ALFRED KIHLMAN II
Elämän kuvaus
Kirj.
ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ
WSOY, Porvoo, 1918.
-- vi fått det inre lifvets rikedom --
L. Stenbäck.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
I. Yliopettaja ja liikemies 1866-70.
II. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1870-76.
III. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1877-84.
IV. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1885-92.
IV. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1893-97.
V. Emeritus 1897-1904.
ESIPUHE.
Antaessaan lukijan käsiin jälkimmäisen osan Alfred Kihlmanin
elämäkertaa pyytää tekijä käyttää tässä tarjoutuvaa tilaisuutta
tehdäkseen vasta ilmestyneistä lähteistä muutamia oikaisuja ja
lisäyksiä teoksen edelliseen osaan. Kuukausia sen jälkeen kuin kirja
oli painettu, tapahtui näet, että vainajan peruista vielä löydettiin
eri paikkaan kätkettynä pinkka hänelle osoitettuja kirjeitä. Tärkein
osa löytöä käsittää C. G. von Essenin. A. W. Ingmanin, A. A.
Favorinin y.m. kirjeet Kihlmanille hänen ulkomailla ollessaan 1851-52
-- siis ne kirjeet, joiden suuriarvoista sisällystä vastaukset
saivat aavistamaan, mutta joita (ks. I) syystä saattoi olettaa
hävinneiksi. Ensi hetkessä odottamaton löytö pahasti hämmästytti
tekijää. Hän pelkäsi, että hänen teoksensa heti huomattaisiin
vaillinaiseksi. Silloin selvisi kumminkin, että kirjeet, miten
valaisevia ovatkaan herännäisyyden historiaan nähden, eivät sisällä
oleellisia lisäpiirteitä Kihlmanin kuvaan. Näin ollen jättää tekijä
kirjeiden selostamisen jonkun toisen asiaksi s.o. jonkun tutkijan,
joka ottaa varta vasten kuvatakseen hajaannuksen syntyä ja kehitystä
heränneiden kesken 1850-luvun alkuvuosina, tyytyen itse tekemään
niistä joitakuita otteita, jotka lähemmin kuuluvat tähän kertomukseen.
I. s. 59. Kirjeessä Turusta 26/11 1844 A. W. Ingman pyytää
Kihlmania menemään "puolikristityn, runollisen Z. Topeliuksen"
luokse ilmoittamaan, että suomalainen kirjoitus Joukahaiseen
II ei valmistuisi ennenkuin 7 p:ksi jouluk. Tämä yhä vahvistaa
olettamuksen, että kirjoituksen aihe oli muistelma edelliseltä
kesältä.
I. s. 66. Parista Reinh. Helanderin kirjeestä saadaan tietää, miten
syntyi Kihlmanin kirje isälleen, missä hän sanoo lähtevänsä N. G.
Malmbergille Lapualle kotiopettajaksi ja suomea oppimaan. Helander
mainitsee ensin (7/4 1845), että Malmberg oli pyytänyt häntä kysymään
Kihlmanilta, eikö tämä tahtoisi tulla hänen luokseen kotiopettajaksi
kirjoittajan sijaan, joka syksyllä eroaisi samasta toimesta. Samalla
hän itse mitä hartaimmin kehoittaa ystäväänsä vastaanottamaan
tarjouksen. Hän oli "äärettömän onnellinen", että oli saanut olla
Malmbergin luona. Se oli ollut hänelle suuri "Jumalan armonosoitus"
ja "sanomattoman hyödyllistä hänen sielunasialleen". -- Kihlman
vastasi olevansa halukas tulemaan, mutta hän ei epäillyt, että hänen
vanhempansa vastustaisivat asiaa. Silloin Helander uudessa kirjeessä
(12/5) ilmoittaa, miten Malmberg neuvoi häntä menettelemään:
"nimittäin että sinä riemuosoituksin annat heidän (vanhempiesi)
tietää, että sinä onnellisesta sattumuksesta olet vapautunut
vaikeasta pulasta paikkakuntaan nähden, missä sinun tutkinnon
jälkeen sopisi perusteellisesti oppia papille ylen välttämätöntä
suomenkieltä. Sinä voit sitten kertoa tovereilta kuulleesi, että
Malmberg oli tiedustellut kotiopettajaa lapsilleen, että sinä olit
heti kirjoittanut hänelle ja tarjoutunut toimeen sillä ehdolla,
että saisit käyttää pääosan aikaasi suomenkieleen ja opettaa lapsia
vain mikäli aika ja tilaisuus myönsivät, jonka tähden ei myöskään
palkasta olisi kysymystä, että Malmberg oli suostunut asiaan,
varsinkin kun hänen poikansa oli niin nuori, ettei hänen opetustaan
tarvinnut erittäin kiirehtiä, että sinä siis ilolla olit käyttänyt
tilaisuutta ja ratkaissut asian niin, että sinä syksyllä aiot muuttaa
Malmbergille ja että sinä toivot, ettei rakkaalla isällä ja äidillä
ole mitään hyvää asiaa vastaan. Sinä voit lisäksi huomauttaa,
kuinka Malmberg on perehtynyt suomenkieleen, joten toivot suuresti
edistyväsi hänen johdollaan. Sanalla sanoen: sinä et ollenkaan pyydä
heiltä lupaa, vaan ainoastaan ilmoitat heille päätöksesi, peität
mahdollisuuden mukaan kotiopettajatoimen ja panet sitä vastoin painoa
suomenkielen oppimiseen ja onneen saada Malmberg opettajaksi. Niin
tulee sinun kirjoittaa ja sitten ilmoittaa Malmbergille millaisella
vastauksella sinua on kunnioitettu (!)"
Kihlman seurasi tarkoin neuvoa, mikä ei paranna hänen asiaansa.
Mutta kumminkin on sangen merkillistä, että Malmberg saattoi neuvoa
nuorukaista näin kohtelemaan vanhempiaan -- ettei sanoisi "vetämään
heitä nenästä."
I. s. 71. Arvostellessaan elämäkerran ensimmäistä osaa (Aika 1915
s. 494) on toht. Erkki Kaila esittänyt pari muistelmaa Kihlmanin
naimisesta Angelika Fabritiuksen kanssa: "Vainaja kertoi, että hänen
täytyi tähän naimiseen saada lupa N. G. Malmbergilta, koska tyttö
oli rikas. Malmberg antoikin luvan sillä ehdolla, että Kihlman
lannoittaisi varoillaan Jumalan peltoa ('göda Guds åker'). Tämä
tapahtui osaksi siten, että Kihlman avusti köyhiä pappismiehiä,
esim. Favorinia, osaksi siten, että hän kustansi uuden painoksen
Wegeliuksen kuuluisaa postillaa. Painos oli 2000 kappaletta, jotka
olivat pinotut Kihlmanin ullakolle. Kun suuri kirjapino eräänä yönä
romahti kumoon, säikähtyi rouva Kihlman, jolla oli pieni lapsi, siitä
niin pahasti, että sairastui ja kuoli."
I. s. 104. Henr. Heikelin kirjoittama kirje (15/4 1847) ilmoittaa,
että Kihlmanin määräys Tornioon ei johtunut mistään "rikkomuksesta",
vaan siitä, että häntä kunnon miehenä (ordentlig karl) katsottiin
sopivaksi rajapitäjään. Ekman oli aikaansaanut määräyksen, joka
Heikelin vaikutuksesta peruutettiin.
