kuoli 14 p:nä tammik. "Surumme on hiljainen", kirjoittaa Kihlman
äidilleen. "Olemme tehneet voitavamme saadaksemme pitää hänet,
mutta vaivannäkömme on ollut turha. Jumala tahtoi kai hänet, ja me
alistumme Hänen johtoonsa, vaikkemme ymmärrä sitä." -- Hautajaiset
olivat 24 p:nä. Veljet muistavat, että isä itse naulasi ruumisarkun
kiinni. Pakkasen vuoksi oli Essen, toimitusmieheksi pyydettynä,
kysynyt, eikö kävisi päinsä, että hän siunaisi ruumiin kotona
ennenkuin lähdettiin hautausmaalle. Kun omaiset ja vieraat mielellään
myöntyivät meillä outoon, mutta ulkomailla usein noudatettuun tapaan,
suoritettiin siunaus niin, että muutamia virrenvärssyjä veisattiin
edellä ja jälkeen. Sittemmin kaikki kyllä yhtyivät surusaattoon mutta
näin viivyttiin kumminkin pakkasessa tavallista vähemmän. -- Tämän
jälkeen sairaustapausten aiheuttama painostava tunnelma kodissa
vähitellen hälveni: elettiin uutta kevättä kohti.
* * * * *
Kihlmanin pyynnöstä oli hänen virkaanasetuksensa lykätty
kevätlukukauden alkuun, ja sitten lapsen kuoleman johdosta helmik. 23
p:ään. Kiire oli silloinkin, "mutta", kirjoittaa Kihlman, "ihminen
voi paljon, kun hänen täytyy: minun täytyi saada puheeni valmiiksi,
ja valmiiksi se tulikin, vaikkei minuuttiakaan ennen aikaansa. Yksi
yö meni minulta siihen. Rukouksen jälkeen koulun tarkastaja prof.
Cleve aloitti toimituksen puhumalla uskonnonopetuksen merkityksestä
koulussa. Sitten piti Kihlman vähän vaille tunnin kestävän
esitelmänsä. Klo 12 oli virallinen puoli ohi, ja klo 2 kokoontuivat
toimitsijat y.m. kutsutut päivällisille Kihlmanille. Jälkimmäisistä
olivat arkkipiispa (joka valtiopäivien tähden oli Helsingissä) ja
Essen estetyt, mutta saapuville tulivat piispa Schauman, professorit
Lille, Granfelt ja Ingman, normaalikoulun opettajat ja talon isäntä,
yhteensä 27 henkeä. Pöydässä Kihlman esitti maljoja Schaumanille,
koulun perustajille, Clevelle, Bergrothille, Melanderille ja
Lindeqvistille, ja vihdoin teologisen tiedekunnan jäsenille.
Kihlmanille puhuivat Schauman, Bergroth ja Lindeqvist. Myöhemmin
tyhjennettiin pari maljaa pakinan, laulun ja soiton säestäessä.
Vieraat hajaantuivat vasta klo 8:lta. Pikkupiirteenä, joka osoitti,
että oltiin muutettu pääkaupunkiin, mainittakoon että tarjoilijoina
oli pari yliopiston valkohansikkaista vahtimestaria, jotka
jäljestäpäin huomattiin humalaisiksi ja käytöksellään suututtivat
emäntää (!).
"Niin olen siis nyt vihdoin virallisesti ja juhlallisesti asetettu
virkaani", kirjoittaa Kihlman äidilleen. "Oh, tuntuu oikein helpolta,
että kaikki väittelyt, puheet ja maljat ja kalaasit ovat selän
takana. Muutenkin on minulla syytä olla iloinen ja kiitollinen.
