnius ja minä vakuutimme, että rahoja ei ole
jaettavaksi osakkaille, ja vaikka useimmat läsnäolevista näillä
pätevillä perustuksilla olivat sitä mieltä, ettei osingonjakoa voitu
ottaa puheeksikaan, päätti kokous kuitenkin, että 5 prosenttia oli
jaettava s.o. vähintäin 90,000 mk. Johtokunnan, siis etupäässä minun,
tulee nyt tehdä 90,000 mk. Wasastjerna se oli, joka saneli tämän
järjettömän päätöksen. Pelastaakseen itsensä ei epäillä saattaa muita
onnettomuuteen taikka ainakin vyöryttää huolensa muiden päälle.
Kahtena yönä olen tuskin nukkunut ollenkaan pelkästä levottomuudesta,
joka kaikilta tahoilta ahdistaa sydäntäni. Olen tehnyt työtä
vahvistaakseni yhtiön voimia, ja nyt tällä odottamattomalla
päätöksellä turmellaan kaikki ponnistukseni. En voinut uskoa,
että ihmiset saattaisivat olla siihen määrään mielettömiä, että
päättäisivät semmoista, jota ei voida toteuttaa, ei ainakaan ilman
mitä suurimpia vaivoja ja kaikissa tapauksissa yhtiön vahingoksi.
Mutta _tämän täytyy jäädä meidän keskiseksi asiaksi_." -- Pari
viikkoa myöhemmin ilmoittaa Kihlman äidilleen, että hänen takauksensa
Wasastjernan edestä oli siten muuttunut, että Levón ja hän nyttemmin
vastasivat ainoastaan 100,000 mk:sta eikä 150,000:sta niinkuin ennen.
Tätä hän piti melkoisena helpotuksena.
Edellisestä näkyy, kuinka totta Kihlman sanoi kirjoittaessaan
(äidilleen 7/2 1869): "Tampereen kehräämö kykenee kehräämään minulle
huolia, jotka seuraavat minua kouluun ja vuoteelleni." Ja kun Essen
tapansa mukaan oli ivallisesti puhunut hänen rahapuuhistaan, hän
selittää (6/5 s.v.), mitä häneltä vaadittiin: "Essen ei tehnyt hyvin
sanoessaan, että minä harjoitan opintoja tullakseni raha-asiain
päälliköksi. Kenties on ihmisiä, jotka uskovat sellaista pilaa ja
käsittävät sen niin, että minä todella ajattelen sellaista. Totta
on, että minä pakosta olen joutunut hoitamaan suurta liikettä.
Pellavakehräämö käyttää, kun se on täydessä työssä, 2000 Lb
pellavia viikossa, siis noin 100,000 Lb vuodessa, mikä 10 markan
mukaan leiviskältä tekee yhden miljoonan markkaa. Lisäksi tulee
jokapäiväinen palkka n. 1000:lle työläiselle, kustannukset haloista,
valosta, öljystä, lähetyksistä, vakuutuksista y.m., niin että menot
pyöreässä luvussa nousevat 1 1/2 miljoonaan vuodessa eli 29,000
mk:aan viikossa. Kun nyt kumminkin pääoma vaihtuu kerran vuoden
kuluessa, niin täytyy puolen mainitusta summasta -- siis noin 750,000
mk -- riittää liikepääomaksi." Ja juuri tämän liikepääoman hankinta
tuotti johtokunnalle ja erittäin Kihlmanille yhä uusia huolia. --
Mitä keväällä 1869 yritettiin pulman suorittamiseksi, oli Kihlman
vähää ennen (myöskin äidilleen 24/3) esittänyt seuraavin sanoin:
"Tampereen asiat ovat jälleen tuottaneet huolia ja pakottaneet
ponnistamaan kaikkia tarjona olevia voimia. Tämä liike kärsii
oleellisesta puutteesta, liikepääoman puutteesta. Kuinka voidaan
liikkua, kun ei ole liikepääomaa? Kuinka esim. ostaa pellavia, kun
ei ole rahaa millä ostaa? Köyhän täytyy aina maksaa kallis hinta.