I. s. 138. Ulkomaanmatkan suunnittelusta saadaan erinäisistä
kirjeistä seuraavia lisätietoja. Keväällä 1851 tuumi A. W. Ingmankin
yhdessä Kihlmanin kanssa tehdä matkan Ruotsiin, ja koska hän jo ennen
(nähtävästi Nordisk Kyrkotidningin johdosta) oli kirjeenvaihdossa
J. Ternströmin kanssa, oli hän kirjoittanut tälle aikeestaan ja
pyytänyt neuvoja matkasuunnitelmaan nähden. Ternström oli neuvonut
matkustamaan kanavatietä Göteborgiin ja sieltä Ystadin kautta
Tranåsiin, missä hän oli kirkkoherrana. Samalla hän oli luetellut
teologeja, joiden luona sopisi käydä, nekun olivat Ternströmin
ja Ingmanin hengenmukaisia. Miksi Ingman luopui tuumastaan, sitä
ei kirjeistä näy. Sitävastoin eräs Ternströmin kirje Kihlmanille
ilmaisee, että näidenkin välillä tuttavuus oli alkanut ennenkuin
he todellisuudessa näkivät toisensa. Ternström oli Tranåsissa
pannut alulle uudisrakennuksen, jota varten hän tarvitsi rahoja.
Sen johdosta oli hän kirjoittanut hovioikeudenneuvos Åkessonille
Vaasaan. Åkesson oli vastannut, että hänen piiristään ei liikenisi
rahaa, mutta hän oli kääntynyt Kihlmanin puoleen ja tämä oli
luvannut lainata 2000 riksiä. Sen vuoksi Ternström kirjoitti
Kihlmanille. Hän kiittää suuresti lupauksesta ja kysyy, vaatiko
Kihlman takausta lainasta. "Jos saan sanoa ajatukseni", lisää hän
itse, "niin ei takausta tarvita; sillä jos elän, on Jumalan avulla
omatuntoni vakavin takaus", paitsi sitä, että rakennuksessa ja pesän
omaisuudessa on riittävästi vastaavaa. -- Kihlman myönsi lainan
takauksetta, ja Ternström sai vastaanottaa rahat elokuulla ollessaan
Tukholmassa, josta hänen kuitenkin täytyi matkustaa kotiin 10 päivää
ennenkuin suomalainen lainanantaja saapui sinne. -- Muista kirjeistä
käy ilmi, että Kihlmanin ei suinkaan ollut helppo saada rahoja
takaisin, mutta ystävien avulla se kumminkin onnistui, ennenkuin
velkakirja oli tullut yli-ikäiseksi.
I. s. 222. Sanotaan A. Cederbergin "monen muun jälkeen viimeisenä"
kuulleen J. T. Beckin opetusta. Siinä on kaksi erehdystä. Kihlmanin
ja Cederbergin välillä lienee Suomesta vain Gustaf Johansson
kauemmin viipynyt Beckin luona, eikä Cederberg ollut viimeinen,
vaan oleskelivat hänen jälkeensä Tübingenissä Johannes Östring (k.
1886) ja Z. Schalin, joka viimemainittu oli siellä hänen kuollessaan
(1878). Lyhyemmillä käynneillä ovat Beckin aikana Tübingenissä olleet
ainakin K. Ervast, H. Råbergh ja F. W. Sundvall.
I. s. 265. Merkillisestä pappeinkokouksesta Ylihärmässä taikka
oikeastaan sen synnystä antavat kirjeet myöskin tietoja. -- Rouva
Malmbergin hautajaisissa joulukuulla 1851 ei ollut tilaisuutta
syvempiin keskusteluihin, vaikka A. W. Ingman ja F. O. Durchman
siellä Julius Berghin kanssa vaihtoivat ajatuksia oppikysymyksestä
s.o. Paavon kannasta (niinkuin Ingman kirjoitti Kihlmanille).
Tarkoitus oli myöhemmin Keuruulla yhtyä Berghin kanssa, mutta
siitä ei tullut mitään, syystä että Essen palatessaan Lapualta
ajoi kumoon ja pahasti satutti polvensa, niin että hänen kauan
täytyi hoitaa sitä kotona. Jälkeenpäin ajateltiin yhtymistä
Isossakyrössä, mutta siitäkään ei tullut sen enempää. Mutta 17 p:nä
maalisk. 1852 kirjoittaa Essen Kihlmanille: "Olen nyt suunnitellut
pappiskonferensin pidettäväksi täällä meillä (Ylihärmässä) huhtik. 1
p:nä. Siihen ovat Uudenkaarlepyyn, Vaasan, Maalahden, Laihian, Ison- ja
Vähänkyrön sekä Lapuan papit (paitsi tietysti Malmbergiä) ja O.
Helander saaneet kutsumuksen. Minä kyhäsin (framkastade) kiireessä
muutamia kysymyksiä keskustelujen ohjeeksi ja olen antanut jokaiselle
kutsutulle tiedon niistä, jotta niitä voitaisiin edeltäkäsin
miettiä ja sitten yhteisesti käsitellä. Ne ovat: 'Mikä on syynä
yleiseen hengelliseen veltostumiseen (förslappning) heränneissä,
myöskin papeissa? Onko ollut joku virhe opinperustuksessa? Olemmeko
vapaita lahkolaisuudesta? Ja vastakkaisessa tapauksessa: miten on
se esiintynyt ja mitä se on vaikuttanut? Mitä on tehtävä kaiken
tämän pahan hävittämiseksi, ja miten päästä puhtaalle tielle? Mitä
opetuksia tulee meidän ottaa viime aikojen tapauksista, ja miten
käyttäytyä niihin nähden? Jos huomaamme yleisen erehdyksen siinä
hengellisessä suunnassa, johon olemme kuuluneet, tuleeko meidän
pitää sitä salaisuutenamme (behålla denna insikt för oss sjelfva)
vaiko koettaa tehdä se tunnetuksi? Jälkimmäisessä tapauksessa,
miten on se soveliaimmin tapahtuva? Vihdoin, olisiko hyödyllistä ja
tarkoituksenmukaista toisinaan kokoontua yhteisiin neuvotteluihin, ja
jos niin on laita, kuinka olisivat kokoukset järjestettävät'? -- --
Semmoisen yhtymisen ei lainkaan pitäisi olla hyödytön, jos ajatusten
ja kokemusten vaihto tapahtuu Jumalan pelvossa ja veljellisessä
sovussa, ilman puoluehenkeä ja ennakkoluuloja." -- Tästä käy
selväksi, että kokous oli Essenin aloitteesta syntynyt ja että se
siis oli kokonaan yksityistä laatua, vaikkei kutsumus sentähden ollut
ahtaalle rajoitettu.
I. s. 332. Kirjeessä Aug. Liliukselle 18/9 1889 Kihlman ilmaisee
erään tärkeän syyn, miksi hän luopui papintoimesta: "Sairaan luona
käynnit ovat minusta aina olleet papin vaikeimpia tehtäviä, sen
vuoksi nimittäin että pappi useimmiten siinä tulee tahdottomaksi
välikappaleeksi ennakkoluulon palveluksessa. Usein sairas itse
ei tahdo pappia (luokseen), vaan sukulaiset ja ystävät, jotka
honoris causa (kunnian vuoksi) kutsuvat papin, jotta ei vainaja
tulisi näyttämään epäkristilliseltä. Sentähden on käynti monesti
aivan turha, mutta kallis aika menee hukkaan. Juuri näitten
sairaanluonakäyntien vuoksi halusin minä muuttaa koulunopettajan
uralle. Eikä minulla koskaan ole ollut enemmän kuin kaksi käyntiä
päivässä. Köyhinä vuosina säälin syvästi pappeja. Tiesin, että
he tulisivat kärsimään enemmän kuin muut. Kaikki köyhät hakivat
luonnollisesti etupäässä apua papilta, jonka palkka kadon johdosta jo
ennestään oli vähentynyt."