Tiedän kyllä että on tinkimisen varaa ylellisissä kiitoslauseissa,
jotka olen saanut esitelmästäni ja virantoiminnastani koulussa. Mutta
jos tinkiikin niin paljon kuin kohtuullista on, jää kuitenkin tämä:
ettei kaduta, että minut on kutsuttu tänne. On kerrassaan mahdotonta,
että voitaisiin itsestään ja vapaaehtoisesti puhua minusta siten
minulle itselleni, jos oltaisiin tyytymättömiä. En ole toivonutkaan
enempää. Olen halunnut toimittaa virkani rehellisesti, en ihmisten,
vaan Jumalan edessä. Etsin näet Jumalan todistusta. Mutta hyvä on,
että voi saavuttaa heidänkin tunnustuksensa, joiden luottamuksen on
osakseen saanut. Sen olen saanut ja nyt tunnen itseni kehoitetuksi
jatkamaan. Älköön Äiti luulko, että menestys on tehnyt minut
ylpeäksi. Tunnen liian syvästi, mitä minulta puuttuu, jotta jotkut
maljat voisivat minua huumata."
"Virkaanasettajaisissa puhuin Jeesuksen kasvatuksesta. Koetin kuvata
hänen kehitystään lapsuuden ja nuoruudenaikana. Niinkuin jo sanoin,
näyttää siltä, että oltiin tyytyväisiä. Jumalalle kiitos ja kunnia
kaikesta. Kiitetty olkoon Hän, joka on pannut minut työhön ja suonut
minulle voimia siihen"! --
Esitelmä [Painettu Ped. Föreningens Tidskriffissä 1867; myöskin
ylipainoksena levinnyt. Tekijä muistaa ylioppilasajoiltaan, että
esitelmästä paljon puhuttiin. Syystä että siinä vastoin tavallisuutta
erityisesti pidettiin silmällä Kristuksen inhimillistä luontoa,
levisi huhu, että esitelmöitsijä oli kieltänyt Jeesuksen jumaluuden.
Ettei niin ollut laita, kävi ilmi, kun esitelmä painettiin. Kumminkin
Kihlman eräässä muistutuksessa "esiintulleesta syystä" erittäin
huomauttaa, ettei hänen puheensa tarkoittanut semmoista.] on todella
merkillinen. Puhumatta siitä ettei tilaisuuteen nähden sopivampaa
ainetta ole ajateltavissa, on se sekä sisällykseltään että muodoltaan
harvinaisen etevä. Lähtien siitä, että Jeesus tosi-ihmisenä oli
kehityksen lain alainen, puhuja ilman vähintäkään väkinäisyyttä
raamatun pohjalla kuvasi vapahtajan kasvatusta ja kehitystä,
josta evankelistat tuskin antavat mitään välitöntä tietoa. Tässä
seuraa viittaus pääkohtiin. -- Tiedot, jotka Jeesus julkisessa
opettajatoimessaan osoittaa omistavansa, ilmaisevat, että hän ensi
kädessä ammensi oppia ja viisautta kansansa pyhästä, uskonnollisesta
kirjallisuudesta -- samasta, jota hän suosittelee muillekin sanoen:
tutkikaa kirjoituksia. Ei hän yliluonnollisella tavalla perehtynyt
tähän kirjallisuuteen, vaan ahkerasti, hartaasti, ajattelevasti
lukemalla, tutkimalla. Ja niin palava oli hänen tiedonhalunsa
ja tutkimusintonsa, että hän 12-vuotiaana ensikertaa käydessään
Jerusalemissa ei antanut pääkaupungin loiston kiinnittää mieltänsä,
vaan meni omin päinsä temppeliin toivoen tapaavansa siellä opettajia,
jotka voisivat selittää, mikä hänelle vielä oli hämärää. Mutta
tästä hartaudesta huolimatta ja vaikka hän niin edistyi tiedoissa,
että myöhemmin kirjanoppineetkin ihmetellen häntä kuuntelivat, ei
hän sentään ollut mikään kirjatoukka. Hänen puheensa ovat myöskin
täynnä luonnonkuvia, mikä todistaa hänen avoimin silmin tutkineen
luontoa. Olematta kasvien taikka eläinten tutkija nykyisessä
merkityksessä, hän kuitenkin huomasi luonnon ilmiöissä piilevät lait
ja muuttaen ne henkiselle alalle hän saattoi varmuudella lausua,
että ihminen henkisessä suhteessa saa niittää mitä on kylvänyt,
samoin kuin hän luonnossakin sai niin tehdä. Hän tunsi luonnossa
saman Jumalan kuin raamatussa. Samoinkuin raamatuntutkimus vei
luonnontutkimuskin hänet palvelemaan Jumalaa, ja me voimme siis
pitää luontoakin tärkeänä tekijänä Jeesuksen kasvatuksessa. Edelleen
puhuja huomauttaa Jeesuksen sanoista Johannes Kastajalle, kun tämä
esteli häntä kasteesta: "meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus."
