Kaarne ja Vares.
Kaikkiin tässä maailmassa on joku syy, ja niin on myös korpin mustuuden
laita.
Eräänä päivänä kun kävelimme syrjätietä tuon jylhän, mustan hongiston
läpitse, jossa ikuinen tummuus ja viileys vallitsee, hämmästyimme
yht'äkkiä moniäänisestä kimeästä kirkunasta, joka kuului päämme päältä.
Kun katsahdimme ylös siitä kapeasta aukosta, minkä tien ohessa seisovat
korkeat hongat jättivät väliinsä, huomasimme metelin alkuperän.
Korkealla ilmassa näkyi suuri joukko pikkulintuja, jotka huikeasti
huutaen ajoivat erästä korppia. Siinä oli pääskysiä, peippoja,
keltasirkkuja, västäräkkejä, jopa huikentelevia kivitaskujakin. Ne
lensivät sikin sokin korpin ympäri, nykäisivät hänestä höyheniä, ja
kaikki ne kimeästi kirkuivat.
Korppi rukka oli hyvin hämillänsä. Ei tietänyt juuri mitä tehdä. Sekin
puolestaan enensi hälinää, välistä alakuloisena roikkuen, välistä
vihaisena rähisten. Koetti vaan miten nopeimmiten pötkiä pakoon. Mutta
pienet linnut pysyivät hänen rinnallaan ja kiukkuisimmat kaikista olivat
nuo kauniit pääskyt, nopsasiivet.
Sinun kävi korppi raukkaa sääliksi ja sinä milt'et vähän suuttunutkin
noihin pääsky-kultiin, joista muutoin niin paljon pidät. Ne olivat
sinusta häijyt tuota yksinäistä lintu-parkaa vastaan. Mitä oli se siis
heille tehnyt, että ne hänen suhteensa näin pahoin menettelivät? Ja
ihmisetkin, eikö nekin tee vääryyttä korppia vastaan, kun he sitä niin
inhoavat? Mitäpä pahaa se siis on tehnyt?
Korpin historia on varsin merkillinen. Minä kerron sen sulle. Päätä
sitten, Suleima, onko syytä mielipahaan korppia vastaan.
* * * * *
Ennen muinoin oli korppi eli kaarne -- joksi sitä myös nimitetään --
ihan lumivalkea. Sen höyhenet loistivat hopeaisena. Se oli yhtä
valkoinen kuin valkoisin kyyhkynen ja sen loistava höyhenpuku kilpaili
valkeudessa aaltoja rakastavan joutsenen hopeapuvun kanssa. Tästäpä
kaarne olikin kaikkien mieleen, ja erittäinkin suosi sitä jumaloista
Hyperionin valoa-säteilevä poika, Foibo Apolloni, jonka varsinaiseksi
mielilinnuksi se tuli.
Tämä iloa tuottava onni ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Se oli
epä-aikainen uutteruus ja sopimaton puheliaisuus, joka oli syynä korpin
onnettomuuteen.
Tämmöistä tietää tästä tarina:
Koko Haimonian maassa ei ollut yhtään kauniimpata impeä, kuin Koronis
Larissan kaupungista.
Tämän erinomaisen kauneuden näki päivän jumala, Apolloni, joka
loistavissa vaunuissaan kulki taivaankantta, jaellen valoa ja lämmintä
maan lapsille -- ja rakastui häneen. Ja Koronis puolestansa, miten olisi
hän voinut olla laulun ja runouden suloista jumalaa rakastamatta?
Ja aika meni onnellista menoansa.
Mutta Koronis oli maan lapsi, eikä ymmärtänyt sitä autuutta, minkä
korkeain jumalain lempi tuottaa ihmisille. Niinpä sattui myös, että hän
lupasi rakkautensa kauno-kiharaiselle nuorukaiselle, jonka nimi oli
Iskhys ja joka oli maan lapsi niinkuin hänkin, vieläpä samasta
maakunnastakin.
Kerta kun päivän jumala oli taivaallisen ratansa päättänyt ja hänen
tuliset hevosensa jo olivat yömajaan viedyt, tapasivat Koronis ja Iskhys
toisiansa taas, niinkuin heidän tapansa oli.
Tämän näki kaarne, Apollonin lintu, valkohöyhen. Vaikka varsin kaunis,
sillä se hohti kuin hopea, se kuitenkin pahaksi onneksi oli sangen
kielevä lintu.
