Orioni eli Kalevanmiekka.
Päättämättä jääköön, mikä niistä kauniimpi on; se vaan olkoon varmaa,
että ne ovat erinomattain kauniit molemmat.
Tähän päätökseen olimme tulleet kiistellessämme keskenämme, milloinka
tähtitaivas kauniimpi oli, keski-talvenko kirkkaudessa vai kevätpuolen
hienoisuudessa. Sä muistat: oli eräs noita meidän pohjoisen Huhtikuun
herttaisia iltoja, jolloin ilma itseänsä jähdyttää virvoitukseksi päivän
sulatus-toimen helteestä. Ojat, jotka päivällä lumen alla sulina
juoksivat, olivat jo porinaansa hillinneet, ja kevät-ourut, jotka päivän
paisteessa jos kuinkin kovalla kiireellä laskivat joen rinneranteita,
olivat jäätyneinä tauonneet lirisemästä. Me kävelimme tuota harvaa
viidakkoa kasvavaa luhtaa joen korkealla törmällä. Hanki meitä kantoi.
Luhta lumettomia turve-päitään kohotti. Pensaat vielä vilusta
vitkaelivat eivätkä osoittaneet virkoavaa oloansa muu kuin tuo
halveksittu paju parka, joka sieviä valkoisia palmujansa paisutteli.
Mutta puitten lehdettömien oksiin ja haarukkoihin oli jäätynyt pieniä
kirkkaita vesi-pisaroita, jotka sätenöitsevinä kristalli-helminä
välähtelivät siinä hempeässä valossa, jota illan hämärtäväisyyteen
levittivät taivaan tuikkaelevat tähdet. Taivaan-rannalla heijaeli hennon
ruskeita ja punertavia ilma-säteitä, joista vesi-helmet saivat kummasti
värähteleväisen väri-vaihtelon.
Entäs tuo ihmeellinen tähtitaivas yllämme! Todellakin: en tahdo
päättääkseni ottaa, onko se vieläkin kauniimpi talvis-illan
kirkkaudessa. Ihmeteltävä se on ja kaunis jos kulloinkin: talvella
majesteetillisempi ja juhlallisempi, keväällä suloisempi ja hellempi;
talvis-ilmassa jumalallisempi ja kaipauksen halua herättävä,
kevät-ilmassa ihmisellisempi ja toivoa tuova.
Mutta Kalevanmiekastahan sä halusitkin kuulla; tuosta tähtisikeröstä,
joka niin kirkkaana välähtää taivaslaen itäisellä puolella.
Kreikkalaiset sen Orioniksi sanoivat.
* * * * *
Orioni oli muinaisuuden mahtavimpia metsästäjiä. Hän oli syntynyt
Boiotian maalla Hellaassa, ja hänen synnystänsä kerrotaan seuraavaa.
Hänen isänsä Hyriey sai kerran luoksensa kolme outoa vierasta, jotka
eivät olleetkaan aivan alhaisia, he kun oli kolme jumalaa: Yli-isä Zey,
jumalien sanansaattaja ja kaupan jumala Hermes sekä meren jumala,
kolmikärjen mahtava kantaja, maantärisyttäjä Poseidoni. Tunsiko heidät
Hyriey vai ei, miten lieneekin, niin hän vieraillensa toimitti komeat
kemut, teurasti heille härän ja kestitsi heitä kaikin puolin
vierasvaraisesti. Tästäpä vieraat aivan hyvillensä, semminkin Zey, joka
on vierasvaraisuuden varsinainen holhoja, niin että he lähtiessään
Hyrieylle soivat sen hyvän, että saisi tehdä minkä anomuksen hyvänsä,
niin he sen täyttäisivät. Hyriey, jolla ei mitään lasta ollut, anoi
itsellensä pojan -- ja sai Orionin.
Orioni kasvoi ja varttui voimassa ja joutui aivan hartaaksi
metsästäjäksi. Joutsella ja nuijalla varustettuna hän kulki paikasta
paikkaan, maakunnasta maakuntaan, ja hävitti pedot, jotka ihmisiä
kiusasivat. Ei ollut otusta jaloiltaan niin nopeaa, ett'ei Orionin nuoli
nopeampi, eikä voimiltaan niin väkevää, ett'ei Orionin rauta-nuija
väkevämpi.