I. s. 338. Kihlman teki todella syyskuulla 1853 lankonsa
seurassa matkat Puhokseen. Sen todistaa edellinen seuraavista
kahdesta kirjeotteesta, jotka muutoin osoittavat, miten Kihlmania
arvosteltiin hänen palattuaan Saksasta. Kirjeet ovat Julius Berghin
kirjoittamat O. Hjeltille. [Kirjeotteet on valtioneuvos Edv. Hjelt
hyväntahtoisesti tekijälle antanut. Osaksi ovat ne sittemmin
painetutkin, _Edv. Hjelt_, Otto E. A. Hjelt, hans liv ooh gärning,
Helsingfors 1916, s. 97.]
(3/12 1853) -- -- "Ja mitä sanot siitä, että Kihlman on tullut
Arkkipiispan sihteeriksi. Minusta se on aivan oikea paikka hänelle
vastaiseksi. Sekä hän itse että asia voi hyötyä siitä. -- Odottamatta
sain tavata hänet täällä, kun hän Frans Bergrothin kanssa matkusti
(Kuopion) kautta. Ei hän ole niin pois suunniltaan (befängd) kuin
pelkäsin. Hänellä on vielä paljon valoa, eikä oppineitten haaveitten
(lärda griller) tarvitse välttämättömästi vahingoittaa häntä liian
paljon, jota paitsi ne eivät olekaan kovin kehittyneitä, eikä
myöskään liian hulluja, vaan sisältävät paljon totuutta(!)".
(10/7 1854). -- -- "No niin! Kihlman on Turussa, ja minä olen ollut
mielissäni siitä. Antakaamme hänen etsiä totuutta. Juuri sitä hän
tarvitsee; löytäköön hän sen. Sillä vaikkei hänen erehdyksensä ole
aivan karkeaa laatua, on hän kuitenkin siinä ihastuksessaan, jonka
teologi Beckin omituinen kristillinen gnosis on hänessä herättänyt,
kadottanut yksinkertaisuuden Kristuksessa -- ja sentähden, että Herra
tahtoo pitää hänestä kiinni, mutta hän puolestaan tahtoo ponnistaa
vastaan koettaen päästä korkeuteen (komma i höjden) jonkunlaisen
omituisen tieteellisen katsantotavan avulla -- sentähden on hän niin
mystillinen. Toivon kuitenkin, että elämän vakavuus aikaa myöten on
vetävä hänet alas. Älköön toivoni pettäkö."
Tässä arvostelussa huomaa siksi vähän todellista myötätuntoa ja
ymmärrystä, että Kihlmanin haluttomuus väitellä uskonnollisista
kysymyksistä entisten ystäviensä kanssa käy kerrassaan ymmärrettäväksi.
Ja kumminkin oli Bergh se, jota hän enimmin oli kunnioittanut.
I. s. 361. Alimmalla rivillä luetaan: Roseniuksen hartauskirjasta;
pitää olla _Roosin_.
Siihen mitä edellisen osan esipuheessa on sanottu koko teokseen
nähden ei ole mitään _erikoista lisättävää_ tämän jälkimmäisen osan
varalta. Paitsi silloin lueteltuja avustajia pyytää tekijä kuitenkin
vielä kiittää vanhoja ystäviään J. Th. Durchmania, E. Järnefeltiä, E
G. Palménia, Aug. Ramsayta ja Th. Wegeliusta sekä erittäin vainajan
omaisia suosiollisesta avunannosta. Sen ohella hän julkilausuu
sydämensä toivomuksen, ettei mikään oleellinen harhapiiirre estäisi
viimeksimainittuja siinä kuvassa, joka täten julaistaan, tuntemasta
heidän rakasta isäänsä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli ja eli
maan päällä Helsingissä, 6 p:nä tammikuuta 1917.
Tekijä.
I.
YLIOPETTAJA JA LIIKEMIES 1866-70.
Vaikka Alfred Kihlman tullessaan siihen elämänsä käänteeseen,
johon kuvauksemme edellinen osa päättyi, oli täyttänyt 41 vuotta
ja täsmälleen toisen puolen iästään toiminut julkisissa viroissa,
saattaa kumminkin pitää koko mennyttä ajanjaksoa hänen opinto- ja
vaelluskautenaan, verrattuna seuraavaan, joka käsittää hänen elämänsä
loppupuolen. Kaikilla hänen toiminta-aloillaan asetettiin hänelle
tästä lähtien niin paljon vaikeampia ja painavampia vaatimuksia,
että hän tuskin olisi pystynyt niitä tyydyttämään, jollei hänellä
olisi ollut pitkän valmistusajan tuottamia tietoja ja kokemuksia.
Sitä paitsi kysyivät uudet tehtävät täysin varttuneita ruumiin- ja
hengenvoimia, ja kumpaisetkin kestivät ihmeellisesti. Vaikkei
Kihlmanin terveys hänen elämänsä loppupuoliskolla ollut mainittavasti
vahvempi kuin ennenkään, niin tarmokas sielu ylläpiti ruumiillista
joustavuutta. Jo nyt, elämänsä keskivaiheilla, hän näytti
ikämieheltä, mutta ne nuoret, jotka 1860-luvun loppupuolella ehkä
kiinnittivät huomionsa salkkua kantavaan, kumaraharteiseen, mutta
silti kookkaaseen, tasaisesti astuvaan, teräväkatseiseen herraan
-- silloin uusi ilmiö Helsingin kaduilla -- saivat vielä uuden
vuosisadan alussa, itsekin jo ikämiehinä, nähdä saman hahmon salkku
kainalossa -- se oli silloin pääkaupungin tunnetuimpia.
Käydessään Helsingissä pääsiäisen edellä Kihlman oli vuokrannut
asunnon, kuusi huonetta keittiöineen, Krogiuksen kivimuurin toisessa
kerroksessa Vuorimiehenkadun 11:ssä; vuokra oli 1500 mk. Sinne
perhe asettui, ja ilolla todettiin, että näköala oli vapaa merelle
päin. [Silloin olivat kallioiset rannikkoseudut Vuorimiehenkadun ja
Merisataman välillä vielä asumattomat.] Se muistutti Vaasan kotia,
jota kauan kaivattiin kuin kadonnutta onnen saarta. Itse perheen isä
kirjoitti äidilleen (17/9 1866): "Kun ajattelen mennyttä elämääni
Vaasassa ja Pietarsaaressa, ah, mikä erotus! Tyynestä satamasta olen
heitetty myrskyiselle, pauhaavalle merelle, jolla joka hetki on
ponnistellen työtä tehtävä, jotta ei sorruttaisi."
Todella alkoi Kihlmanin elämässä uusi ajanjakso koettelemuksilla,
jotka äärimmäisessä määrässä kysyivät perheenjäsenten kärsivällisyyttä
ja elinvoimia. Tuskin oli 7-vuotias Oswald vastaanotettu normaalikoulun
valmistavaan luokkaan, ennenkuin hän sairastui hinkuyskään, eikä
aikaakaan niin kaksi nuorempaa veljeä sai saman taudin. Ainoastaan
neljäs, nuorin veljeksistä, säästyi yskästä, mutta Uno paran
elämänlankaa kalvoi sitäkin tuhoisampi tauti, jota vastaan lääkäri,
isän lukiotoveri prof. J. A. J. Pippingsköld, turhaan etsi keinoja.
Tästä ymmärtää, millainen mieliala vallitsi kodissa ensimmäisenä
syksynä, mieliala, jonka laadun kuvaa pikku Lorenzon huudahdus: "Äiti,
minusta on kuin eläisimme vankilassa." Terveinä pysyivät vain äiti ja
Hanna, sillä Kihlmania itseäänkin vaivasi yskä ja muukin pahoinvointi,
vaikka hän ainoastaan jonkun viikon päivät oli pakotettu olemaan poissa
koulusta.