Niin kauan kuin Tampereen yhtiö on köyhä, täytyy sen kalliisti maksaa
pellavansa, ja niin kauan kuin asiat käyvät huonosti, on tulos huono.
Muutos on aivan välttämätön, muuten menee päin mäntyyn. Ja muutos
on siinä, että saadaan pääoma, joka ei ole paljon 800,000 mk:aa
alempi. Tämän hankkiminen on lähinnä kuluneena aikana ollut huolieni
esineenä. Myönnettävä on, että tehtävä ei ole helppo. Tässä maassa
ja nykyisenä aikana saada 7 à 800,000 mk:n seisova laina on todella
vähän ihmeellistä. Olen kuitenkin uskaltanut yrittää ja laatinut
suunnitelman sitä varten, ja se on vaatinut paljon miettimistä ja
aikaa. Koska en kuitenkaan voi antaa ajastani päivällä, joka kuuluu
koululle, olen ollut pakotettu käyttämään öitäni sitä varten. En
vielä tiedä, menestyykö yritykseni. Toivon kuitenkin, ettei työni
ole ollut turha, vaan että siitä koituu hyvää sille yhtiölle, jonka
omaisuus on uskottu käsiini. Varmaa on, että olen itse saanut
selvemmän käsityksen asioista ja että esitykseni ovat herättäneet
myötätuntoa. -- Sillä välin on tehdas toiminut lakkaamatta, ja
menekki Suomessa on melkoisesti enentynyt. Jo näkee, mitä yksi
ainoa hyvä vuosi vaikuttaa. Pian pankit ratkaisevat asiamme. Jumala
suokoon, että parempi tulevaisuus koittaisi!"
Kihlmanin ehdotus oli että Suomen pankki ja Yhdyspankki vapauttamalla
hypoteekkinä sidotut raaka-ainevarastot antaisi yhtiölle lainan, joka
kiinnitettäisiin sen rakennuksiin. Tähän pankit suostuivat siten,
että edellinen lainasi 366,000 ja jälkimmäinen 144,000 mk kolmeksi
vuodeksi, kumminkin sillä ehdolla, ettei mitään osinkoja jaettaisi
osakkaille ennenkuin lainat oli suoritettu. Vaikka ainoastaan puolet
oli myönnetty siitä, mitä Kihlman oli laskenut olevan tarpeen, oli
näin kumminkin vähäksi ajaksi huojennusta saatu. "Tätä suunnitelmaa
varten", Kihlman kirjoittaa V. Schaumanille (16/6 1869), "olen
tehnyt paljon laskelmia ja kirjoittanut ja juossut ja puhunut; kun
se vihdoin toteutui, oli minulla oikean voitonilon hetki. Mutta
suunnitelma on vain puoleksi toimeenpantu. Jäljellä on uudistus itse
tehtaassa." --
Mitä sanat "uudistus itse tehtaassa" merkitsevät, selviää erinäisistä
Kihlmanin kirjeistä, joista päättäen pellavatehtaan tuotantoon ja
paikalliseen johtoon nähden oli ilmennyt sangen ikäviä seikkoja.
Sekä kehräämön että kutomon tuotteita vastaan oli tehty painavia
muistutuksia: langat ja kankaat olivat laadultaan epätasaisia ja
osaksi kovin heikkoja, joten ostajain luottamus tehtaaseen oli
horjautettu. Syy tähän näyttää lähinnä olleen isännöitsijässä,
Zuhrissa, jolla oli tapana Venäjältä ostaa huonoja pellavia.