Autuaallisten jumalain joukossa löytyi suloinen loistava
sisarus-kolmikko: aamun, päivän ja illan herttaiset haltijat, Eos,
Helios ja Selene. Nämä ne vuorostansa ihmislapsille valoa jakaelivat.
Aamun koittaessa, kun ihmiset ja jumalatkin vielä nukkuvat, nousee
aamu-ruskon heleän-hohtava kuningatar vuoteeltansa, sytyttää soiton,
josta tummasti purppuroittu valo levenee, astuu valkean-punertavilla
hevosilla valjastettuihin vaunuihinsa ja ajaa taivaanrannalle,
ruusu-sormillansa hajoittaen yön mustaa huntua ja ympärillensä levittäen
hempeätä rusoittavaa valoa. Jotka silloin jaksavat nousta ne saavat
jumalattaren nähdä, kun hän, sahrami-mantteliin puettuna, ajaa
taivaanrannalla, kasvoiltaan kauniina ja ruusun-hohtavana. -- Kun
Eos-jumalatar on tehtävänsä tehnyt, hän soittonsa sammuttaa ja nyt ajaa
hänen jäljissään päivän kultainen kuningas Helio, jota myöskin
Foibo-Apolloniksi nimitettiin, ylös taivaankantta, hänkin vaunuissa,
joita vetävät neljä tulta purskuavaa hevosta. Päivän valo ja valkeus
levenee hänestä jumalille ja ihmisille siks' että hän, illan tullen,
kaukana lännessä taas ajaa alas taivaankannelta ja lähtee levolle
kultapalatsiinsa, joka on tuolla loitolla idässä ja jossa hänen
puolisonsa ja omaisensa häntä odottavat. -- Ja nyt on Selenen eli
Kuuttaren vuoro taivaalle nousta levittämään hienoa hopea-hohtoaan.
Hänen hevosensa ovat valkeat. Hän on puettu pitkään valkeaan vaippaan,
hänen päänsä peittää harsikko, jonka läpitse kuultaa hopea-diademi, joka
hänen kauniisti kaareilevaa otsaa koristaa. Tämmöisenä hän illan
hämäryyttä valaisee.
Kun nyt Orioni uutterana metsämiehenä oli liikkeellä aamusin varhain,
illoin myöhään, niin häntäkö jäisivät näkemättä huomaamatta aamun Koitar
ja illan Kuutar.
Kuuttarella oli toinenkin jumalallinen muoto. Hän oli metsästyksen
jumalatar, jonka suojeluksessa olivat metsän elävät ja kaikki vapaat
vuoret, laaksot ja seudut, missä vaan metsän-viljaa vilisi. Tämmöisenä
häntä kuvattiin miehuulliseksi neitsyksi, joka, joutsi kädessä viini
seljässä, ympäri ajelehti lyhyeksi sonnustettuun togaan puettuna. Tässä
muodossa häntä myöskin sanottiin Artemiiksi. Isältänsä Zeyltä oli hän
anonut ja saanut ikuisen impeyden, kuusikymmentä Nymfaa seuraksensa sekä
kaksikymmentä palvelijoiksi. Hän kun metsästyksestä väsyi taikkapa
siihen kyllästyi, ripusti joutsensa Delfoihin ja johti äitinsä Latonan
kunniaksi Muusain ja Sulottarien köörit, taikka hän johdatti Nymfainsa
siveät tanssit.
Näin ympäri ajelehtien hän usein tapasi Orionia ja iloitsi hänen
reippauttansa. Orioni oli pitkä, vartaloltaan solakka nuorukainen, jonka
kauneutta kiitettiin aivan erinomaiseksi. Kummako siis että häneen
kaikki nuoret naiset rakastuivat, ehk'ei hän puoleltansa heille paljon
huomiota tuhlannut, sillä metsästys oli hänelle kaikkea muuta rakkaampi.
