Kokkolaan, missä 11 ja 12 p:nä heinäk. oli maanviljelyskokous.
Hän valittiin palkintotuomariksi arvostelemaan naisten
kotiteollisuustuotteita ja esiintyi myöskin kokouksen keskusteluissa.
[Eräästä myöhemmästä kirjeestä näkyy, että kertomus kokouksesta (ja
siinä myöskin Kihlmanin lausunto uhkaavasta nälänhädästä) ilmestyi
painosta, mutta emme ole onnistuneet saamaan sitä käsiimme.]
Nauttien vihdoinkin tulleesta lämpimästä ilmasta viipyi Kihlman
vielä jonkun aikaa äitinsä luona. Hän tarkasteli tämän velkakirjoja,
lueskeli Macaulayn Englannin historiaa ("erittäin viehättävä teos")
ja -- nukkui, johon Helsingissä harvoin oli tarpeeksi aikaa.
Heinäkuun 22 p:nä hän lähti Vaasaan, missä asiain selvitys vaati
kaksi viikkoa. "Asiat tuottavat huolia", kirjoittaa Kihlman sieltä.
"Köyhyys on kuvaamaton. Kaikki arvot ovat epävakaisia. Molnträskin
tilaa on hyvin hoidettu, mutta se ei sittenkään kannata. Tässä maassa
näyttävät saavan korkeimman koron ne, jotka eivät tee mitään. Jos
toimii, menee herunter (kumoon)" -- --
Sunnuntaina 4 p:nä elok. erosivat matkustajat Vaasasta, "kaupungista,
joka edelleenkin sydämessäni on oikea kotikaupunkini". Isossakyrössä
käytiin pappilassa. "Naisväki oli kirkossa. Lauri (Stenbäck) yksin
kotona, oli ystävällinen ja lapsellinen kuin ennen. Juotiin lasi
yhdessä, jonka jälkeen me jatkoimme matkaa." Alavuuden majatalossa
vietettiin muutamia tunteja Emma Candelinin kanssa, jonka rakkaus
Hannaan, entiseen hoidokkiinsa, oli entisellään. Helsinkiin
saavuttiin 8 p:nä.
* * * * *
Nyt alkava vuosi, syksystä 1867 syksyyn 1868, oli niinkuin tiedetään
kovimpia, mitä kansamme on kokenut, ja Kihlmanillekin se oli
raskaimpia hänen elämässään. Koulutyö oli kyllä helpompaa kuin ensi
vuonna, mutta liikemiehenä hän sai juuri tänä aikana kokea mitä
vaikeimpia yllätyksiä, jota paitsi kansalaisten luottamus kutsui
hänet osalliseksi yleisiin puuhiin hädän lieventämiseksi.
Seuraavat kirjeotteet ilmaisevat Kihlmanin tunteet ja mielenlaadun
syksyn alkupuolella:
"Kaikilta tahoilta", hän kirjoittaa äidilleen (21/9), "tulee tietoja
hallasta, ja meidän on siis odotettava niitä kauhuja, joista
kesällä usein puhuin. Odotan sanomia nälänhädän tuhoista sekä sen
seuralaisista, varkauksista, ryöstöistä ja murhista. Tärkein apukeino
tällä hetkellä olisi saada yhteinen kansa laskemaan varastonsa ja
sen mukaan sekoittamaan jäkäläjauhoja taikinaan. -- Kehoita nyt heti
kaikkia Kruununkyläläisiä siihen. Vielä voivat he myöskin kerätä
lehtiä enentääkseen karjan rehua. Karjasta on nyt pääravinto saatava.
-- Muutamilla seuduin kuulutaan tuumivan siirtymistä Venäjälle."
V. Schaumanille hän kirjoittaa (29/9): "Viikko viikolta olen aikonut
kirjoittaa, mutta juoksevat tehtävät ovat aina estäneet minua siitä.