Marraskuun keskivaiheilla, jolloin edullinen käänne oli ilmaantunut
Unon tautiin, Kihlman kirjoittaa ystävälleen Viktor Schaumanille:
"Yleisen kivulloisuuden vallitessa kodissa ei varsinkaan alussa ollut
helppoa näyttää iloiselta. Nyt olemme kaikki rohkaisseet mieltämme:
ei käy päinsä hätääntyä ja valittaa. Täytyy reipastua ja taistellen
läpäistä vaikeudet. Kaikki tulee helpommaksi, jos pysyy uskaliaana.
Sekä koulussa että yhtiöasioissa ja kodissa sanon itsekseni:
älä menetä rohkeuttasi. Niin kauan kuin jaksan sanoa näin, elän
tulevaisuuden toivossa ja tässä toivossa kykenen tekemään työtä ja --
kärsimään."
Samasta kirjeestä otamme seuraavatkin rivit, joissa kuvastuu
Kihlmanin suhde entisyyteen: "Välinpitämättömyyteni vanhoja ystäviä
ja oloja kohtaan on todella vain näennäinen. Eivät vanhat ystävät
koskaan ole olleet minulle rakkaampia, eivätkä heidän hahmonsa
koskaan ole esiintyneet mielessäni kirkkaampina kuin tänä syksynä,
jolloin kaukana heistä olen joutunut aivan uusiin oloihin ja tehnyt
uusia tuttavuuksia. Usein kun henkeni sehnsuchtsvoll (kaihoten) on
lentänyt pohjoiseen, olen nuhdellut itseäni: miks'et ole tyytyväinen?
miksi aina ikävöit vanhojen ystävien luokse? Eiväthän he olleet
ihanteita, kun olit heidän parissaan, ja eivätkö uudet ystäväsi,
vaikkeivät hekään ole ihanteita, kuitenkin voi korvata, mitä olet
kadottanut? Niin olen kerran ja toisenkin puhunut itsekseni. Ymmärrän
sangen hyvin, että minun tulee voida tyytyä nykyiseen ympäristööni,
mutta tunteella on oma päänsä eikä se tottele komentoa. Vaaditaan
aikaa ennenkuin tunnekin tyytyy ja viihtyy uusissa oloissa. Mutta
ei koskaan voi käydä niin, että uusi kokonaan tunkisi pois vanhan.
Lapsuudenajan ystäviä ei voida työntää syrjään. Aina on sydämessä
oleva erityinen vierashuone vanhoja ystäviä varten, joiden kanssa
on pitkän jakson vuosia elänyt ilossa ja surussa ja joita sillä
aikaa on oppinut pitämään arvossa ja kunnioittamaan. Niin on oleva
niin kauan kuin ihminen omaa inhimillisiä tunteita. Jos vanhakin
ystävyys ruostuu, on syy syvemmällä. Tarkoitan, että ruoste ilmaantuu
vain siinä, missä luonteen kirkas pinta on tullut siveellisesti
tahratuksi."
Joulukuulla olivat vanhemmat pojat toipuneet; ainoastaan nuorimman
tila oli edelleen huolestuttava. Kumminkin olivat leikki ja nauru
palanneet kotiin. Silloin tapahtui k:lo 2 yöllä maanantaita, 17
p:ää, vastaan Punavuorilla sijaitsevan kaartin ruutimakasiinin
räjähdys [Makasiini oli maanpäällinen puurakennus kaartin ampumaradan
vieressä. Kaartin oma ruutivarasto oli viety siitä pois, mutta
kauppias Tschetschulinilla oli siinä 10 sentneriä ruutia. Ympäri
viskellyistä ruumiin osista päättäen oli kaksi sotilasta, jotka
olivat aikeessa varastaa ruutia, aiheuttanut räjähdyksen.], joka
järkyttäen kaupungin rakennukset perustuksiaan myöten tuhosi kymmeniä
tuhansia akkunoita ja aiheutti pelottavan hämmennyksen rauhallisissa
kodeissa. Kihlmanilla Hanna ja isä valvoivat vielä, jota vastoin äiti
ja pikku pojat nukkuivat. Pamaus oli niin kauhea, että valveilla
olijat samoin kuin unesta herääjät luulivat rakennuksen luhistuvan
päällensä. Sekä ulommat että sisemmät ruudut koko talossa lensivät
palasiksi, lattiat ja huonekalut peittyivät lasisirpaleilla, ja
ryysyiksi repeytyneet akkuna verhot avasivat huoneet ulvovalle
talviselle myrskylle. Pimeässä syöksyivät äiti ja lapset vuoteistaan
ja harhailivat melkein alastomina ja avojaloin, huutaen huoneesta
huoneeseen, kunnes havaittiin, että pihan puolella oleva isän kamari
oli jäänyt asuttavimpaan kuntoon, vaikka siinäkin yksi ulko- ja neljä
sisäruutua oli pirstautunut. Sinne, lämpimään ja valoon, kokoontui
koko perhe, rauhoittuen vähitellen maanjäristystä muistuttavan
seikkailun jälkeen. -- Onneksi tapahtuma ei tuottanut vakavampaa
sairauskohtausta, vaikka akkunoiden korjaus -- syystä, että
lasivarastoihin oli hankittava lisää Pietarista saakka -- edistyi
niin hitaasti, että koti vasta jouluaattona oli entisellään.
* * * * *
Olihan tilapäistä, että kotiolot tänä syyskautena olivat niin
huolestuttavia. Mutta vaikka Kihlman siten käsittikin asian, teki se
kumminkin hänen muut huolensa ja alituisen työnsä kahta raskaammiksi.
Ja todella oli hänellä työtä ja huolia enemmän kuin tarpeeksi.
Ensiksikin on huomattava hänen virkansa normaalikoulussa, ja
tulee meidän, ymmärtääksemme mitä se vaati häneltä ja miltä
kannalta hän otti tehtävänsä, lyhyesti mainita, kuinka ja missä
tarkoituksessa tämä koulu oli syntynyt. Kansallisen ja valtiollisen
elämän virkoaminen 1860 vaiheilla ilmeni erityisesti myöskin
maamme koulunopettajissa. Heissä syttyi näet halu luopumalla
vanhoista totuntatavoista luoda uutta elämää koulunkin alalle.
"Maamme koulunopettajille oli selvinnyt", kirjoittaa Kihlman itse
normaalikoulun vuosikertomuksessa 1874, "että ei ainoastaan yleistä
tieteellistä, vaan myöskin ammattisivistystä vaadittiin, jos he
tahtoivat kohota yhdenvertaisiksi kulttuurimaiden kasvatuslaitosten
edustajien kanssa ja tyydyttää isänmaan oikeutettuja vaatimuksia.
Opettajilla oli kylliksi jaloa ylpeyttä nostaa katseensa
opettajaihanteeseen, mutta toiselta puolen kylliksi nöyryyttäkin
arvostella itseänsä ja suoraan tunnustaakseen mitä heiltä puuttui.