Kihlmanin tiedonantaja oli (ei omasta aloitteestaan, vaan pyynnöstä)
konetehtaan johtaja, insinööri H. Kaufmann, jonka toimintaan Zuhr
myöskin oli omavaltaisesti sekaantunut. Koska johtokunta muutenkin
oli huomannut, että viimemainittu, -- "jolla kenties oli monta
hyvää puolta, mutta joka varmaan ei kyennyt hoitamaan niin suurta
liikettä" -- joko ei osannut taikka ei tahtonut valvoa yhtiön
parasta, päätettiin hänet erottaa ja ottaa hänen sijalleen Porin
tulitikkutehtaan isännöitsijä, Ruotsista kotoisin oleva kauppias
F. E. Wahlgren. Asia ratkaistiin yhtiökokouksessa kesäkuulla, ja
oli isännöitsijän vaihdos tapahtuva elokuun 1 p:nä. Tämän ohella
oli Kihlman päättänyt käyttää kesälomansa tehtaan työjärjestyksen
ja tuotevarastojen seikkaperäiseen tutkimiseen, koettaakseen,
eikö mahdollista olisi poistaa aiheet muistutuksiin ja palauttaa
yleisön luottamus tehtaaseen. Siinä tarkoituksessa muutti Kihlman
kesäksi maalle lähelle Tampereen kaupunkia. "Asun nyt perheineni",
hän kirjoittaa (V. Schaumanille 10/7 1869), "Anttilan rusthollissa
lähellä Pirkkalan kirkkoa ja Nokian koskea. Talo on jotenkin
ränstynyt ja kurja. Salin katto vuotaa neljästä kohden, kun sataa.
Mutta jos ilma on kaunis, käy täällä eläminen. Lähin ympäristö on
niinkuin tavallista hämäläisessä kylässä. Mutta jos kävelen 15-20
minuuttia, niin tapaan mitä kauneimpia näköaloja. Kalaa (kuhia)
saa ostaa tarpeeksi, rapuja pyydämme itse. -- -- Joka viikko käyn
kaupungissa hoitamassa kehräämön asioita. Täällä on Augiaan talli
siivottavana. Miten isännän silmä onkaan kallis! Aikoja sitten olisi
minun pitänyt olla täällä; mutta luulin, että läsnäoloni olisi
hyödytön. Luulin niiden, jotka ovat antautuneet tälle työalalle,
ymmärtävän kaiken paremmin kuin minä. Kokemus on kuitenkin johtanut
minut siihen vakaumukseen, ettei saa pitää itseään liian halpana eikä
liiaksi luottaa n.s. ammattimiehiin. -- Olojen järjestäminen täällä
näyttää tekevän minulle mahdottomaksi matkustaa Pohjanmaalle, mikä on
minulle hyvin tuskallista." --
Eräänä epätoivon hetkenä (pyhäaamuna 18/7) Kihlman kirjoittaa
Tampereelta vaimolleen: "Pelkään, etten enää kauan jaksa pysyä
johtajatoimessani. Kaikki vaivani näyttävät turhilta. Miksi siis
jatkaisin? Kokeakseniko enemmän tuskia? Mutta kun tuskat nousevat
vissiin määrään, koituu siitä vahinkoa yhtiölle, terveydelleni,
viralleni, perheelleni. Mutta toiselta puolen, miten tulemme
toimeen, jos tulot yhdellä kertaa vähenevät niin suuresti. Niinkuin
näet, olen kovin alakuloinen. Venäjän kurssi on taas alennut
noin 3 penniä, ja huonoja tuotteita entisiltä ajoilta on tullut
näkyviin. Tämä on niin masentanut mieltäni, etten eilen illalla
tahtonut saada unta. Voi niitä ihmisiä! Miten tunnottomasti ja
kevytmielisesti he käsittelevätkään toisten omaisuutta! Se on liian
traurig (surullista)! -- Minä ikävöin tänään kirkkoon, ottaakseni
osaa julkiseen jumalanpalvelukseen." -- Siihen vastasi rouva (19/7),
