Kypressi.
Sä kerran pyysit mun selittää, mistä syystä kypressi aina kyyneleitä
vuodattaa ja mistä syystä sen paljas nimikin jo mieleen tuottaa surua ja
kaipausta.
Tietää kun saat, kuka kypressi on, niin sen helposti huomaat. Kypressi
oli nuorukainen Keoon satoisassa saaressa; hän oli suloinen ja kaunis.
Hänen oikea nimensä oli Kyparisso; Telefo oli hänen isänsä nimi.
Apolloni, tuo mahtava jumala, joka yhtä taitavasti tiesi hopea-joustansa
jännittää kuin kulta-kitharaansa virittää, suositteli suuresti
herttaista nuorukaista.
Saaressa löytyi kauniita, viheriöitseviä ketoja. Kauniista kaunihimmat
olivat niin kutsutut karthaialaiset kedot, jossa jumalalliset Nymfat
mielellänsä oleskelivat. Näiden ketojen avarilla kentillä he leikkiä
löivät ja näiden tuoksuvilla kukka-permannoilla he tanhuelivat.
Näillä Nymfoilla oli varsinainen lemmikki, heille nimen-omaan pyhitetty
-- erinomaisen kaunis ja sievä hirvi. Sen laaja-haaraiset,
kullan-hohtavaiset sarvet olivat niin korkeat ja uhkeat, että ne ikään
kuin tuuhea puun latva levittivät varjoa allensa. Kaulaa ja päätä olivat
Nymfat koristaneet käädyillä, kalliilla kivillä ja muilla koristuksilla;
sarvien pöyhkeistä haaroistakin riippui kauniin-värisiä nauhoja.
Hirvi oli niin kesu, ett'ei se ensinkään ymmärtänyt ketään pelätä. Se
söi kenenkä kädestä hyvänsä ja tarjosi kaulaansa kenen oudon tahansakin
taputeltavaksi ja siliteltäväksi. Senpä tähden se kaikille olikin
mieluinen, mutta etenkin Kyparissolle, Keos-saaren nuorukais-valiolle.
Hänpä sitä johtasi viheriöitseville laitumille, hänpä sitä opasti
kirkasten lähteiden raikkaille virvoituksille, hänpä hirven sarviin
palmikoitsi kirjavia kukkasseppeleitä, hänpä välistä poika-peijarin
tavalla istuikse hirven selkään ja lienosti sitä purppura-päitsimillä
ohjaten ajaa ratsasti kernasta ratsuansa.
Tapansa mukaan oli Kyparisso taasen kerran metsästämässä. Ilma oli kuuma
ja päivä helteinen. Turhaan hakivat nuorukaisen silmät jotakuta
metsän-riistaa joutsensa jouto-huviksi: metsolan kaikki
mesi-metsinkäiset olivat metsiinsä syvemmälle paenneet, siellä suojaa
hakeakseen vasten päivän hellettä. Nuorukainen kulki sinne tänne, edes
takaisin; päivän painava kuumuus sai hänen jo käymään maltittomaksi,
hänen huono onnensa sai hänen närkästymään. Pahoilla mielin hän jo
päätti metsästä kääntyä kotiin, kun matkan päässä, tuuhean puun alla,
näki pitkä-vartisen ruohikon hiljaa heiluvan, josta päätti, että joku
metsolan nopsajalka siinä nautiskeli puun viileätä varjoa.
Silmänräpäystäkään epäilemättä hän joustansa jännitti, toisessa
tuokiossa nuoli ilmassa suhisi, kolmannessa se oli hengen-haavan tehnyt.
Kyparisso luuli kuulevansa hiljaisen huudon, joka oli merkkinä siitä,
että vasama oli sattunut. Hän juoksi ilomielin saalistansa katsomaan.
Mutta jopa kääntyi ilomieli suruksi. Esine, johon nuoli oli sattunut, ei
ollutkaan mikään muu, kuin tuo kaunis, Nymfoille pyhitetty hirvi,
Kyparisson lempi-kumppali.
Nuorukaisen tietämättä oli tämä häntä etäältä seurannut hänen
metsästys-matkallansa ja siten joutunut näille seuduille, jossa sen
muuten ei ollut tapana kuljeskella. Mutta helteestä uupuneena oli se
laskenut levähtämään ruohikon pehmeälle permannolle, metsän simeään
siimeksehen.