Nyt on kielevyys juuri semmoinen, että se tekee omistajansa suorastaan
kipeäksi, ellei tämä saa pitkin maailmaa hölpötellä kaikki mitä suinkin
luulee tietävänsä. Tämmöinen puheenhimoinen kielikello nyt kaarnekin
oli. Se oli nähnyt jotain uutta; eikö sitä siis täytynyt kertoa! Eikö
ollut hän nähnyt Koronista yhdessä Iskhyyn kanssa! Malttiko hän olla
tätä Apollonille kertomatta? -- Ei millään muotoa. Asia oli heti
kerrottava, heti paikalla.
Ja mitä hän näin tuumaili, sen hän heti panikin toimeen. Yks kaks, niin
hän jo läksi matkalleen.
Tiellä tapasi häntä tuttu vares. "Minnekkäs matka pitää, jos saa luvan
kysyä?" kysähti tämä, joka lörpötteli yhtä mielellään kuin suinkin
kaarne.
Kaarne nyt selittämään koko matkansa aikomusta.
"Mieletön on sinun matkasi", sanoi tämän kuultuansa vares, "tottele
minua ja käännä pois kotiin. Sillä tiedä, kukaan ei tahdo kuulla
tämmöistä ikävää sanomaa. Aivan samallainen onnettoman tiedon antaminen
se minullekin tuhon toi. Käännä pois!"
Varoittaaksensa kaarnetta rupesi vares nyt laveasti juttelemaan
elämäkertaansa:
Vares kertoo korpille elämänvaiheensa.
"Älä suinkaan minua ylenkatso, vaikka ma nyt olen vares vaan! Tiedä,
minä olen parempikin ollut! Ja että minä nyt olen mikä olen, niin,
siihen on ainoastaan liiallinen uskollisuus syynä. Kuule:
Alkuani olin minä kuninkaallinen neitsyt, ja minun isäni oli mainio
Koroney, Fokiin kuningas. Tunnettuja ma puhun. Ja että taivaalliset
olivat minun varustaneet erinomaisella kauneudella, sitä en kehtaisi
itse mainitakkaan, ellei juuri tämä minun kaunis muotoni olisi minua
onnettomaksi tehnyt.
Isäni huoneessa kävi kosijoita monta. Vaan minä hempukka en niistä
huolinut. Sydämmeni oli vielä aivan vapaa, kun mulle tuho tuli.
Kävellessäni, kuten tapani oli, avarata meren rantaa, näki minun meren
mahtava jumala, Poseidoni, ja rakastui heti. Häneltä ei suinkaan
puuttunut rukouksia eikä imartelevia puheita. Vaan minä jäin kylmäksi
kuin jäinkin. Kun Poseidoni näki, ettei sanat mitäkään auttaneet, ryhtyi
hän väkivaltaa koettamaan. Minä nopeilla askelilla pakoon.
Mutta meren rannan pehmeä hiekka hidastutti askeleitani, ja Poseidoni
oli minun saavuttamaisillaan. Minä hädissäni silloin rukoilin taivaan
jumalilta apua. Ja Pallas, itse taivaallinen neitsyt, tuli neitsyttä
auttamaan ja muutti minun kauniiksi linnuksi, ja otti minun
läheisyyteensä olemaan hänen varsinaisena mielilintunaan.
Näin olin siis linnuksi tullut. Mutta minun asemani oli onnellinen
Pallaan erityisessä suosiossa. Minä olinkin hänen ja muiden mieleen, ja
minä olin yhtä hyvä tuttu Pallaalle kuin sinä nyt Apollonille.
Mutta kuules nyt miten minä onneni menetin.
Kerran antoi korkea suojelus-jumalattareni erään, Aktaionin
viiniköynnöksistä tehdyn, suljetun kopan vartioittavaksi Kekropin
mainioille tyttärille sillä nimenomaisella käskyllä, etteivät millään
muotoa saisi koppaa avata eikä sen salaisuutta tutkia. Minä, joka sen
salaisuuden hyvin jo silloin tunsin, voin sulle mainita, että koppaan
oli kätketty Pallas-Athenan kuuluisalle kaupungille aiottu kuninkaan
alku.
Minä, joka itse olin ennen ollut nainen, kävin uteliaaksi näkemään,
mitenkä nämä naiset voisivat tämmöistä koetusta kestää, ja kätkeysin
jalavan tuuheisin lehtiin, odottaen, mitä tuosta tulisi.
Kaksi näistä Kekropin neidoista, nimittäin Pandroso ja Herse, pysyivät
suureksi ihmeekseni kauan aikaa uskollisina. Mutta niinpä ei kolmas,
Aglauro, jonka onnistui houkutella siskonsa katsomaan ja joka itse avasi
kopan kantta. Sisaret nyt näkivät, mitä koppa sisälsi.