Samalla aikaa olen kärsinyt pahasta tunnosta, etten ole täyttänyt
velvollisuuttani. Minulla on, sen huomaan usein, liiaksi työtä, ja
tietoisuus siitä, etten ehdi suorittaa mitä olisi tehtävä, laskeutuu
pimeänä pilvenä elämäni ylitse. Voin sanoa useimpien surujeni
johtuvan juuri tietoisuudesta, etten ole täyttänyt velvollisuuttani,
samoin-kuin iloisimmat hetkeni ovat ne, jolloin olen lakaissut kaikki
puhtaaksi takanani." -- --
"Niin, olisihan nyt oikea aika ostaa maatila, jos vain tietäisi
parempien aikojen koittavan. Mutta jos kurjuus vielä jatkuu
vuodenkaan, niin onhan maamme kelvoton asuttavaksi. -- Ei vielä
tiedetä, mitä valtio aikoo tehdä. Ja mitä se voikaan tehdä? Eihän
hallitus voi elättää kokonaista kansaa. Lainata, sanotaan. Mutta kuka
tahtoo meille lainata? Tiistaina on meillä neuvottelukokous. Minä
ehdotan, että me lainaamme valtiolle hopeamme (lusikat, kerma-astiat
y.m.), jotka säilytettäköön valtion holvissa hypoteekkina juoksevasta
setelistöstä. Siten vapautettaisiin se hopea, joka nyt on siellä." --
Lokakuun 1 p:nä pidettiin kokous Seurahuoneella ja oli siihen
saapunut n. 500 osanottajaa. Siinä päätettiin panna toimeen yleinen
rahankeräys Helsingissä, ja uskottiin sen johto 5-miehiselle
toimikunnalle, jonka jäseniksi tulivat: kuvernööri, parooni Walléen,
pormestari Zilliacus, konsuli L. Borgström, tehtailija Källström ja
lehtori Kihlman. Apumiehikseen saisi toimikunta itse valita 15 muuta
kansalaista. -- Näin sai Kihlman uuden tehtävän entisten lisäksi.
Samoin kuin sodanaikana 1854 oli Kihlman nytkin levoton äitinsä
vuoksi. Lokakuulla hän osti ja lähetti hänelle revolverin.
"Luonnollisesti äiti ei käytä sitä, mutta rengin (jonka tulee maata
isossa rakennuksessa) täytyy harjoitella ampumaan pistoolilla." Sen
ohella hän kehoittaa äitiänsä viipymättä teettämään luukut akkunain
eteen. "En pelkää mitään kruununkyläläisiltä, mutta Evijärveläisten
y.m. kulkurien päähän voi helposti pistää ajatus tutkia rikkaan
rouvan varastoja." Se joka ei kuitenkaan ottanut noudattaakseen
neuvoja, oli vanha rouva. Turhaan poika yhä uudestaan muistutti
asiasta; äiti pysyi vain tyynenä ja piti maassamme harvinaista
varokeinoa tänäkin aikana tarpeettomana. Eikä mitään tapahtunutkaan,
joka olisi osoittanut hänen olettamuksensa vääräksi. Ja onhan
jäljestäpäin yleisesti tunnustettukin, että vaikka tänä surkeana
nälänaikana hätä aiheutti rikoksia, niin tapahtui niitä kuitenkin
paljon vähemmin kuin olisi saattanut odottaa. Lain ja oikeuden
kunnioitus oli silloin maassamme suurempi kuin myöhempinä aikoina.