Yksimielisesti myönnettiin, että kasvatus ja opetus, kun nämä
sanat käsitetään ihanteellisesti, eivät ole jokamiehen asia,
vaan taito, joka, niinkuin mikä taito tahansa, täydellisyyttä
saavuttaakseen edellyttää ei ainoastaan luonnonlahjoja, vaan myöskin
erikoisopintoja ja ahkeraa harjoitusta. Suomalaiset koulumiehet
anoivat senvuoksi oppilaitoksen perustamista, jonka tehtävänä olisi
hyväkseen käyttää aikakauden edistyneintä pedagogista tietoa ja jossa
tulevat opettajat voisivat, harjoittaessaan teoreettisia opintoja,
nähdä miten teoriat käytännöllisesti sovellutetaan sekä itse
ohjaajain neuvomina oppia astumaan oikeaan suuntaan ja välttämään
harhateitä." Tämä aate sai yleistä kannatusta hiippakunnittain
toimeenpannuissa opettajakokouksissa kesällä 1860, ja syksyllä s.v.
J. V. Snellman v.t. pedagogian professorina yliopiston konsistorin
kautta toimitti senaattiin ehdotuksen, että kykeneviä miehiä
lähetettäisiin ulkomaille perehtymään sikäläisiin kouluoloihin ja
siten valmistumaan ajatellun uuden oppilaitoksen yliopettajiksi.
Täysin oivaltaen asian merkityksen hallitus v:n 1862 alussa päätti
normaalikoulun perustettavaksi, ja kun tulevat yliopettajat, J. E.
Bergroth (matematiikassa), H. L. Melander (historiassa) ja C. J.
Lindeqvist (kielissä), olivat palanneet tutkimusmatkaltaan, laativat
he yhdessä laitoksen tarkastajaksi määrätyn pedagogian professorin
Z. J. Cleven kanssa ohjesäännön uutta koulua varten. Toimintansa
koulu alkoi syksyllä 1864. -- Näin oli normaalikoulu syntynyt. Se
oli nuorekkaan, toivorikkaan kansallisen innostuksen tuote. Sen
johtajana piti olla, ei toisen tai toisen mahtajan mielivalta,
vaan tiede, kasvatusoppi. "Sen ankarassa kurissa ja sen vapaassa
raittiissa ilmassa", sanoo Kihlman, "tuli nuoren laitoksen kasvaa ja
kehittyä." Kun hän itse noudatti kunniakasta kutsua tulla neljänneksi
yliopettajaksi normaalikouluun, oli vain kaksi vuotta kulunut sen
avaamisesta. Ei mikään ollut vielä häirinnyt sitä innostusta ja
menestyksen toivoa, jolla opettajakunta harrasti uuden laitoksen
kehittämistä mahdollisimman lähelle ihannettaan, ja kun tunnemme
Kihlmanin luonteenlaadun, on helppo käsittää, että hän täydellä
antaumuksella liittyi toveriensa harrastukseen. Mutta samalla kun
käsitämme tämän ja ymmärrämme, millä innolla hänkin puolestaan
tahtoi toteuttaa oppilaitoksen aatetta, selviää myöskin, kuinka oli
omansa häntä syvästi katkeroittamaan ennen pitkää tapahtuva muutos
koulujemme ylijohdossa, jonka kautta määräävä valta joutui oikullisen
mahtimiehen käsiin.
Koulussa tuli Kihlmanin opettaa 12 tuntia viikossa eli 2 päivässä.
"Eihän se näytä olevan paljon", kirjoittaa hän (17/9); "mutta Äiti
tuntee luonnonlaatuni: minä en tahdo hutiloida, vaan tehdä kaikki
kelvollisesti, niin hyvin kuin mahdollista. Tahdon sen vuoksi
valmistautua perusteellisesti. Vaikka olen jatkanut työtäni yölläkin,
en ole kuitenkaan aina ollut niin valmistunut kuin olisin toivonut.
Olen sentähden usein tyytymätön. Sillä paikalla, jolla olen,
pitäisi kaikki olla täydellistä, mallikelpoista. Kumminkaan en
ole menettänyt toivoa, että vielä tulen jotakuinkin tyydyttäväksi
uskonnon-opettajaksi." -- Yhdentoista vuoden kokemus koulunopettajana
ei ollut tehnyt häntä omakylläiseksi. Kun lisäksi otetaan huomioon,
että hänen aineensa oli uskonto, joka hänestä ei mitenkään voinut olla
ainoastaan tietojen ja metoodin asia, vaan palavan uskon, kaikista
tähdellisin elämän ja kuoleman kysymys, niin on ymmärrettävää, miksi
hän ei tyytynyt itseensä, vaan väsymättä harrasti yhä täydellisempää.
Että hän todella tuli aivan erinomaiseksi, jopa ainoanlaatuiseksi
uskonnonopettajaksi, siitä saamme aikoinaan esittää luotettavia
todistuksia. Tässä on vain lyhyesti sanottava, miten hän virkaansa
ryhtyessään järjesti koulun uskonnonopetuksen. [Ks. Rehtorin
vuosikertomusta lukuvuodelta 1866-67. Kun vertaa tätä kertomusta
edellisiin, huomaa kuinka Kihlman kokonaan uudisti uskonnonopetuksen
tekstissä mainittujen perusohjeiden mukaan.]
Ensi lukuvuodesta alkaen, jolloin koulussa oli kuusi luokkaa,
käsitti Kihlmanin uskonnonopetus seuraavat aineet: 1) Piplian
historia alimmilla luokilla, 2) raamatun lukeminen ja 3) kristillinen
uskonoppi keski- ja ylemmillä sekä 4) kirkkohistoria ylimmällä
luokalla. Piplian historiaan nähden hänen menettelynsä oli sama
kuin jo Pietarsaaren tyttökoulussa ja opettaessaan Hannaansa kotona
(ks. 1.) hän teki parastaan kertomuksen havainnollistamiseksi. "Jos
kertomuksen sisällys tehdään oppilaalle oikein havainnolliseksi,
niin pysyy tarkkaavaisuus hereillä, ja samalla kuin oppilas nyt saa
tietoisuuteensa todenperäisen ja kirkkaan kuvan, vastaanottaa hän
myöskin kuvan sisältämät siveelliset ja uskonnolliset totuudet. Hän
vastaanottaa nämä totuudet kehitysasteelleen soveltuvassa muodossa.
Opetuksen täytyy siis ensi sijassa pitää silmällä muotoa ja vasta
toisessa johdattaa mietiskelemään ulkonaiseen muotoon kätkettyä
totuutta. Samassa määrässä kuin oppilaan kehitys on edistynyt, voi
johdatus mietiskelyyn esiintyä voimakkaammin." -- Raamatun (s.o.
paraasta päästä evankeliumin) lukemisella tarkoitettiin: 1) opettaa
oppilaita oikein käyttämään Jumalan sanaa, 2) antaa oppilaille
kirkas kuva Jeesuksesta Kristuksesta ja siten laskea perustus sille,
mikä on kristillisen uskonnon pääasia, eli uskolle Kristukseen, ja
3) tutustuttaa oppilaita erinäisiin dogmaattisiin ja eetillisiin
käsitteisiin, jotka lukiessa esiintyvät, ja siten valmistaa
kristillisen uskon- ja siveysopin järjestelmällistä esitystä. --
Uskonopin opetuksessa, jota varten ei käytetty mitään oppikirjaa, ei
ollut tarkoituksena ainoastaan esittää dogmaattisia tuloksia, vaan
myöskin osoittaa, mistä ja miten ne syntyvät. Sitävarten läpikäytiin
ensin tärkeimmät raamatun kohdat, jotka ovat määrääviä kuhunkin
uskonkappaleeseen nähden, ja kun se oli niiden mukaan määritelty,
panivat oppilaat sen kirjaan. -- Kirkkohistorian opetuksessa
vihdoin arvosteltiin siinä puheeksi tulleet ilmiöt raamatullisten
perusjohteiden mukaan, samalla kuin erityistä huomiota kiinnitettiin
merkillisiin, suurisuuntaisiin luonteisiin ja heidän sisälliseen
kehitykseensä.