että ikävintä olisi hänen (Kihlmanin) itsensä vuoksi, jos hänen
uhrauksensa ja kärsimyksensä näyttäytyisivät turhiksi ja hänen
tarkoituksensa parantaa yhtiön asioita jäisi saavuttamatta. "Jos
Sinun täytyy luopua toivostasi, niin olen minäkin sitä mieltä, ettei
Sinun pidä kauemmin pysyä paikallasi, ei millään ehdolla. Meidän
_täytyy_ järjestää elämämme, niin että sittenkin tulemme toimeen." --
Kun ajattelee Kihlmanin luonteenlaatua yleensä ja hänen harvinaista
tunnollisuuttansa, ei ole ihmeteltävää, että hän alkoi syyttää
itseäänkin siitä epäjärjestyksestä, jonka hän huomasi tehtaassa
vallitsevan. Eikö häntä voitaisi, näyttää hän miettineen, oikeuden
mukaisesti tehdä vastuunalaiseksi siitä, että hän nyt vasta oli
perehtynyt asioihin? Että hän todella mietiskeli sellaista ja samassa
entistä tuskallisemmin kärsi asemastaan, sen todistaa seuraava
ote Essenin kirjoittamasta kirjeestä (Töölö 12/8 1869): "Rakas
ystävä ja veli! Olen saanut pitkän surullisen kirjeesi, lukenut sen
suurella osanotolla ja sitten heittänyt sen tuleen -- varokeino,
joka oli kylläkin raskas, mutta kenties välttämätön. Se antoi minun
luoda katseen nykyiseen sisälliseen maailmaasi, katseen, joka --
en tahdo salata sitä -- oli kyynelien sumentama. Olen kyllä voinut
kuvitella, että se toiminta, jolle viimeisinä vuosina olet ollut
pakotettu uhraamaan enimmän osan ajastasi ja voimistasi, ei ole
ollut joissakin määrin häiritsemättä sisällistä elämääsi, ja niin
sentähden, että se on pitänyt Sinua alituisessa levottomuudessa,
kuin myöskin sen vuoksi, että se on vetänyt Sinut pois korkeimmista
harrastuksista, joista yksistään _Sinä_ voit saada tyydytystä. Mutta
Sinä olet kuitenkin tähän saakka, huolimatta kaikista murheista ja
vaikeuksista, näennäisesti ollut hyvällä mielellä -- ja minä olen
todella ihmetellyt miehuuttasi ja voimaasi. Nyt sitä vastoin näyttää
sielusi joutuneen syvään, kauheaan masennukseen. Sinä mietiskelet,
mitä onnettomuuksia ehkä tulet vetämään omaistesi ylitse, ja
kirouksia, joita odotat maan ja kansan puolelta. Toivon, että se
oli tilapäinen _ahdistus_ (anfäktning), jonka jo olet torjunut,
ainakin siten, ettet ole antautunut sen valtaan." -- Tämän jälkeen
seuraa rohkaisevia ja lohduttavia sanoja. -- "Kärsi, rakas Veli,
mitä Sinun täytyy kärsiä; tee työtä ja puuhaa mitä jaksat: mutta
kaiken aikaa heitä kaikki Herran huomaan, sillä hän huolehtii
kuitenkin Sinusta." Tunnustaen että tämä kehoitus oikeastaan on
ollut tarpeeton hänen puoleltaan, kirjoittaja päättää: "Koska kärsin
kanssasi, täytyy Sinun myöskin jakaa lohdutus minun kanssani." --
Raskas ja tuskallinen oli siis Kihlmanille 1869 v:n kesä, mutta hänen
työnsä ei ollut turha. Että hän todella aikaansai uuden järjestyksen
tehtaaseen, sen osoittivat ne kunniapalkinnot, jotka yhtiö jo
seuraavana vuonna kahdessa eri näyttelyssä sai tuotteistaan. Pietarin
teollisuusnäyttelyssä annettiin sille näet kultamitali ja Turussa
arvolause: "erittäin kiitettäviä".