* * * * *
Nyt on aika palata Kihlmanin liikemiestoimeen, joka niinkuin jo
viitattiin tänä vuonna (1867) muodostui erinomaisen vaikeaksi. --
Miltä asiat hänestä näyttivät tammikuulla, näemme kirjeestä Levónille
(27/1): "Pellavakehräämö tuottaa paljon puuhaa. Puuvillakehräämön
johtokunnan jäsenyys (Vaasassa) ei vienyt paljon aikaa, ja jollei
siellä ollut vähän vaikeuksia, niin kyllähän ne täällä ovat
suuremmat. -- Viime syksynä olemme hypoteekkiä vastaan lainanneet
Suomen pankista 300,000 mk., mutta lujassa ne ovat olleet. Nyt
kun kurssi on noussut, on liikkeemme valoisampi (päämenekki oli
näet Venäjälle). Jos vain saisimme nauttia luottoa kolme vuotta,
niin en epäile, että tämä suuri liike taas olisi kunnossa ja
järjestyksessä, mutta sillä ajalla ei pitäisi jakaa ollenkaan taikka
vain vähäpätöisiä osinkoja: kaikki olisi varattava, jotta päästäisiin
itsenäisiksi. Mutta kuinka Wasastjernan siinä tapauksessa käy, sitä
en tiedä, taikka oikeammin sen arvaa kyllä. -- -- Tähän saakka on
Tampereen yhtiö maksamalla osinkoja v:lta 1865 pitänyt Wasastjernaa
yllä. Vielä on hänellä melkoisia summia saatavana, mutta kun hän on
perinyt kaikki -- mikä tapahtunee kesäkuulla -- vasta silloin alkavat
varsinaiset vaikeudet. Tämä unter uns!"
Huolimatta varojen niukkuudesta hankittiin pellavakehräämöön uusia
koneita ja toimeenpantiin parannuksia 28,000 mk:lla, jota paitsi
yhtiökokous kesäkuulla määräsi 75,000 mk uusia kutomakoneita
varten. Tämä osoittaa, ettei Kihlman ollut ainoa, joka luotti
pääliikkeen tulevaisuuteen. Sitävastoin tapahtui sulasta pakosta,
että paljon suurempia summia uhrattiin telakkarakennukseen. Kun
nimittäin valtionvaroista -- J. V. Snellmanin vaikutuksesta --
oli myönnetty se 100,000 mk:n kiinnityslaina kymmeneksi vuodeksi,
jonka saannista yhtiön päätös laitoksen valmiiksi rakentamisesta
riippui, oli työhön ryhdytty, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että
1866 v:n tilintarkastajat (A. Nordensvan ja A. Meurman) oikein
arvostelivat telakkayritystä lausuessaan: "huokeat rakennusaineet
ja vielä enemmän alhaiset kustannusarviot ovat tuottaneet Suomelle
sen kalliimmat rakennukset ja yritykset". Että nimittäin ivalliseen
huomautukseen, jossa helposti tuntee Meurmanin äänen, oli täysi syy,
se näkyy seuraavasta. Maaliskuulla päätettiin telakan oheen perustaa
konepaja (jota pidettiin välttämättömänä sen toiminnalle ja jonka
huokeiden hintojen mukaan arvioitiin nousevan 16,000 mk:aan s.o.
14,000 mk vähempään kuin tavallisina aikoina) ja joku aika myöhemmin
osoittivat asiantuntijat, että itse telakka oli pidennettävä 266
jalasta 300 jalkaan. Näin ollen ei ollut ihme, että lainatut 100,000
mk pian hupenivat. Ne loppuivat Kihlmanin ollessa Pohjanmaalla, eikä
kyseessä ollut vähäinen lisä. Syyskuun 1 p:nä insinööri Stjernvall
ilmoitti, että vielä tarvittiin 130,000 mk, jolla summalla telakka
muka saataisiin valmiiksi kuukauden kuluessa. Asian ratkaisu
lykättiin 4 p:nä lokak. pidetylle ylimääräiselle yhtiökokoukselle,
jossa johtokunta ilmoitti, että yhtiön puolelta oli yritykseen
jo pantu 193,850 mk ja että siihen vielä tarvittaisiin 100,000.
Kokous hyväksyi johtokunnan toimenpiteet ja myönsi vaaditun summan.
Mutta, sanoaksemme kaikki yhdellä kertaa, ei sekään riittänyt:
100,000 mk:n sijasta meni 200,000 -- ja 18 p:nä kesäk. 1868 saatiin
yhtiökokouksessa tietää, että telakka konepajoineen oli vienyt
yhtiöltä yhteensä Smk 898,155:98! Silloin se kuitenkin jo oli
suorittanut laivankorjauksia 35,000 mk:sta.