Jo pelkkä tämä uskonnonopetuksen suunnitelma osoittaa Kihlmanin
perusteellisuuden ja tunnollisuuden. Sen sijaan että hän olisi
luottanut oppikirjoihin, vaati hän itseltään omaa, tarkkaa työtä,
ja niin voimme ymmärtää, että päivä monesti kävi hänelle lyhyeksi,
vaikka hän lisäsi siihen yötuntejakin. Muutoin on muistettava,
että koulu paitsi varsinaisia opetustunteja vei häneltä paljon
aikaa. Yliopettajana tuli hänen ottaa osaa kaikkiin opettajien
konferensseihin eli kokouksiin, joita normaalikoulussa pidetään tavan
takaa, olla saapuvilla opettajakokelaiden koetunneilla ja niitä
arvosteltaessa j.n.e. Edelleen hän jo 1867 valittiin vararehtoriksi.
Sen ohella hän ensi vuosina myöskin oli luokanesimies, jonka toimeen
kuuluu erityinen huolenpito kyseessä olevan luokan oppilaiden
käytöksestä ja järjestyksestä koulussa.
* * * * *
Liikemiehenä hänellä oli toinen työtaakka, joka ajoittain oli yhtä
raskas, jopa raskaampikin kuin koulun tuottama. Se johtui siitä
toimesta, joka tuli hänen osakseen, kun hän Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuus OY:n kokouksessa kesäkuulla 1866 valittiin
kolmanneksi mieheksi uuteen johtokuntaan, jonka muut jäsenet,
niinkuin ennen on mainittu, olivat Sixtus Calamnius ja Gid.
Wasastjerna. Täydellinen hallituksen muutos viittaa siihen, että
yhtiön asiat olivat joutuneet arveluttavalle kannalle, ja niin
olikin laita. Kokouksessa julkiluettu tilintarkastajain kertomus ei
päättynyt, niinkuin tavallisesti säännöllisissä oloissa, ehdotukseen,
että vastuuvapaus myönnettäisiin johtokunnalle, vaan jätti se
kysymyksen siitä kokouksen harkittavaksi. Pitkän keskustelun jälkeen
asia kumminkin ratkaistiin myönteisesti, mutta sillä lisäyksellä,
että se tapahtui "silmällä pitäen erinäisiä poikkeussuhteita, joskin
eri aiheita muistutuksiin yhtiön hallintoa vastaan oli ilmaantunut".
Tämä lausunto loukkasi johtokuntaa, jonka jäseninä paitsi konsuli
C. Hernmarkia olivat yhtiön perustajat Ad. Törngren ja Gustav
Wasastjerna, niin että se kokonaisuudessaan luopui, ja sen vuoksi
valittiin uusi johtokunta kolmeksi vuodeksi eteenpäin.
Vaikka Kihlman itse oli saapuvilla kokouksessa, on tuskin luultavaa,
että hän enempää kuin kukaan muukaan aavisti, kuinka äärettömän
vaikean tehtävän hän vastaanotti rupeamalla johtajaksi. Menneinä
vuosina oli yhtiö näennäisesti menestynyt sangen tyydyttävästi:
osakkaille jaettu osinko oli keskimäärin noussut yli 5 %, ja
viimeinenkin tilinpäätös osoitti, sittenkun 100,000 mk oli pantu
vararahastoon, 352,000 nettoa. Ja muutenkin näytti asema aika
hyvältä. Velkoja oli kyllä 1,831,000 mk (Suomen pankissa 1,014,000
ja Yhdyspankissa 256,000), mutta kun saatavat nousivat 1,558,000
mk:aan, ei todellinen velka kirjojen mukaan ollut niitä tuntuvasti
suurempi. Mutta jos tutkittiin saatavien laatua, näyttäytyi
asema toisenlaiseksi. Saataviin kuului näet: Törngrenin laina
Suomen pankista, kiinnitetty yhtiön tehtaisiin, 630,000 mk;
Gust. Wasastjernan samanlainen laina 120,000, Törngrenin velka,
kiinnitetty Laukon kartanoon, 145,000; ja vihdoin Törngrenin velka
(ilman vakuutta) 435,000. Nämä saatavat -- Törngreniltä yhteensä
1,210,000 mk, ja Wasastjernalta 120,000 -- olivat ehdottomasti omansa
herättämään levottomuutta, sillä Törngrenin asema oli tunnetusti
horjuva ja Wasastjernankin oli huolestuttava ja yhtiön menestyksestä
riippuvainen, hän kun oli sen suurin osakas. Edellinen olikin
yhtiökokoukselle kirjallisesti ilmoittanut, ettei hän enää voisi
jäädä johtokuntaan, ja pankeissa oli kummankin asiain rappiotila
siksi tietty, että ne jo vuoden alussa olivat kieltäneet yhtiöltä
luoton, jollei sen johtoa uskottaisi toisiin käsiin. Mutta kaikesta
huolimatta ei vielä aavistettu, mitä vaikeuksia, mitä selkkauksia oli
tulossa uuden johtokunnan suoritettavaksi. [Tässä nojautuu kertomus
Tampereen yhtiön tilasta pääasiassa Elias Lodeniuksen kirjoittamaan
yhtiön historiaan 1856-1906 ja pankinjoht. Henrik Kihlmanin yhtiön
arkistosta tekemiin muistiinpanoihin. Erityisesti Kihlmania koskevat
tiedot ovat yksityisistä kirjeistä peräisin.]
Aikoja myöhemmin on Kihlman eräässä lausunnossaan esittänyt
mielipiteensä siitä, mitkä seikat olivat johtaneet yhtiön siihen
arveluttavaan asemaan, jossa se oli Törngrenin erotessa johdosta.
Taustaksi seuraavalle kuvaukselle selostamme tässä tämän asiakirjan
pääkohdittain: Ensiksikin, sanoo Kihlman, meneteltiin yhtiötä
perustettaessa väärin siinä, että osakkeenmerkintäänkutsujat
(Törngren ja Wasastjerna) möivät ja että yhtiö osti Tampereen
tehdaslaitokset, vaikka niihin oli kiinnitetty 762,000 mk myyjäin
velkoja. Enimmän osan siitä oli Wasastjerna lainannut Törngrenille,
kun pellavatehdasta rakennettiin. Jälkimmäinen oli siten perustanut
laitoksen lainatuilla varoilla eikä hänellä ollut liikepääomaa,
kun tehdas valmistui. Tämä puute vaivasi pysyvästi yhtiötä,
jonka oli vaikea saada liikepääomaa, syystä että tehtaat olivat
melkoisessa määrässä edeltäkäsin kiinnitetyt. Totta on, että kutsujat
kehoituksessaan osakkeen merkintään olivat luvanneet ennen 1861 v:n
loppua maksaa velkansa ja että silloin ei ollut syytä epäillä heitä.
-- Toinen virhe tapahtui, kun hyväksyttiin myyjäin maaliskuulla 1861
tekemä tarjous, että he ennen merkitsemänsä 1,500 osakkeen lisäksi
ottaisivat 320 osaketta (kaikkiaan oli niitä 2,000 à 500 ruplaa)
"sillä ehdolla, että myyjäin veloista myönnetyt kiinnitykset saisivat
olla entisellään, kunnes he kykenisivät maksamaan lainansa". Näin
muuttuivat lainat seisoviksi. Kolmanteen virheeseen teki Törngren
itsensä syypääksi, kun hän alkoi käyttää yhtiön varoja yksityisiin
tarkoituksiinsa, joten hänellä 1866 oli yhtiölle velkaa 435,000
mk. Neljäs virhe oli se, että tilintarkastajat edellisinä vuosina
laiminlöivät huomauttaa tästä viimeisestä seikasta yhtiökokoukselle.