Tämän periaatteen, että vanhurskaus on täytettävä, että oikeus on
tehtävä oikeuden tähden, oli Jeesus saanut yksityiselämästään.
Huolimatta siitä, että hän jos kenkään olisi ollut oikeutettu
käskemään, hän oli vanhemmilleen alamainen ja ruumiillisella työllä
hän tuotti lisänsä omaan ja perheen toimeentuloon. Tehdä mitä oli
oikein piti hän pyhänä velvollisuutena, ja niin hän tinkimättä
asetti vanhurskauden täyttämisen elämänohjeekseen. Viimeksi viipyy
puhuja siinä Jeesuksen nuoruudenkuvan piirteessä, että hän, joka
oli esiintyvä isänmaassaan uskonnon uudistajana ja oli tuleva
maailman uudistajaksi, ei astunut julkiseen elämään, ennenkuin
oli täyttänyt 30 vuotta. Mahdotonta on ajatella, ettei hänkin
olisi tuntenut sisässään sitä kaihoa ja toivoa, että vapahduksen
hetki löisi, joka tähän aikaan oli yleinen hänen kansassaan ja
koko ihmiskunnassa, ja ettei hän olisi tietänyt ja kärsinyt siitä
turmeluksesta, jota vastaan hän sittemmin niin palavalla innolla
saarnasi. Mutta kuitenkin hän vaikenee. "Hän osaa hillitä itseään,
hän osaa vuosikausia rinnassaan kantaa maailmanuudistusta. Kuinka
suurena hän esiintyykään, kun hän asetetaan näiden kääpiöuudistajain
rinnalle, jotka tuskin ovat ehtineet omakseen ottaa jonkun uuden
aatteen, ennenkuin heidän täytyy esittää se julkisuudessa, ja
jotka, vaikkei heillä ole lahjoja, millä palvelisivat toisia,
kumminkin luulevat olevansa kutsutut vaikuttamaan ulospäin,
eivätkä saa rauhaa, ennenkuin ovat tyydyttäneet halunsa toisessa
tai toisessa muodossa saattaa hyväntahtoisuutensa julki." Jeesus
vain jatkoi kehitystään sellaisessa hiljaisuudessa, etteivät edes
hänen omat kaupunkilaisensa aavistaneet hänen tulevaisuuttaan.
Hänessä kehittyi se jumal'inhimillinen elämä, joka oli tuleva
ihmisyyden elämän lähteeksi, mutta ei mikään houkutellut häntä
ennenaikaiseen toimintaan. "Kun ajattelee, millä mielellä on se,
joka tuntee kykenevänsä johonkin tehtävään ja samalla näkee, miten
muut taitamattomasti ajavat asiaa ja kenties turmelevat sen, ja
kuinka vaikeaa silloin on olla vaiti ja pysyä alallaan, voi jotenkin
kuvitella Jeesuksen asemaa tällä ajalla." Hän tiesi odottaa aikaa,
jolloin taivaallinen Isä kutsuisi hänet tehtävään ja toimeen. Näin
hilliten itseään Jeesus tuli "siksi iäiseksi suureksi mieheksi, joka
aikaansai teon, mikä tähän asti on uhmannut häviötä ja millä on
otsallaan iäisyyden sinetti".