Ymmärrettävää on, että johtokunta kerran ja toisenkin mietti, millä
keinoin yhtiö voisi päästä tuosta painajaisesta, mutta valtion
myöntämä laina sekä yritykseen kiinnitetty muukin pääoma pakotti
jatkamaan töitä.
Mitä huolia tämä tuotti Kihlmanille, on hän kertonut äidilleen
(17/12 1867): "Kun (Pohjanmaan matkaltani) palasin Helsinkiin,
oli ensimmäinen tehtävä hankkia enemmän rahoja (telakkaa varten).
Pellavien ostamiseen tarvittiin myöskin suuria summia. Ja kun
laskimme kaikki yhteen, huomasimme, että meidän oli hankittava puoli
miljoonaa. Ei ollut mieluinen asema lainata puoli miljoonaa tänä
syksynä, jolloin rahat ovat olleet niin harvinaisia. Meidän onnistui
kuitenkin saada tämä summa pankeista. Nyt olisimme voineet elää
rauhassa, mutta vähitellen osoittautui tarve paljon suuremmaksi.
Me tarvitsimme lisää emmekä vähempää kuin neljänneksen miljoonaa.
Tämä neljännes miljoonaa on tuottanut minulle monta murheellista
hetkeä ja paljon päänvaivaa. Nuo arkkitehdit (insinöörit?) ovat
kauheaa joukkoa, he kun kirjoittavat kustannuslaskelmiinsa 2,
missä pitäisi olla 7. He houkuttelevat siten yrityksiin, jotka
voivat taittaa niskan herkkäuskoiselta. Telakka on niellyt
mahdottomia, aavistamattomia summia. Mutta miten pitää raha-asioita
järjestyksessä, kun ei tiedä, paljonko on menoja. Ja kuitenkin ovat
maksut suoritettavat, jotta ei työ seisahtuisi s.o. jotta ei ajan
tavan mukaan tehtäisi -- vararikkoa. Kyseessä on ollut ylläpitää
liikeyritystä, joka luultavasti rautatien jälkeen on Suomen suurin.
Usein on näyttänyt pimeältä ja synkältä, mutta, Jumalan kiitos, tähän
asti on päästy eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Huolissani
on minulla ollut verraton tuki Sixtus Calamniuksesta. Ilman häntä
olisin uupunut. Nyt olemme tulleet niin kauas, että telakkarakennus
on valmistumaisillaan. Tiedämme ainakin kuinka paljon rahaa vielä
tarvitaan. Reikä veneessä on tukittu, niin ettei se enää vuoda s.o.
me voimme hallita menot, mikä tätä ennen on ollut mahdotonta."
Kirjoittaja lisää sitten, että hänellä taistellessaan yhtiön hyväksi
on myöskin ollut päämääränä pelastua niistä seurauksista, joilla
onneton takaus Wasastjernan edestä on häntä uhannut. "Olen tehnyt
työtä parempien aikojen toivossa." Kokouksia oli pidetty viime
aikoina Kihlmanin luona joka lauantai-ilta, mutta "kuumimpana aikana"
oli kokoonnuttu neljäkin kertaa viikossa.
Samalla aikaa kuin telakka vihdoin lähestyi valmistumistaan,
yritettiin vapautua siitä. Vuoden 1867 lopulla hierottiin kauppaa
Venäjän kruunun kanssa, mutta toiselta puolen ei Pietarissa tahdottu
maksaa mitä pyydettiin, toiselta puolen ei täällä päin toivottu, että
tärkeä laitos joutuisi vieraisiin käsiin. Asia raukesikin ja samoin
yritys perustaa osakeyhtiö, joka ottaisi telakan haltuunsa. Se siis
jäi kuin jäikin vastaiseksi Tampereen yhtiön omaksi ja hoidettavaksi.