"Jossakin määrin selittääksemme herra Törngrenin menettelyä on
ehkä muistettava, että hän oli erittäin vilkasverinen (sangvinisk)
luonne, ja sen vuoksi arvattavasti toivoi voivansa maksaa lainansa.
Miten optimistinen hän oli, näkyy esim. siitä, että hän silloin,
kun velat jo olivat nousemaisillaan ylivoimaisiksi, alkoi perustaa
laivatelakkaa Helsinkiin, johon laitokseen hän käytti 185,000 mk --
yhtiön varoja."
Lyhyesti: Kihlmanin käsityksen mukaan oli syy yhtiön huolestuttavaan
tilaan Törngrenin sangvinisuudessa, Wasastjernan luonteenomaisessa
välinpitämättömyydessä ja muiden osakkaiden tarkkaamattomuudessa ja
luottavaisuudessa. -- Tämän lisäksi on kenties vielä huomautettava
siitäkin, että yhtiö, jossa tehtaiden perustajat omistivat 1,500
osaketta (750,000 ruplaa eli 3,000,000 mk) ja muut osakkaat, niinkuin
perustavassa kokouksessa ilmeni, ainoastaan 92 osaketta (46,000
ruplaa = 184,000 mk), oli enemmän näennäinen kuin todellinen entisen
kahden miehen yhteistoimen muutos. Ainoastaan 92 osakkeesta tuli
uutta pääomaa yrityksen hyväksi.
Täten luotuamme katsauksen yhtiön asioihin semmoisina kuin ne olivat
Kihlmanin ryhtyessä niitä johtamaan, mainittakoon vielä kesäkuulla
1866 pidetystä yhtiökokouksesta, että siinä myöskin hyväksyttiin
erinäisiä muutoksia sääntöihin. Johtokunnan toimipaikka oli tästä
lähtien oleva Helsinki, ja itse hallintoa varten oli Tampereelle
asetettava isännöitsijä. Tähän virkaan otettiin kolmeksi vuodeksi
saksalainen (Lyypekissä syntynyt) Carl Zuhr, joka v:sta 1863 oli
ollut yhtiön konttoripäällikkö.
Oleskellen Pohjanmaalla Kihlman ei vielä kesällä ollut ottanut osaa
johtokunnan kokouksiin, vaan edusti häntä joku varamiehistä (konsuli
H. Donner, asessori H. Hallonblad, senaatinkopisti L. Mechelin),
mutta kun hän 20 p:nä elok. oli saapunut pääkaupunkiin, valittiin
hän jo seuraavana päivänä johtokunnan puheenjohtajaksi. Mitä tämä
merkitsi, on Kihlman itse sanonut kirjeissään V. Schaumanille ja
äidilleen. Puheenjohtajana, kirjoittaa hän edelliselle, tulee minun
"toimittaa kaikki raha-asiat tällä paikalla: s.o., diskontata kaikki
vekselit, maksaa velat ja korot, pitää huolta siitä että rahoja
on olemassa kaikkiin tarpeisiin, panna kirjaan kaikki tulot ja
menot, suorittaa kirjeenvaihto y.m. y.m. Joka perjantai-iltana on
johtokunnalla sitä paitsi kokous. Tämä kaikki vie aikaa, niinkuin
Sinä kyllä tiedät." -- Samaan tapaan jälkimmäiselle: "Ennen kaikkea
minun on hankkiminen rahoja kehräämöä varten, joka joka viikko
tarvitsee 8000 mk päiväpalkkoihin, puhumatta koroista ja veloista.
Minun tulee korjata mitä Hernmark, Törngren ja Wasastjerna ovat
rikkoneet. Toden totta vaikea tehtävä. Eikä ole kysymys pienistä
eristä; ei, sadoistatuhansista, jotka minun on S. Calamniuksen
ja Gid. Wasastjernan kanssa hankittava. Rahat ovat saatavat
pankeista tavaravakuutta vastaan. Mutta helppoa se ei ole näinä
köyhinä aikoina, ja huolenpito siitä antaa paljon murhetta." --
(Schaumanille:) "Kiusallisinta on juoksu ja odotus Suomen pankissa.
Pienimpään toimitukseen tässä pankissa menee puoli tuntia. Siinä on
raskas koneisto. Ennen klo 12 on vekseli sisäänjätettävä, ja klo 1
jälkeen ovat rahat saatavissa, sittenkun on vielä odottanut itse
maksun suoritusta." -- (Äidille:) "Näiden asiain vuoksi on minun
melkein joka aamupäivä lähdettävä kaupungille, josta tavallisesti
palaan klo 2, syödäkseni hät'hätää päivällistä ja lähteäkseni
taas liikkeelle klo 4 (hänen koulutuntinsa olivat klo 4-6 i.p.);
onnellisimmassa tapauksessa tulen takaisin klo 1/2 7. Niin kuluu
päivä päivän perästä ilman että ehtii enempää kuin päivän vaatiman
työn."
Tästä näkyy, että yhtiön asiat semmoisina, kuin ne olivat uuden
johtokunnan tarttuessa ohjaksiin, olisivat antaneet sille enemmän
kuin tarpeeksi puuhaa. Mutta ei aikaakaan, ennenkuin johtokunta sai
odottamattoman lisätaakan kannettavakseen. V. 1864 oli Törngren
saanut Helsingin kaupungilta oikeuden käyttää osan Punavuoren rantaa
("Munkkisalmen ja vanhan uimahuoneen välillä") perustaakseen siihen
laivatokan eli laivatelakan ja konetehtaan. Työ oli heti alkanut,
mutta vaikka siihen oli jo käytetty 200,000 mk, oli telakkalaitos
kaksi vuotta myöhemmin vielä keskeneräinen. Tällaisena Törngren
tarjosi sen yhtiölle korvaukseksi velastaan, ja johtokunnan enemmistö
samoin kuin ylimääräinen yhtiökokous (29/9) hyväksyi tarjouksen.
Toivottiin, että keskeneräistä telakkaa voitaisiin vähillä menoilla
pitää siinä kunnossa, missä se oli, kunnes ostaja ilmaantuisi,
ja että siten pelastettaisiin ainakin joku osa yhtiön saatavia
Törngrenin vararikosta. Vararikko oli nimittäin ainoastaan ajan
kysymys, ja tapahtuikin marraskuulla 1866 -- siihen saakka laatuaan
suurin Suomessa: varoja Smk 2,920,627:40 ja velkoja 2,319,699:04.
Ainoastaan Kihlman oli toista mieltä: olisi parempi, arveli hän,
koettaa selviytyä entisistä sotkuista kuin aikaansaada uusia
tappioita laajalle ulottuvilla yrityksillä. Muistutus oli kumminkin
turha, ja kun se huomattiin oikeaksi, ei enää kukaan voinut vapauttaa
yhtiötä hätäisen päätöksen seurauksista.