Vaikka tämä selostelumme luonnollisesti antaa ainoastaan
vaillinaisen käsityksen esitelmästä, huomannee lukija kuitenkin,
kuinka syvämietteisesti Kihlman on käsitellyt ainettaan. Hänen
menettelynsä sielutieteellisellä tarkkanäköisyydellä ottaa
huomioon ja loogillisilla päätelmillä laajentaa ja täydentää
raamatun kertomusta on, niinkuin näkyy, aivan uudenaikainen, ja
esitys vaikuttaa ehdottomasti vakuuttavasti, sillä siinä ei ole
mitään mielivaltaisesti lisättyä. Mahdollista on ja luultavaakin,
että Kihlman oli jotakin samanlaatuista lukenut, mutta kaikissa
tapauksissa tuntuu esitelmä täysin itsenäiseltä ja on pidettävä
loistavana näytteenä siitä, miten hän Beckin koulussa oli oppinut
lukemaan raamattuansa. [Toht. Paavo Virkkunen on ystävällisesti
huomauttanut tekijälle, että tunnettu sveitsiläinen teologi _Frederic
Godet_ on kirjoittanut samanaiheisen esitelmän, joka on meilläkin
ilmestynyt A. v. K:n ruotsintamana: _Jesu lif intill hans offentliga
verksamhet_, 1896. Siinä tapaa samoja piirteitä, mutta esim. ei samaa
kuin Kihlmanin esitelmän loppuosassa. Se seikka samoin kuin että
Godet on päivännyt alkuteoksen esipuheen: Neuchatel 1894 todistanee,
että esitelmät ovat syntyneet aivan erikseen.]
Tunnustus, jonka Kihlman sai osakseen virkatoveriensa puolelta,
todistaa m.m. että hän ei liiketoimiensa vuoksi laiminlyönyt
koulutyötä. Kuitenkaan ei ole kiellettävissä, että nämä erilaatuiset
harrastukset monen mielestä huonosti sopivat yhteen. Itsekin hän
mietiskeli tätä kysymystä. Samassa kirjeessä äidilleen, jossa hän
kertoo virkaan-asettajaisistaan, hän koskettelee asiaa. Mainittuaan
ensin, että useat hänen liikemiespuuhansa olivat senlaatuisia,
että konttoristikin olisi pystynyt niitä toimittamaan, mutta ettei
sellaista oltu otettu, syystä ettei tietty täysin luotettavaa
henkilöä, jatkaa kirjoittaja: "Siinä kohden on muutos tapahtuva,
vaikkei asia vielä ole selvillä. (Sen ohella) voitaisiin muistuttaa,
että minun tulisi kokonaan luopua toimesta ja antautua yksistään
koululle. Olen itsekin tuuminut sitä, voimatta sentään mitään päättää
siihen suuntaan. Velvollisuuteni on nimittäin ensi kädessä pitää
huolta omaisistani, niin että heillä on vaatimaton toimeentulo.
Koska nyt koulu ei anna minulle semmoista palkkaa, että minä ja
perheeni voisimme sillä elää -- palkkani on ensimmäisenä vuonna
1050 ruplaa eli 4200 mk -- niin olen sitä mieltä, etten tee väärin,
jos toisenlaisella työllä täytän mitä puuttuu. Uskon myöskin, että
toisenlainen toimi kuin aina yhtäläinen koulutyö ei ole haitaksi
pedagogille. Ryhtyminen käytännöllisen elämän todellisuuteen
pelastaa hänet, joka virkatoimintansa kautta on suunnattu ihanteiden
ja toivomusten maailmaan, yksipuolisuudesta. Tutustuminen elämän
eri aloihin on minusta hyödyllinen. Jos minä nyt lisäksi olen
pakotettu siihen oman ja perheeni toimeentulon vuoksi, niin on
minusta menettelyni puolustettavissa Jumalan ja ihmisten edessä.