* * * * *
Samoin kuin Kihlman kirjeessään joulukuulla loi katsauksen
syyskauteen, on hän 7 p:nä kesäk. 1868 kirjoittamassaan kirjeessä
äidille kertonut saman lukuvuoden kevätkaudesta. Siitä seuraava ote:
-- -- "Lukukauden lopulla koulutyö säännöllisesti enentyy kertausten,
tenttien ja konferenssien johdosta. Tänä vuonna työ kasvoi tavallista
enemmän, syystä että senaatti peruutti suunnittelemamme korkeimman
luokan. [Kirjeessä 15 p:ltä huhtik. 1868 määrättiin, että valmistava
luokka oli lakkautettava ja koulun luokkien luku rajoitettava
8:aan. Ks. V. T. Rosenqvist, Svenska Normallyceum 1864-1914, siv.
24 ss.] Se tapahtui säästäväisyydestä. Mutta tästä peruutuksesta
seurasi, että meidän täytyi suurimmassa kiireessä valmistaa 7:nnen
luokan oppilaat (joiden meidän laskelmamme mukaan olisi tullut erota
koulusta vasta ensi vuonna) suorittamaan ylioppilastutkintonsa
vuotta ennen. Se mitä olisi ollut luettava koko tulevana vuonna, oli
nyt supistettava muutaman viikon aikaan, ja luonnollista on, että
sekä opettajien että oppilaiden oli äärimmäiseen asti ponnistaminen
voimiansa. Tavalliset työpäivät eivät riittäneet. Monta sunnuntaita
olen istunut koulussa, jotta oppimääräni tulisi suoritetuksi. -- --
Ja kun vihdoin tutkinto oli ohi, ryhdyin pitämään rippikoulua 10:lle
koulumme oppilaalle, ja sitä on jatkunut kaikki aamu- ja iltapäivät.
-- Mutta, Jumalan kiitos, loppu lähenee, ja tämän viikon ummettua
toivon lepoajan koittavan minullekin."
"Ja tosiaan minä tarvitsenkin lepoa, sillä tämä lukuvuosi on ollut
kauhea, niin täynnä se on ollut huolia ja murheita, jotka ovat
vaatineet mitä suurimpia ponnistuksia. Toisinaan olen valvonut
kauan öisin, saadakseni tehdyksi tärkeimmät tehtävät, ja kumminkin
ovat huolet ja surut olleet jokapäiväisinä vieraina. On erityinen
Jumalan armo, että sittenkin olen pysynyt terveenä näinä kivulloisina
aikoina. Lavantauti on raivonnut täällä niinkuin muualla maassamme,
ja onhan niin että liikarasitus ja huolet tekevät ihmisen alttiiksi
taudille. Sairaus ja kuolema on korjannut uhreja ympärillämme.
Helsingissä on kuollut jopa 100 henkeä viikossa. Isorokko vei
talonisännältämme, parooni de la Chapelleltä, yhden lapsen ja muuan
hänen palvelijansa sairastui lavantautiin; mutta me kaikki olemme
olleet terveinä. Jumala olkoon siitä kiitetty!"
"Mutta jos minulla on ollut työtä ja huolia, joista olisi riittänyt
kahdelle tai useammallekin, niin on minulla nyt se ilo, etten ole
puuhannut turhaan. Ainakin jotain on aikaan saatu." Koulutyöhön
nähden kirjoittaja sitten julkilausuu ilonsa siitä, että viidestä
koulun esikoisesta 3 oli saanut laudatur- ja 2 cumlaude-arvosanan.