Sen jälkeen kuin Kihlman oli joutunut samalle paikkakunnalle kuin
Essen ja Ingman, ei hän kenenkään ystävänsä kanssa ollut ahkerammassa
kirjeenvaihdossa kuin V. Schaumanin. Aiheena siihen oli tietysti
heidän yhteinen liikkeensä, mutta myöskin vanha ystävyys. Samoin
kuin äidilleen Kihlman Schaumanillekin purkaa sydämensä, kun huolet
häntä painavat, ja ystävän myötätuntoiset vastaukset keventävät hänen
mieltään. Tämän todistaa moni lause. Kun esim. Kihlman (15/9 1869)
oli kertonut Oulu-laivasta saaneensa lähetyksen viinirypäleitä,
jotka Schauman oli "poiminut 64:nnen asteen kohdalla pohjoista
leveyttä", hän lisää: "Riennän esittämään sydämelliset kiitokseni
useissa suhteissa rakkaasta lahjasta. Voin vakuuttaa, että osaan
antaa arvoa rypäleille, jotka olet kasvattanut Pohjanmaalla ja jotka
olet lähettänyt minulle lahjaksi. Paljon katkeran ohella tarjoo
elämä joskus suloistakin. Kiitos tästä suloisuudesta." Ja kirjeensä
saman vuoden lähinnä viimeiseltä päivältä Kihlman päättää: "Jumala
siunatkoon Sinua siitä, mitä olet minulle ollut tänä vuonna! Eläköön
rauha ja onni kodissasi tulevana aikana. -- Tosi ystäväsi." --
Näistä kirjeistä saamme tietää, että tämä syksy, mitä Kihlmanin
liikemiestoimeen tulee, ei suinkaan ollut vähemmän tuskallinen kuin
edellinen aika. Ensiksikin mainittakoon, että Gust. Wasastjernan
kauan odotettu vararikko elokuulla tuli tosiasiaksi. Kihlmanille se
tietenkään ei ollut mikään yllätys, sillä hän tiesi, miten asiat
olivat, paremmin kuin kukaan muu, ja kirjoittaen äidilleen (19/9)
hän arvosteli tapahtumaa sanoilla: "huono pää ja hyvä sydän ovat
tehneet lopun hänen (Wasastjernan) suuresta omaisuudestaan." Mutta
niinkuin tiedämme koski asia läheltä häntä itseäänkin. Tammikuulla
hän oli kirjoittanut äidilleen puhuessaan yhtiön tuottamista
huolistaan: "Onhan todella kummallista, että minä, joka koko
elinaikani olen ollut riippumaton mies, nyt yhtäkkiä olen joutunut
semmoiseen asemaan, että eteisen kellon soidessa säpsähdän pelosta,
että tulija on joku kehräämön karhu." Lokakuulla perittiin häneltä
itseltään Yhdyspankin puolesta 100,000 mk, josta hän Levónin ja
(myöskin vararikontehneen) Gid. Wasastjernan kanssa oli takauksessa.
Silloin hän jälleen kirjoitti äidilleen (13/10): "Minua ei ole vielä
koskaan velottu oikeuden kautta. Sen vuoksi minä omituisin tuntein
vastaanotin paperin, varsinkin kun niin suuri summa oli kyseessä." --
Se häntä kumminkin rauhoitti, että panttina olevat yhtiön osakkeet
olivat myytävät ja koko vararikko-juttu selvitettävänä, ennenkuin
hänen maksunsa suuruus oli lopullisesti tiettävissä ja suoritus
tapahtuva. Siitä huolimatta sattui eräs toinen seikka, joka todisti
hänen luottonsa kärsineen siitä, että tiedettiin hänen olevan
sekaantunut Wasastjernan asioihin. Kihlman oli näet Pietarsaaren
kauppiaan Ph. U. Strengbergin kanssa takauksessa 16,000 mk:n
suuruisesta lainasta, jonka V. Schauman vuosia sitten oli saanut
yliopistolta. Syksyn kuluessa vaadittiin nyt, että Schauman joko
hankkisi lisää vakuutta taikka suorittaisi velan, ja syynä oli se,
että Kihlmanin vakavaraisuus oli joutunut epäilyksen alaiseksi. Kun
kumminkin asianomaiset olivat saaneet tietää, että sekä lainanottaja
että Strengberg kumpikin yksistään pystyivät vastaamaan velasta,
peruutettiin vaatimus sillä ehdolla, että velka ensi vuotena
lyhennettäisiin 25 %:lla. "(Ehdoton) peruutus", kirjoittaa Kihlman,
"olisi tietänyt, että oltiin erehdytty, eivätkä sellaiset herrat
(prof. Liljenstrand y.m.) mielellään myönnä erehtyneensä."