Minä kun tämän huomasin, heti lentää riensin hallitsijattareni luokse
ilmoittamaan, etteivät neidot olleetkaan käskyä noudattaneet, vaan
avanneet kopan.
Minä odotin suurta palkintoa tästä uutteruudestani, taikka ainakin
erinomaista kiitollisuutta. Vaan kuinkapa hämmästyin, kun jumalatar,
vihastuneena pahasta sanomastani, paikalla ajoi minun pois luotansa,
kielsi mun vasta olemasta hänen läheisyydessään, pani minun virastani
pois, jopa -- katkerin kaikesta -- otti minun sijaani mielilinnuksensa
tuon ilkeän yöhaukan, Nyktimenen.
Näin palkittiin minun uutteruuteni. Olkoon kova kohtaloni muille
varoitukseksi".
* * * * *
Kaarne, kuultuansa nämät entisen Koroney-lapsen sanat, ei ottanut
ensinkään niistä mitään neuvoa, närkästyi päin vastoin silmittömäksi ja
huusi: "Semmoiset pahat, joita mulle ennustelet, tulkoot oman pääsi
päälle! minä puolestani ylenkatson sinua ja sinun varoituksiasi!"
Näin huutaen kaarne jatkoi matkaansa ja kiiruhti ilmoittamaan
Apollonille, mitä hän tiesi. Ja kun hän perille tuli, niin heti kertoi
kerrottavansa.
Hirmuisesti suuttui valoisa jumala tätä kuullessaan. Seppele, joka
koristi hänen päätänsä, luiskahti alas ohimoilta, kultainen lyyry putosi
maahan, hänen muotonsa muuttui. Vihan vimmassa hän sieppasi vierestänsä
peljättävän hopeajoutsensa, asetti siihen pitkältä sattuvan nuolen, ja
tähtäsi suorastaan lemmittyä neitsyttä vastaan. Nuoli lensi suhisten
ilman halki ja samassa tuokiossa vaipui Koronis maahan, povi nuolen
lävistämänä. Hienoilla käsillänsä neito koetti vetää nuolta haavasta,
mutta veri purskahti ulos tehden hellänpunaisia verijuovia neitsyen
hempeänvalkoiselle iholle; ja pian oli kaunis olento kova-onnisen
kuoleman oma.
Näin rankaisi jumala rikotun uskollisuuden.
Sillä aikaa yhä istui kaarne vartomassa, että jumala vihasta tointuneena
antaisi hänelle odotetun palkinnon. Kotvasen kuluttua jumala jälleen
malttikin mielensä. Mutta kun hän huomasi kaarneen, joka oli hänelle
tuonut tämän vastamielisen sanoman, hänen vihansa uudestaan heräsi.
Häntä inhoitti tämä liiaksi uuttera pahan sanan saattaja. Hän melkein
katui äkkinäistä kovuuttaan tuota ennen niin lemmittyä Koronis-neitsyttä
vastaan, ja koko mielipahansa kääntyi sanoman tuojaan. Pienellä sauvalla
hän koski kaarneesen, jonka hopeankiiltäväiset höyhenet
silmänräpäyksessä muuttuivat sysimustiksi, ajoi hänen ijäksi pois
likeisyydestänsä sekä kielsi häneltä kaikkien hyvien lintuin seuraa.
Tämä oli epä-aikaisen puheliaisuuden palkka.
Mutta tästä hetkestä asti vihaavat hyvät linnut kaarnetta, joka oli koko
lintusukua niin häväissyt, että hän siitä tuli sysimustaksi, ja
rupesivat häntä nimittämään korpiksi. Siitä tulee sananlasku: "musta
kuin korppi".
Kun sentähden muut linnut havaitsevat korpin joskus liikkeellä, he
kokoontuvat hänen ympärilleen ja pilkkaavat häntä. He noukkivat häneltä
höyhenet pois, nähdäksensä onko hänellä yhtään ainoatakaan valkeata
höyhentä enään jälellä. Ja vanhemmat linnut kertovat nuoremmille "tuo on
ennen ollut valkea, tuo!"
Eikä ihmisetkään kärsi korppia, vaan pikemmin karttavat häntä nähdä.
Sillä muistaen sitä pahanpäiväistä sanomaa, jonka hän ennen muinoin vei
jumalalle, pelkäävät ihmiset nytkin, että, kun korppi heitä tapaa,
hänellä taasen on pahoja uutisia taikka turmiota tuottavia ennustelmia.
Senpä tähden olikin vanhan ajan ihmisillä, kun he jollekin pahaa soivat,
tapa sanoa "joutuos korppiin!" taikka "mene korppiin!" samassa
merkityksessä kuin sanotaan "mene hiiteen!"