Pääkysymys on siinä, miten paljon voimaa ja aikaa ylimääräinen toimi
vie koululta. Koululla on oikeus vaatia ensimmäinen ja paras voima,
enin aika ja päähuomio. Ylimääräisen toimen täytyy tyytyä ylijääviin
muruihin. Jos kykenen siten järjestämään eri harrastukset, olisin
halukas jatkamaan kumpaakin, mikäli voimani kestävät." --
Tullessaan Helsinkiin oli Kihlman varmaankin kuvitellut elämäänsä
koko joukon toisenlaiseksi. Alituinen työ myönsi hänelle kovin vähän
aikaa seurusteluun taikka muuhun, mihin hänen mielensä teki. Ensi
ajan seurustelu näyttää supistuneen harvoihin käynteihin sukulaisissa
(Essen ja Ingman), virkatoverien, yliopettajain Bergrothin,
Melanderin ja Lindeqvistin perheissä sekä toht. Otto Donnerin ja
professorien Otto Hjeltin ja Yrjö Koskisen luona. Sitävastoin hän
ei voinut säännöllisesti käydä teologisten professorien luennoilla,
niinkuin toivonut oli [Myöskin Fredr. Cygnaeuksen luennoilla sanotaan
Kihlmanin ja samoin Hannan käyneen. Se oli syksyllä 1866, sillä
seuraavana lukukautena, jolloin Cygnaeus täytti 60 vuotta, hän ei
enää luennoinut. Aineena oli ranskalainen runoilija Beaumarchais.
Tekijä seurasi itsekin hupaisia luentoja, mutta on unohtanut
nähneensä Kihlmanin niitä kuulemassa.], eikä myöskään muuta kuin
jonkun ainoan kerran valtiopäivien istunnoissa, missä erittäinkin
pappissäädyn keskustelut uudesta kirkkolaista kiinnittivät hänen
mieltään.
Tapansa mukaan kirjoittaen äidilleen Floranpäivänä, jolloin hän
täytti 42 vuotta, Kihlman sanoo tukkansa harvenneen ja harmaantuneen.
Siinä hän näkee syksyn enteitä, "mutta en minä valita. Ei minulla
ole syytä siihen. Olen tyytyväinen kohtalooni ja Jumalan teihin.
Olen iloinen että elän: sillä toivon, että pitempi elämä on antava
paremman kokonaistuloksen".
Kumminkaan ei aika yleensä ollut iloinen -- se oli jo kauan ollut
"kova", ja uuden nälkävuoden uhka vapisutti jokaisen isänmaanystävän
sydäntä. "Kevät viipyy", Kihlman lausuu samassa kirjeessä. "Jäät
lepäävät liikkumattomina akkunaimme edessä. Ainoastaan kaukana
etäisyydessä siintää sininen reuna, meri. Melkein joka päivä sataa
lunta, joskin se heti sulaa. Öisin on kylmä. Ei nokkosiakaan vielä
näy. Mitä on tästä tuleva? Tahtooko Jumala että kuolemme, vai
tahtooko hän että luovumme tästä maasta ja etsimme toista?" --
Ikäänkuin tämän valituksen kaikuna tulee kaksi viikkoa myöhemmin
äidin vastaus (26/5)- "Tänään on tavallinen touonteon päivä Urpo, ja
vielä on lunta kyynärän paksulta pakarituvan vieressä. Monta, monta
kevättä olen nähnyt, mutta en koskaan tämmöistä." -- Kesä tulikin --
semmoisena kuin se tuli -- vasta juhannukseksi, ja syksyllä olivat
hallat yhtä varhaisia kuin tuhoisia.