Edellisessä ryhmässä oli "kaksi veljestä (Vilhelm ja Josua)
Johansson, kirkkoherra J:n ja hänen rouvansa Schalinin poikia, siis
tavallaan Kruununkylästä kotoisin, kaksi erittäin rakastettavaa,
ahkeraa, siveellistä ja vaatimatonta poikaa." --
"Mitä muuhun toimintaani tulee, niin ei senkään tulosta liene
pidettävä vähäpätöisenä. Tänä vuonna on laivatelakka rakennettu
valmiiksi, tulos, joka yksinään olisi riittävä palkkio. Se on jo
pari kuukautta toiminutkin. Luullakseni on nyt jo 13:s laiva sen
suojelevassa sylissä. Mahdottomia summia niellyt laitos on alkanut
jotain tuottaakin, ja jos jatko on niin hyvä kuin alku, niin on
syytä olla tyytyväinen. -- Telakan avajaisten juhliminen (20 p:nä
huhtik.) kuului johtokunnan välttämättömimpiin velvollisuuksiin.
Meidän täytyi, miten vastahakoisia olimmekin esiintymään juhlallisen
komeasti, ryhtyä siihen itse laitoksen vuoksi, kiinnittääksemme
siihen yleisön ja asianomaisten huomiota. Asiamme oli tehdä juhla
juhlalliseksi, ja sentähden kutsuimme kenraalikuvernöörin (kreivi
Adlerbergin), senaatin, pankit ja kaupungin arvokkaimmat henkilöt.
Minun oli itse mieskohtaisesti käytävä kenraalikuvernöörin
luona pyytämässä, että hän suvaitsisi tulla saapuville. Ja
toimitusjohtajana oli minun esitettävä malja keisarille ja samoin
kenraalikuvernöörille [Kutsutut vieraat vastaanotettiin ja puheet
pidettiin höyrylaiva Constantinin kannella, joka oli telakassa
korjattavana.]. Muillakin johtajilla oli kullakin maljapuhe
pidettävänä. Minä puhuin saksaa kenraalikuvernöörille, joka oli
erittäin armollinen ja ystävällinen. Ilma oli ihana, ääretön
ihmispaljous oli kokoontunut, ja kallioon louhittu liehuvien lippujen
ympäröimä telakka-allas oli näöltään mahtava. Mutta juhlaa häiritsi
se onnettomuus, että laivat eivät, niinkuin suunniteltu oli, päässeet
samana iltana solumaan telakkaan. Syy oli insinöörin, joka ei ollut
tarkoin laskenut kaikkea, vaikka me monta kertaa olimme kehoittaneet
häntä siihen. Raittiissa kevätilmassa oli juomatavaroilla hyvä
menekki, ja huvi maksoi meille noin 170 markkaa mieheen. Johtokunta
näet ei tahtonut verottaa yhtiötä kemuista, niin ettei voitaisi
sanoa, että huvitus oli toimeenpantu yhtiön kustannuksella."
"Mutta enemmän kuin telakkarakennus tyydyttää minua kuitenkin
toinen seikka, nimittäin se että yhtiö tänä vuonna on pelastettu
perikadosta. Yhtiö todellakaan ei ollut pienessä vaarassa. Ne
äärettömät summat, jotka telakan rakentaminen vaati, saattoivat
yhtiön mitä suurimpaan ahdinkoon. Usein emme nähneet edessämme
muuta kuin perikadon, ja se olisi ehdottomasti tullutkin, jollemme
Calamnius ja minä nimillämme ja luotollamme olisi astuneet väliin.
Meidän täytyi mennä takaukseen melkoisista summista, ja siihen
suostuimme pelastaaksemme yhtiön ja itsemme [Paitsi luotollansa
avusti Kihlman yhtiötä myöskin lainaamalla sille omia varojaan.