Mutta jos luulet, että Artemiskin jumalatar häneen lemmistyi, niin jopa
erehdyt. Sillä tätä jumalatarta ei ole lempi koskaan vallannut. Ainoa
nuorukainen, joka viritti hänen lempensä, oli tuo ikuisen unen nauttija,
suloinen Endymioni, joka sanotaan olleen kauniin nuorukainen, mikä
konsanaan on maailmassa ollut; ja monipa väitteli, ettei jumalistakaan
muut häntä kauneudessa voittaneet, kun Foibo Apolloni ja tuo intoisa
thyrson-kantaja, muratti-seppeleellä koristettu nuori Dionyso eli
Bakkho. Palkinnoksi hänen oikeamielisyydestään antoi Zey tälle
Endymionille ainaisen unen ja ijankaikkisen nuoruuden. Ihastuneena hänen
verrattomaan kauneuteensa vei Artemis nyt iki-nukkujan erääsen luolaan
Latmo-vuoressa, ja kävi siellä joka yö häntä ihantelemassa, osoittaen
siveätä lempeänsä häveliäillä suudelmilla. Tämä oli Artemis jumalattaren
ainoa rakkaus.
Vaan se, joka Orioniin rakastui, oli tuo aamuruskon ruusuinen jumalatar
Eos. Raittiissa ilmassa, aamukoitteen kainossa valossa kun Orioni, nuija
vyötäisillä ja joutsi kädessä, ajoi metsolan vilkkaita villiköitä,
tapasi häntä punaposki jumalatar ja ihasteli hänen ripsasta kulkuansa.
Orioni, kun huomasi voittaneensa jumalattaren suosiota, rohkeni hänkin
puolestansa kainostelevalla lemmellä jumalattareen kääntyä. Ja näin he
toisiansa useinkin tapasivat.
Mutta eikö ollutkaan tämmöinen asian laita muille korkeille jumalille
mieleen vai oliko ehkä mustasukkaisuuskin jossaan olemassa, miten
lieneekin, niin Apolloni laitti niin, että kerran kun Orioni
iltapuhteessa oli yhtäällä metsästämässä ja Artemis toisaalla, he
tietämättänsä toisiansa niin lähestyivät, että tuon illan hempeän
ruhtinattaren nuoli sattui Orionin olkapäähän, jotta Orioni paikalle
kuoli.
Eos, aamun Ruusutar, pani tätä äkkinäistä kuolemata niin pahaksensa ja
kaipasi Orionia niin katkerasti, että Apolloni, joka pelkäsi ett'eivät
korkeat jumalat ja maan alhaiset lapset enään aikoihinsa saisi
aamukoitettansa, alkoi Zey-isän kanssa apu-keinoa neuvottelemaan. Ja
neuvottelun päätös tuli siksi, että kuollut Orioni jälleen herätettiin
eloon ja muutettiin tähtisikeröksi. Tämmöisenä hän nyt asetettiin
taivaan itä-puolelle, että molemmat lempiväiset yhä saisivat toisiansa
nähdä ja kohdata. Mitä enemmin aamu koittaa ja aamun ruusuinen
ruhtinatar nousee ylömmäksi taivaalle, sitä alemmaksi astuu
taivas-laelta Orioni rientäen häntä kohtaan siks' että viimein, aivan
toistensa lähelle jouduttuansa, hän heittäypi jumalattaren syliin ja
molemmat haihtuvat näkymättömiin.
Tämmöinen on Orionin synty. Meidän kansamme sanoo Orionia
Kalevanmiekaksi. Tämä nimi osoittaa oikeastaan vaan yhtä osaa koko
sikeröstä. Sillä jos sitä tarkastat, niin voit paljailla silmilläsi
selvästi eroittaa, mitenkä eri tähdet ovat niin sijoitetut, että ne
muodostavat pään, kaulan, hartiot elikkä olkapäät, käsivarret, vartalon
ja jalat, sekä vartalon vyötäisillä selvän vyön, jota sanotaankin
"Orionin vyöksi". Tästä vyöstä riippuu miekan muotoinen ase, ja tämäpä
se juuri onkin, joka sanotaan "Kalevanmiekaksi"; Kreikkalaiset siinä
näkivät sen nuijan, jolla Orioni metsän villipedot tappoi. Orionin
jalkain juuressa istuu koira, joka merkitsee että Orioni eläissään oli
metsästäjä. Hänen ympärillensä on pantu muutamat pedot, jotka hän tappoi
ja joita hän yhä vielä vartioitsee.