Vaikka perhe oli ollut tyytyväinen asuntoonsa Vuorimiehenkadun
varrella, päätettiin kuitenkin muuttaa. Paikkaa pidettiin etäisenä,
ja uusi asunto vuokrattiin esittelijäsihteerin, parooni De la
Chapellen talosta Kasarmintorin varrelta. Siitä oli lyhyt matka
kouluun [Normaalikoululle oli vuokrattu huoneusto kunnallisneuvos
E. J. Stråhlen talosta Kasarmi- ja Etelä-Esplanaadikadun kulmasta,
vastapäätä nykyistä Vaasan pankin taloa.] ja keskikaupungille, missä
Kihlmanin oli joka päivä liikkuminen. Asunto sisälsi 8 huonetta, ja
oli vuokra 1720 mk; yksi huone oli varattu (sittemmin professori) Odo
M. Reuterille, joka tänä keväänä oli tuleva ylioppilaaksi ja jonka
kummitäti rouva Kihlman oli.
Miltei koko kesäkuun 1867 viipyi Kihlman perheineen Helsingissä.
Paitsi muuttopuuhia oli siellä koulunopettajainkokous, jota ei
sopinut laiminlyödä. Se alkoi 17 p:nä ja kesti viisi päivää.
Kihlman piti avajaissaarnan Nikolainkirkossa, toimi teologisen
valiokunnan jäsenenä ja otti myöskin osaa julkisiin keskusteluihin.
Erityisesti mainittakoon vain, että hän ja K. Ervast yhdessä
liittivät mainitun valiokunnan mietintöön vastalauseen, missä
kannattivat sitä mielipidettä, että uskonnonopetuksen dogmaattinen
puoli olisi esitettävä raamatunlukemisen avulla ja ohella, eikä
oppikirjaa käyttämällä. Kysymys aiheutti vilkkaan keskustelun, jossa
vastakkaiselta puolelta vaadittiin Lutherin vähän katkismuksen
käytännössä pitämistä. Äänet jakaantuivat kuitenkin niin tasan, että
kokous semmoisenaan ei puoltanut kumpaakaan menettelyä.
Sydänkesäksi perhe hajaantui. Kihlmanin tuli ensin Calamniuksen
kanssa Tampereella tarkastaa pellavatehtaan työjärjestystä ja
sen jälkeen käydä Pohjanmaalla, missä hänellä oli vielä paljon
asioita hoidettavana, jota vastoin rouva pikku poikien kera
samalla aikaa oleskeli osaksi Reuterilla Paraisten Lofsdalissa,
osaksi maanviljelijäksi antautuneen Alfred veljensä luona Karjan
Bältarsissa. Ero tapahtui 27 p:nä kesäk., jolloin isä Hannan seurassa
lähti matkalleen rantateitse; äiti ja pojat pääsivät vasta 30 p:nä
Turkuun menevään laivaan.
Tampereelta Kihlman kirjoittaa vaimolleen (30/6): "Toissa p:nä,
käytyämme Zuhrilla ja syötyämme päivällistä ryhdyimme tehtäväämme
s.o. seikkaperäisesti tarkastamaan työtä itse tehtaassa. Aloitimme
pellavakimpusta semmoisena, kuin se ostetaan talonpojalta, ja
päätimme valmiiden tuotteiden pakkaukseen. Perjantaina i.p.
tarkastimme, 1:ksi, pellavan häkilöimistä ja rohtimien karttausta.
Tämä työ on kaikkein tärkeimpiä ja myöskin erittäin vaivaloista.
Huoneet ovat täynnä tomua niinkuin riihi, jossa puidaan eloja.
Äänemme sortui tutustuessamme tähän osaan tehtaantyötä. Todella
kova on ihmisparkojen kohtalo, joiden täytyy joka päivä häkilöidä
ja kartata. Luultavasti tottumus sentään lieventää heidän
osansa raskautta. Arvelen niin sen vuoksi, että useat työläiset
vapaaehtoisesti ovat pysyneet siinä vuosikausia. Vähän parempi on
työläisten, jotka seuraavassa kerroksessa, 2:ksi, käsittelivät
häkilöityjä pellavia ja kartattuja rohtimia, niin että ne esiintyvät
hyvin paksuna seililankana, kierrettynä puolen kyynärän korkuisille
rullille. Täälläkin oli melkoisesti tomua, mutta ilma oli toki
siedettävämpää. -- Nyt seurasi varsinainen kehräys, jota on kahta
laatua, joko kuiva- tai märkäkehräystä. Kuiviltaan kehrättyä lankaa
käytetään erityisiin tarkoituksiin, niinkuin esim. purjekankaaksi.