V:sta 1867 v:een 1879 oli hänellä aina saatavaa yhtiöltä: 1869 vähin
määrä 11,482. 1871 korkein määrä 74,744 mk]. Jos näet yhtiö olisi
tehnyt vararikon, olisi Wasastjernakin auttamattomasti hävinnyt, ja
osakkeet olisivat menettäneet arvonsa ja minä ja kaikki ne, jotka
olivat täytetakauksessa osakkeista, olisimme samalla joutuneet
häviöön. Kokouksemme, joissa etsimme pelastuskeinoja, kestivät
keskiyön ohitse, ja usein me erosimme epätoivo sydämessä ja näkemättä
muuta kuin uhkaavaa perikatoa. Oli aika, jolloin en tahtonut ostaa
itselleni paitoja, koska pelättävissä oli, että ne samoin kuin muu
omaisuuteni myytäisiin huutokaupalla takauksestani Wasastjernan
edestä. Äiti uskokoon, että se aika oli kauhea. Mutta me uskalsimme
luottaa tulevaisuuteen, heittämättä asiaamme menneeksi me taistelimme
karhuja vastaan, ja harrastuksillamme on ollut harvinainen menestys,
varsinkin kun ajattelee, miten aika on ollut kova. Meillä on ollut
voimakasta apua Suomen ja erittäin Yhdyspankilta. Calamnius on ollut
verraton. Hänen taitonsa ja tuttavuussuhteensa ovat vaikuttaneet
tavattomasti. Minun vuokseni hän on mennyt takauksiin, joihin hän
ei muutoin olisi myöntynyt. Erinomattain yhden kerran riippui
kaikki siitä, kirjoittaisiko hän nimensä vai eikö. Hän epäröi,
mutta seuraavana päivänä hän kirjoitti, ja ilon ja kiitollisuuden
kyynelin saatoin minä ilmoittaa Hildalle ja Hannalle, jotka hädissään
odottivat päätöstä, että olimme pelastetut. Niin on meidän ollut
elettävä pelon ja toivon välimailla; ja siitä huolimatta on minun
täytynyt näyttää tyyneltä ja heittää luotani huolet, kun työ koulussa
alkoi. Eihän se ollut helppoa yhtäkkiä asioiden ahdingosta asettua
uskonnon rauhaan! Mutta, Jumalan kiitos, se aika on ohi ja parempi
aika on koittanut. Telakkamme on valmis, ja sulku saatu sen menoille.
Olemme alkaneet saada siitä tulojakin. Olemme saaneet 155,000 markan
lainan, jolla pahimmat karhut on nuijittu. Viimeiset viikot ovat
olleet päivänpaisteisia: meillä on ollut enemmän rahoja kuin olemme
voineet sijoittaa. Totta kyllä emme ole huolista vapaita, kaukana
siitä, mutta nyt on kumminkin siedettävää. Ja mikä on pääasia:
näköala on valoisampi. On mahdollista, että telakka saadaan myydyksi,
ja jos se onnistuu ja me saamme rahamme takaisin, silloin on kirkas
tulevaisuus edessämme."
"Sillä kannalla ovat asiat. Niin on Äidin Alfred saanut kärsiä
heikkoudestaan, että antoi viekoitella itsensä takaukseen.
Toivoakseni olen jotain oppinut kärsimyksistä. Toivon nyt myöskin,
että pääsen vapaaksi takauksestani olematta pakotettu ostamaan
osakkeet ja siten velkaantumalla, mikä näinä aikoina on niin
vaarallista. Totta kyllä en ole vielä aivan varma, mutta, niinkuin
sanottu, minulla on hyvät toiveet." -- -- --
* * * * *
Niin on Kihlman itse kuvannut sen talvikauden, josta hän Viktor
Schaumanille kirjoitti: "Kyllä minä nyt olen saanut kokea, mitä
merkitsee olla liikemies." Valitettavasti ei helpotus kuitenkaan
ollut pysyväistä laatua; vielä oli monta kovaa tulossa.
Kesäksi 1868 Kihlman vuokrasi perheelleen asunnon Bergas-nimisessä
talossa, Albergan kartanon vieressä, Espoossa, noin 11 venäjänvirstaa
Helsingistä. Itsekin hän siellä oleskeli, vaikka hänen täytyi
asioiden tähden tavan takaa käydä kaupungissa viipyäkseen siellä
päivän ja parikin yhtä menoa. Haluten tavata äitiään kehoittaa
hän tätä tulemaan Helsinkiin. Jos äiti tulee kyydillä Ruoveden
Ruhalaan, on hänen poikansa oleva siellä vastaanottamassa häntä, ja
sitten matkustetaan yhdessä höyrylaivalla ja rautatietä perille.