Tuskin kuukautta asian ratkaisun jälkeen ilmoitti telakan insinööri,
Fridolin Stjernvall, että laitoksen turvaaminen myrskyiltä
vaati erinäisiä töitä, joihin johtokunnan oli pakko suostua,
ja marraskuulla hän herätti kysymyksen, eikö olisi edullisinta
välittömästi jatkaa rakennusta, niin että keväällä voitaisiin
ottaa laivoja korjattavaksi. "Mutta siihen tarvitaan", kirjoitti
Kihlman (V. Schaumanille), "muutamia kymmeniä tuhansia markkoja,
eikä ole helppo saada rahaa lainaksi, varsinkin kun tahtoo lainata
pitemmäksi ajaksi. -- Semmoisia puuhia on minulla ollut. Niinkuin
köyhä kerjäläinen on minun täytynyt käydä kumartamassa mahtajia
(göra uppvaktning hos de myndige), odottaa eteisissä j.n.e." --
Ensin arvioi Stjernvall telakan valmistuskustannukset 80,000 mk:ksi,
mutta sittemmin kohosi arviolasku 109,000 markkaan, ja kun Helsingin
liikemiehet, miten tärkeänä he laitosta pitivätkin, eivät uskaltaneet
ostaa sitä, päätti yhtiö ylimääräisessä kokouksessa (16/1 1867)
rakentaa telakan valmiiksi, jos valtiolta saataisiin sitä varten
100,000 mk:an kiinnityslaina. Näin oli yhtiö kokonaan ulkopuolella
varsinaista toimialaansa joutunut vastaamaan suurisuuntaisesta
liikeyrityksestä, ja huomattava on, että se tapahtui samaan aikaan
kuin pellavatehtaan asema oli mitä vaikein. Oli näet valittava toinen
tai toinen vaihtopuoli: joko keskeyttää työ taikka myydä tuotteet
tappiolla. Parempien olosuhteiden toivossa pidettiin jälkimmäistä
edullisempana, mutta kurssit olivat epäsuotuisat, menekki kotimaassa
aleni alenemistaan ja oli hidas Venäjälläkin, ja luotto pankeissa oli
niin täpärällä, että johtokunnan täytyi omilla nimillään vahvistaa
vakuutta. Vuoden tilinpäätös osoittikin puhdasta tappiota 24,000 mk.
-- Mitä yllätyksiä telakka tuotti v. 1867, saamme pian nähdä.
* * * * *
Uudenvuoden aattona loi Kihlman kirjeessä äidilleen katsauksen
vuoteen 1866: "Silmäillessäni mennyttä vuotta tuntuu minusta kuin
olisi se tuottanut minulle enemmän huolia, vaivoja ja suruja kuin
yksikään edellinen. Minä aloin sen kiintyneenä huolestuttavaan
väitöskirja-työhöni. Tuskin olin siitä päässyt, kun tieto tuli, että
meidän oli muuttaminen Helsinkiin, ja siitä koitui uusia huolia,
uusia suruja. Erota syntymäseudusta, joka oli ja on minulle niin
rakas; sanoa ikuiset jäähyväiset sikäläisille tutuille, joita olin
oppinut arvossa pitämään ja joiden kunnioituksen ja ystävyyden olin
saavuttanut; lähteä omaisteni kanssa kodista, joka oli minulle
kaksinkertaisesti rakas, se kun oli sekä hyvä koti että alusta alkaen
rakennettu silmieni edessä ja melkoisilla uhrauksilla; kaikki tämä
oli tuskallista: se oli elävänä kuolla pois siitä, mikä on rakasta
ja kallista elämässä. Ah! katkera oli hetki, jolloin minä vihdoin
useiden tuskallisten hyvästijättöjen jälkeen lähdin hiljaisesta
kodista tuntemattomia kohtaloita kohti. Kun nyt eron tuska oli ohi,
seurasivat matkan huolet, asettumishuolet ja koulutoimen huolet.
Kun nekin olivat ohi ja minä olin astunut uuteen toimintapiiriini,
silloin alkoi työ ja sen ohella vaivat ja surutkin, sillä kuinka
voisikaan semmoinen virka kuin minun olla suruton. Totta kyllä en
voi valittaa, että oppilaani olisivat olleet välinpitämättömiä ja
tarkkaamattomia, mutta 260-lukuisessa joukossa 10--18-vuotiaita
poikia on aina semmoisiakin, jotka herättävät huolta. Kaikkine
huolineen on tämä vuosi kuitenkin kulunut umpeen, ja vaikka olenkin
saanut kantaa päivän kuormaa ja hellettä, on se sentään tarjonnut
virvoitustakin. Siihen luen asiain menon Turussa, jonka kautta
vaivani palkittiin. Siihen luen monet kunnioituksen ja ystävyyden
osoitukset Vaasassa ennen lähtöäni. Siihen luen vihdoin kokemani
kunnioituksen ja ystävyyden uusien ystävieni ja virkaveljieni
puolelta koulussa. Lukukauden lopulla oli meillä pienet yhteiset
kekkerit, missä suurempi tuttavallisuus oli vallalla. Siinä
lausuttiin minulle sanoja, joita minun täytyy pitää suoramielisinä
ja jotka tekivät hyvää sydämelleni sen vuoksi, että uskallan niistä
päättää saaneeni osakseni toverieni kunnioituksen. Vieraana on minun
ollut paijattava, että virkaveljeni epäsuosiollisesti ja kenties
halveksivasti arvostelisivat harrastuksiani. Nyt uskallan karkoittaa
semmoiset ajatukset epäluulon hengen sikiöinä ja entistä suuremmalla
luottamuksella liittyä heihin, jotka työskentelevät samassa
kutsumuksessa kuin minä." -- -- --
Edelleen kirjoittaja puhuu raha-asiain tuottamista huolista.
Varsinkin oli hän syksyn kuluessa ollut levoton sen johdosta, että
hän aikoinaan A. A. Levónin kanssa oli mennyt täytetakaukseen Gust.
Wasastjernalle 150,000 mk:sta. Jos Wasastjerna kukistuisi, olisi
takausmiesten ehkä huutokaupassa ostettava panttina olevat Pellava- ja
Rautateollisuus OY:n osakkeet. Tosin hän uskoi pellavakehräämön
tulevaisuuteen, "jos hoito on kunnollinen eikä uhkarohkea niinkuin
tätä ennen", mutta mistä hän ottaisi osalleen tulevat 75,000 mk
käteistä ahtaina aikoina? Toisinaan Kihlman jo kuvitteli kotinsa
häviöön joutuneeksi. "Mutta Hilda, joka tuntee minut ja tietää, että
mieluummin näen asiat liian pimeinä kuin liian valoisina, on pysynyt
tyynenä, ja minä toivon, että äitikin on levollinen."
"Sixtus Calamniuksessa", jatkaa hän sitten, "olen tavannut miehen,
johon voin täysin luottaa. Hän on terävänäköinen, hänellä on
hyvä arvostelukyky ja hän nauttii yleistä kunnioitusta niinkuin
ansaitseekin. Rahakysymyksissä hän on paras tukeni."
"Kiitän Äitiä hyväntahtoisesta varoituksesta sen johdosta, että
suuria rahasummia käy kätteni kautta. En pidä varoitusta aivan
joutavana. Olen nähnyt niin monen ihmisen lankeavan, etten suinkaan
voi katsoa lankeemusta mahdottomaksi. Mutta juuri sen vuoksi, etten
tulisi kiusaukseen, olen järjestänyt asiat seuraavalla tavalla: 1:ksi
en koskaan sekota yhtiön ja omia rahojani, vaan säilytän edelliset
eri laatikossa ja pidän niitä eri taskussa, ja 2:ksi olen vaatinut,
että toverini johtokunnassa joka viikko läpikäyvät ja tarkastavat
kassakirjan, mikä tähän asti onkin tapahtunut ja yhä edelleen tulee
tapahtumaan. Sitä paitsi on meillä periaatteena, ettemme koskaan pidä
luonamme suurempia rahamääriä, vaan säilytämme rahat Yhdyspankissa.
Vaikka olisinkin vajonnut niin alhaalle, että _tahtoisin_ käyttää
toisten rahoja, on se nyt mahdotonta. Äiti voi siis tässä kohden olla
täysin rauhoitettu."
* * * * *