Enemmän käytettyä on kuitenkin märiltään kehrätty lanka. Tehtaalla
on ainoastaan 3 konetta edellistä kehräyslaatua varten, mutta 33
jälkimmäistä eli märiltään kehräämistä varten. Tämä viimeksi mainittu
työ on erittäin likaista. Lämmin vesi tekee huoneen hyvin lämpimäksi,
ja lattia on veden vallassa. Täälläkin täytyi minun surkutella niitä
olentoja, jotka ovat pakotetut elämään semmoisessa siivottomuudessa.
Ja suurin osa on lapsia, ja vaikka työ onkin vastenmielistä,
ilmoittautuu joka päivä joukoittain lapsia päästäkseen tehtaaseen.
Lanka, joka nyt on kehrätty pienille rullille, vyyhditään sen
jälkeen. Tämä työ on puhdasta, ja 20- à 25-vuotiaat tytöt näyttivät
terveiltä ja tyytyväisiltä. -- Märät vyyhdet joutuvat nyt viimeisen
käsittelyn alaisiksi, ne kuivataan, ravistellaan ja pannaan
tukkuihin. Osa tukkuihin pantua lankaa kaupataan sellaisenaan; toinen
osa menee kutomoon, sittenkun se sitä ennen on valkaistu, mikä on
hyvin monimutkaista työtä -- --"
"Niin kauas ehdimme perjantaina. Seuraavana a.p. tarkastettiin muu
osa tehdasta, s.o. erilaatuisten kankaiden kudontaa, valmistusta ja
pakkausta. -- Iltapäivällä tarkastimme kirjanpitoa y.m. -- -- Yleensä
teki tehdas hyvän vaikutuksen. Työläiset näyttivät tyytyväisiltä,
ja heidän asemansa onkin onnellinen verrattuna heidän kaltaisiinsa
maalla. Heillä on sitä, mitä niin moni kaipaa, työtä ja palkka, joka
riittää muuhunkin kuin välttämättömimpiin tarpeisiin. Eikä tehdastyö
näytä, niinkuin peljätään, tylsentävän heidän sielunlahjojansa.
Päinvastoin näytti kuin olisi välttämättömyys tarkata konetta omiansa
synnyttämään jonkinlaista mielenvalppautta." --
Tämä kertomus todistaa, että Kihlman liikemiehenä pysyi ihmisenä.
Tarkastaessaan työtä hän ei unohtanut pitää silmällä työväkeä ja sen
ruumiillisen ja sielullisen terveyden ehtoja.
Samoina päivinä, jolloin Kihlman työskenteli ja seurusteli tehtaan
isännöitsijän, Zuhrin, kanssa Tampereella, oli rouva Adéle Zuhr
Helsingissä, ja rouva Kihlman kertoo suuresti mieltyneensä hänen
seuraansa. "Me avasimme ensi kerran oikein sydämemme toisillemme,
ja minä nautin hänen tunteensa puhtaudesta ja ylevyydestä samoin
kuin tämän pehmeän ja kuitenkin voimakkaan naisen levollisesta,
kirkkaasta, mietiskelevästä älystä. -- Lainasin Adélelle kolmannen
kokoelman Beckin puheita." -- "Oli ilahduttavaa", vastaa Kihlman,
"että Adéle Zuhrissa tapasit hengenheimolaisen. Minäkin olen
kiinnittänyt häneen huomioni. Juuri semmoisiin ihmisiin tahtoisin
sovelluttaa raamatun sanat: Jumalan salatut lapset, jotka Kristuksen
kautta ovat koottavat Jumalan valtakuntaan. Mikä erotus onkaan heidän
ja näiden ex professo luterilaisten välillä, jotka harrastavat
kirjainta!" -- Ja samassa ajatellen, että hänen vaimonsa pian oli
Lofsdalissa tapaava vanhan koetellun ystävänsä Aline Reuterin, hän
jatkaa: "Paljon olette eläneet sittenkun viimeksi saitte katsoa
toisianne silmiin. Elämän todellisuus on voinut hävittää monta
harhaluuloa. Mutta totuus ja erikoisesti kristinuskon totuus ei ole
mikään harhaluulo. Te uskotte vielä, että Kristus on ylösnoussut.