Kihlman itse epäili lähteä Pohjanmaalle, sillä hän arveli, että hän,
jollei hän edellisenä kesänä olisi jättänyt asiain hoitoa toisiin,
tottumattomiin käsiin, olisi voinut välttää ainakin osan talven
vaikeuksista. Mutta miten houkuttelevasti matkaa kuvailtiinkaan,
ei vanha äiti uskaltanut lähteä rauhallisesta kodistaan, ja siitä
johtui, että Kihlman sittenkin heinäkuun lopulla päätti tehdä
pikaisen matkan Pohjanmaalle. Oltuaan jonkun päivän Tampereella,
hän 27 p:nä Hannan seurassa lähti sieltä Vaasaan, Pietarsaareen ja
Kruununkylään. Pietarsaaressa-käynti varsinkin jätti Kihlmaniin hyvän
vaikutelman, sillä, kirjoittaa hän jälestäpäin, "vanhat ystävät ja
hyvät liikkeet alkavat tulla yhä enemmän harvinaisiksi", ja siellä
hänellä oli ainakin yksi kumpaakin lajia -- nimittäin V. Schauman
ja luujauhomylly. Kruununkylässä oli vanha äiti kyllä terveenä,
mutta paljon surullisia yksityistietoja Kihlman siellä sai nälkäajan
kauhuista. Vanha ruustinna oli tehnyt parastaan toimittaakseen
apua pitäjäläisilleen, ja Kihlman puolestaan oli Helsingistä
käsin koettanut auttaa häntä. Rouva Kihlman oli m.m., niinkuin jo
ennen (ks. I.) on mainittu, itse lainannut noin 40 à 50 tuhatta
markkaa voidakseen antaa lainoja puutteenalaisille. Ja minkälainen
hänen lainaliikkeensä oli, se tuli näkyviin pari vuotta myöhemmin
tapahtuneessa perunkirjoituksessa. Kaikkiaan oli pitäjäläisille
lainattuna noin 150,000 mk; velallisia oli noin 220, useimmat (ehkä
200) talollisia, torppareja, käsityöläisiä, mutta myöskin muutamia
maakauppiaita, säätyhenkilöitä ja itse seurakunta (1600 mk).
Enimmäkseen olivat lainat muutaman sadan markan suuruisia, ani harva
3-400. Suuri osa oli v:silta 1867-69, mutta paljo jo 1860-luvun
alulta ja joku 1850-luvultakin. -- Lainat, joiden vakuutena ei ollut
takausta eikä kiinnitystä, maksettiin kuitenkin vuosien kuluessa
takaisin 6 % korolla. V:n 1877 lopulla oli maksamatta vain 12,000 mk.
Viimeiset maksettiin vasta 1886, ilman että mainittavaa poistoa oli
tehty. Epäilemättä olisi nämäkin suoritettu varhemmin, jollei Kihlman
olisi myöntänyt äitinsä palvelijoille, Lotalle ja Britalle, oikeutta
nostaa korot näistä lainoista. Samalla kuin hän hankki heille oman
tuvan lähellä kirkkoa, turvasi hän heille siten toimeentulonkin,
palkkiona 30 vuoden uskollisesta palveluksesta. -- Määrältään
ruustinnan lainat eivät olleet suuria nykyajan käsityksen mukaan,
mutta nälkävuosina pelasti 4-600 mk:n lainakin talollisen hädästä,
joka kaasi niin monen Pohjanmaalla. Vaikka suurin osa lainoista,
niinkuin kerrottu on, maksettiin vasta lainanantajan kuoleman
jälkeen, todistavat hänen kirjeensä, että hän itsekin ennätti todeta
hädän opettaneen kruununkyläläisille säästäväisyyttä.
Elok. 13 p:nä oli Kihlman jälleen kotona; Hanna sitä vastoin oli
Alavuudelta poikennut Keuruulle vieraillakseen sukulaisten luona.