Miten ikävää tämä olikaan, oli kuitenkin Tampereen yhtiön asema
nyt niinkuin ennenkin varsinainen huolien synnyttäjä. Asiat olivat
näet kehittyneet sille kannalle, että ratkaistavana oli, eikö
ollut oikeinta ja viisainta lopettaa liike s.o. tehdä vararikko?
Ylimääräisessä kokouksessa 6 p:nä lokak. johtokunta ilmoitti, että
tarvittiin pellavien ostoon 4 à 500,000 mk, osinkojen maksamiseen
v:lta 1867 (kupongeista, jotka olivat joutuneet vieraisiin käsiin)
74,000 ja Suomen pankille eräästä Wasastjernan velasta, joka oli
kiinnitetty yhtiön konetehtaaseen, 102,857:14, mutta kassassa oli
vain 4,200! Kun lisäksi pankit olivat kieltäytyneet myöntämästä
enempää luottoa, näytti tie auttamattomasti nousseen pystyyn.
Kokouksessa tehtiin useita ehdotuksia, joiden lähempi käsittely
uskottiin johtokunnalle ja kahdelle varta vasten valitulle
apumiehelle, mutta rahapula jäi vastaiseksi entiselleen. Ja nyt
lienee tapahtunut se, minkä Kihlmanin omaiset hyvin muistavat,
vaikkei asia lähteissämme ole mainittu. Johtokunta päätti näet
eräänä iltana, että asianomainen konkurssi-ilmoitus oli tehtävä
seuraavana päivänä! Kihlman ei saanut unta koko yönä, ja asiaa
miettiessään hän alkoi epäillä, oliko vielä oikea hetki tullut, ja
hän jätti päätöksen toimeenpanematta. Kaupungilla hän sitten kohtasi
Calamniuksen, ja tämä kertoi ajatelleensa samaa. Yhdessä olivat he
sitten menneet neuvottelemaan erään Yhdyspankin johtomiehen kanssa,
ja kuuluu tämä omalla vastuullaan myöntäneen heille sen luoton,
jota ilman ei päätös olisi ollut peruutettavissa. Näin päästiin
uuteen ylimääräiseen yhtiökokoukseen 6 p:nä marrask. Silloin
julkilausuttiin ajatus, että oli perustettava uusi "Pellavayhtiö",
jonka tuli avustaa vanhempaa yhtiötä raaka-aineen hankinnassa. Tuuma
toteutettiin, ja ensin 140,000, myöhemmin 255,000 mk:n pääomalla
uusi yhtiö suorittikin tehtävänsä, samalla kuin neuvottelut pankkien
kanssa veivät niin suotuisiin tuloksiin, että tulevaisuus vuoden
vaihteessa tuntui valoisalta, jopa turvatulta. Sopimus pankkien
kanssa -- mikä pääasiassa sisälsi, että pankit suostuivat muuttamaan
yhtiölle antamansa lainat kuoletuslainoiksi, joista kahden vuoden
päästä suoritettaisiin 4 % korkoa ja 4 % kuoletusta -- vaikutti
näet itse asiassa, että yhtiö tästä lähtien alkoi hitaasti, mutta
tasaisesti edistyä. Menestyksen todistuksena mainittakoon, että
telakka v:lta 1869 tuotti puhdasta voittoa n. 10,000 mk (s.o. noin
5 %), että yhtiön nettotulo samalta v:lta nousi n. 107,600, v:lta
1870 n. 170,600 ja v:lta 1871 n. 436,000 mk:aan sekä että velkoja
lyhennettiin vv. 1869-1871 jopa 646,000 mk:lla. -- Kihlman sanoi
jo 1869 v:n "rehellisesti tehdyn" tilinpäätöksen tulosta todella
yllättäväksi (verkligen öfverraskande); se hänestä todisti mitä
johtokunta aina oli uskonut, nimittäin että "liikkeessä oli paljon
elinvoimaa" (laamanni J. Ekströmille Vaasassa 11/5 1870). --