Kun tuli Kyparisso perille, ei ollut hirvi vielä kuollut, mutta veri
kovasti purskui haavasta, joka oli kuolettava. Hirvi loi nuorukaiseen
rauenneet silmänsä, joissa Kyparisso luuli näkevänsä lempeän syytöksen,
ja heitti sitten henkensä nojaten päätänsä nuorukaisen syliin.
Nytkö Kyparisso onnettomaksi! Vaikeasti valittaen hän syytti itseänsä
onnettomuudesta. Mitä Nymfat sanovat kun saivat tämän tietää, ja mitä
oli hän itse heille sanova! millä oli hän itseänsä puolustava?
Nuorukaisen korkeita valitus-huutoja kuullessaan Nymfat jo joutuivat
saapuville. Heidän surunsa enensi nuorukaisen onnettomuutta. Nähdessään
hänen syvää liikutustaan he kyllä koettivat häntä lohduttaakin. Mutta
turhaapa se oli; hän ei ottanut lohtuaksensa.
Saapuvillepa tuli itse Apollonikin, jonka kävi nuorukaista sääli, ja
koetti hänkin nuorukaisen surua lievittää. Vaan eipä auttanut; Kyparisso
yhä itki ja vaikeasti valitti sekä rukoili korkeita jumalia, että he sen
armon hänelle soisivat, että hän saisi iki-päivänsä surra ja itkeä.
Kun, hänen näin lakkaamatta surressaan ja itkiessään, hänen verensä jo
alkoi kuiviin juosta ja elinvoimansa kuihtua, ja jumalat huomasivat,
ett'ei hänen surunsa ikänään herkeäisi, päättivät he nuorukaisen päästää
hänen tuskistansa. Ja katso: tuo nuorukaisen ennen niin punertava näkö
kävi vihriäksi, verevä vartalo muuttui solakaksi puuksi ja kauniit
kiharat muuttuivat somaksi latvaksi, joka taivasta tavoitteli.
Ja näin muuttui Kyparisso sieväksi puuksi, joka kauniin hoikan vartensa
kautta muistutti muinoin mieluista nuorukaista, niinkuin se pehmeän ja
tumman, siistin ja totisen havu-pukunsa kautta muistuttaa hänen suruansa
ja kaipaustansa. Sillä nuorukaisen rukoukseen "että hän saisi
iki-päivänsä surra ja itkeä", olivat jumalat suostuneet.
Ja ihmiset pitivät tästä puusta paljon ja antoivat sille kunnia- ja
hyväilys-nimiä. Niinpä he sen juhlallisen ja uljaan varren ja kasvun
johdosta keksivät sille nimen "patsaan tavoittelija", niinkuin he sen
hyvästä hajusta sitä nimittivät "lemuajaksi", ja pysyvästä vihriästä
väristä sille soivat nimen "iki-vihriöitsijä".
Suleima! semmoinen oli Kypressin elämän-satu. Meidän pohjoisista
puun-lajeista on kuusi parhaiten Kypressiin verrattava. Sille voisimme
mekin syystä "iki-vihriöitsijän" kunnia-nimen antaa, samaten kuin se
tavallansa "patsaan-tavoittelijanakin" on, koska se, ikään kuin
Kypressikin, kasvullaan koettaa tavoitella keilan-näköisen patsaan
muotoa.
Juhlallinen ja totinen se myöskin on, niinkuin Kypressikin. Siitäpä
syystä se onkin meidän oloissa saanut toimittaaksensa samaa virkaa kuin
Kypressi etelä-maissa ja semmoisena itselleen saavuttanut
"Kalevan-kuusen" juhla-nimen. Kreikkalaiset niinkuin muutkin kansat,
joittenka maassa kypressejä kasvaa, istuttivat näitä puita kuolleitten
haudoille sekä käyttivät niitä muillakin tavoin surua ja kaipausta
merkitsemässä sen osoituksen mukaan, jonka olivat heille jumalat
antaneet, kun he Kyparisson rukoukseen myöntyivät. Niinhän meidänkin
hautaus-mailla tavan mukaan kuusia kasvaa, ja niinhän meilläkin kaksi
kuusoista portin suussa on merkkinä siitä, että suru ja kaipaus on siinä
talossa olemassa.