Vahvistukaa yhdessä ollen luottamuksella seuraamaan Kristusta,
tietäen, ettei häntä etsitä eikä seurata turhaan. Tarkoitan, että
seurustelunne voi olla Teille sangen tärkeä. Kannattakoon Teitä
iäisyyden toivo ajan puutteellisuudessa." --
Heinäkuun 3 p:nä Kihlman tyttärensä kanssa saapui Pietarsaareen
ja kolme päivää myöhemmin Sofielundiin. Vanha äiti oli reipas
ja iloinen; ainoastaan kuulo oli heikentynyt. Hän oli ja pysyi
luonteeltaan optimistina, jotavastoin pojassa, niinkuin äiti sanoi,
oli isältä peritty taipumus pessimismiin. "Olen tarjonnut äidille
sijaa vaunuissamme", kirjoittaa Kihlman, "että hän (tulisi Helsinkiin
ja) pääsisi näkemästä talven surkeutta, jolloin kerjäläiset tulevat
syömään hänet, ja hän lopulta on huomaava omaisuutensa huvenneen
-- tyhjäksi. Mutta äiti ei tahdo tulla eläkkeellä-eläjäksi
(sytningshjon) ja uskoo varmasti, että hänen omaisuutensa on
turvattu. Yleensä täällä vielä toivotaan, vaikka myönnetäänkin,
että ollaan äärimmäisyyden rajalla. Pietarsaaren ja Kruununkylän
pitäjissä ovat rukiit erittäin kehnoja ja myöhästyneitä (ei vieläkään
tähkäpäällä); ohrat ja kaurat ovat kauniita, mutta ainoastaan
puolen korttelin pituisia. Kaikki riippuu siitä, tuleeko lämmin ja
hallaton syksy. Mutta juuri sitä tavatonta toivotaan. Toivotaan,
sillä tahdotaan toivoa. Ja paras lieneekin, että ihminen elää
toivossa. Jos syksyllä käy onnellisesti, niin käy toivon mukaan; jos
käy onnettomasti, niin eivät ihmiset ole tunteneet onnettomuutta,
ennenkuin se on saavuttanut heidät. Ja jos he uskoisivatkin sen
tulevan, ei täällä voitaisi mitään mainittavaa tehdä onnettomuuden
lieventämiseksi. Kaikki varat ovat lopussa, eikä ole paikkaa,
mihin paeta. Heidän on pysyttävä kotonaan ja otettava vastaan mitä
tulee. Minuakin on virkistänyt kuulla, että on vielä mahdollista,
että Pohjanmaalla tulee hyvä vuosi. Olen myöskin tullut siitä
vakuutetuksi; Jumala voi kädenkäänteessä muuttaa kaikki. Tähänastiset
ilmat eivät kumminkaan ole olleet omiansa toivoa vahvistamaan. Ei ole
oikein lämmin, tuuli on enimmäkseen pohjoinen. -- (Kirjeen lopussa:)
Yleinen hätä ja kauhea vaara, joka uhkaa, on alati mielessäni.
Jotakin olisi tehtävä tai ainakin sanottava, mutta mitä?"