Bitoni ja Kleobis.
Niiden hetkien muisteleminen, joina kerta ennen olemme olleet
onnelliset, tuopi onnen uudestaan sydämmiimme.
Niinpä täyttää nytkin vaivihkaa riemu minun mieleni, muistaessani erään
hetken hiljaista onnea sinun kanssasi, Suleima. Oli sunnuntai Kesäkuussa
jälkeen puolipäivän. Seuraten vanhaa tapaa läksimme lauhkeassa ilmassa
kävelemään. Sisällinen taipumus johti taasen askeleemme viehättävän
rauhaisalle hautausmaalle.
Pyhitettyämme vanhempaimme muistoa kävelimme monilukuisten hautain
välillä kirkkomaalla. Sinä seisahduit yksinkertaisen ristin eteen. Siinä
oli haudattuna vanhan rehellisen torpparin ja hänen hurskaan vaimonsa
ainoa poika. Minä nä'in pikaisen kyyneleen, ikään kuin kristalli-kalvon,
tuokioksi kirkastavan kauniit silmäsi, kun puhuit nuorukaisen
lyhykäisestä elämän matkasta ja surkuttelit onnettomia vanhempia, jotka
tässä lapsessaan olivat kadottaneet vanhuutensa ainoan tuen. "Mutta
parasta kait tuo oli", lisäsit ja loit minuun silmäyksen.
Minä tuota silmäystäsi en ymmärtänyt. Tiesi ymmärtänenkö sitä nytkään
vielä. Mutta ainakin olen sitä nyt tavallani selittänyt. Minä vastaan
runoilijan sanoilla, Suleima:
"etkö oo tarua
Kleobiista ja Bitonista kuullut?
Emonsa heille taivahast' aneli
Parainta palkkoa mi ois ajassa".
Tahdon tämän tarun sulle kertoa.
* * * * *
Korkein hallitsija korkeassa Olympossa oli yli-isä Zey, taivaan ja maan
herra. Mutta lähinnä häntä mahtavuudessa ja kunniassa oli hänen
jalomielinen puolisonsa, uljas Hera, taivaan kuningatar. Ihmisissäpä
kävi sekin puhe, että tämä korkea jumalatar välistä milt'ei
tehollisestikin vaikuttanut itse Zeyn päätöksiin. Niinhän ainakin maan
lapsissa naiset usein vaikuttavat miesten neuvotteluihin.
Tästäpä pelkäsivät ja kunnioittivat muut jumalat ja jumalattaret häntä
suuresti. Mutta jota itse jumalalliset kunnioittavat, sitä täytyy
ihmisten kunnioittaa monta vertaa korkeammin. Niin tekivätkin
kuolon-alaiset ja nimittivät jumalatarta, merkitäksensä hänen
majesteetillistä kuninkaallisuuttansa, "kultaisen valta-istuimen
istujaksi".
Niiden paikkakuntain joukosta, jotka hartaimmasti palvelivat Heraa, ja
joita jumalatar sen tähden ennen muita suositteli, oli etevin Argon
kaupunki Argoliin maakunnassa. Tätä paikkakuntaa hellittelikin taivaan
kuningatar niin erinomaisesti, että hän tästä sai nimen Hera Argolainen
eli Argivinen Hera.
Kaikenlaiset seikat paikkakunnassa viittasivatkin siihen, että se oli
jumalattaren varsinainen mielipaikka. Niinpä täällä esim. löytyi nimet
Euboia ja Akraia, kaksi vuorenhuippua, sekä Prosymnia, eräs tasanko --
kaikki nimiä, joita sadun mukaan ennen muinoin Heran ammat kantoivat.
Niin kasvoi täällä myös Asterion, se on: tähtimö, niminen kukka, jonka
lehdistä asukkaat Heralle ja itselleen tekivät seppeleitä Hera-juhliksi.
Satu mainitsi, näet, Asterionin olleen mainittuin ammain isän. Niinpä
ikään oli täällä Kanakho lähde, jossa Hera mielellään kylpi.
Mutta kuuluisin kaikista oli Heran mainio temppeli Argo ja Mykenai
kaupunkien välillä. Tässä seisoi pystytettynä hänen kuvansa, joka oli
marmorista ja kullasta, mainioimpia taideteoksia muinaisuudessa. Sen oli
tehnyt ylevä taideniekka Polykleito, ja kuvan ilmestyminen teki epookin
kreikkalaisessa taidehistoriassa. Päässä oli kuvalla kulta-diademi,
johon Lemmettäret ynnä Sulottaret olivat kuvatut.
Joka viides vuosi vietettiin täällä Heran kunniaksi erinomaisella
loistolla "Heraia" niminen juhla. Silloin kokoontui kaikista
likiseuduista nuorukaisia loistavissa aseissa kamppaillakseen sotaisia
kilpailuksia suuren ihmisjoukon läsnä-ollessa. Juhlasaatto läksi ulos
Argon kaupungista ja etunenässä kulki sata uhri-härkää, sarvet kauniisti
kukilla ja seppeleillä koristetut. Härkä oli erittäin Heralle pyhitetty
eläin.
Tämmöiseen Hera-juhlaan ovat nimet Bitoni ja Kleobis yhdistetyt.
Tavan mukaan olivat juhlat taasen vietettävät. Ääretön väkijoukko oli jo
kokoontunut. Nuorukaisten kirkkaat sota-aseet välkkyivät kuni tulet.
Kukkaseppeleet uhri-eläinten päässä tuoksuivat.
Mutta juhlat olivat vielä juhlallisinta menoansa vailla.
Ikivanha pyhä tapa, näet, vaati, että Hera-temppelin ylimmäisen
naispapin itse piti oleman läsnä näissä juhlissa. Vuosisatojen pyhittämä
käytäntö vaati, että hänen oli niihin ajaminen kahdella varta vasten
valitulla lumivalkoisella härällä, joissa ei saanut mitään pilkkua olla.
Nais-pappi itse, jota pidettiin varsin pyhänä, oli aina valittava
kaupungin korkeimmista ja jaloimmista suvuista.
Tähän aikaan oli Kydippe ylimmäisenä naispappina. Kun hänen nyt piti
lähtemän juhlapaikkaan, eivät olleetkaan määrätyt härät saatavina ja
muilla hän ei saanut ajaa. Jalkaisin hän ei myöskään voinut kulkea,
sillä hän oli ylen korkeassa iässä.
Paha pula oli käsissä eikä neuvoa miten siitä suoriutua. Juhlaksi
kokoontunut summaton väkijoukko rupesi jo maltittomaksi käymään ja vaati
napisten juhlamenojen alkamista.
Silloin, kertoo satu, että, kun tässä neuvottomuudessa ei mitään apua
tiedetty, naispapin uhkeat pojat Bitoni ja Kleobis, pyhällä öljyllä
voideltuansa ruumiinsa, vapaa-ehtoisesti tarttuivat vaunuihin ja vetivät
vanhan äitinsä temppelille saakka, viisi viidettä stadiota ulkopuolelle
kaupunkia.
Tätä kaunista todistusta hellästä lapsenrakkaudesta äitiä kohtaan
vastaan-otti kokoontunut ihmisjoukko korkealla riemuhuudolla.
Mutta taru kertoo vielä, että kun äiti, liikutettuna tästä rakkauden
osoituksesta, oli Heralta pojillensa rukoillut parhaan palkan, minkä
tämä voisi ihmisille antaa, jumalatar silloin, äidin rukousta kuullen,
lempeästi salli molempain nuorukaisten -- sitten kuin nämä ensin olivat
Heralle juhla-uhrinsa toimittaneet -- vaipua suloiseen uneen, josta he
eivät ikinä enään heränneet.
Ja sanoma tästä jumalattaren erinomaisesta suosiosta levisi lavealle
maassa ja kaikki ihmettelivät jumalattaren armiaisuutta sekä kiittivät
Kydippeä ja hänen poikiansa onnellisimmiksi ihmisiksi maan päällä.
Tässä on nyt, Suleima, vastaus kyseilevään silmän-luontiisi. Kuolema ei
ole mikään paha; se on vaan paha elämä, joka sen pahaksi tekee. Päin
vastoin on kuolema hyvä, kun hyvin olemme elämämme päättäneet. Ja niin
sopii meidän uskoa, että kuolema tuolle ikävöitylle nuorukaiselle, joka
nyt niin kauniisti lepää viheriöitsevän turpeen alla, niinkuin myöskin
hänen iästyneille vanhemmillensa, joidenka harmaita päitä murhe nyt
kovasti painaa, oli hurskauden paras palkinto.