Heliadit eli Merenkulta.
"Aurinko nousee, aurinko laskee", sanomme me runollisella lauseella yhä
vielä, ehkä hyvin tiedämme, että maa se liikkuu, mutta aurinko pysyy
liikkumatta.
Mutta vielä runollisemmasti ajattelivat Kreikkalaiset tätä asiaa.
Aurinko oli heistä jumala, jonka nimi oli Helio s. o. Päivän-jumala,
Aurinkoinen, ja jota jumalaa myöhemmin katsottiin samaksi kuin Foibo,
Apolloni.
Niin pian kuin aamu-koite idässä levittää purppura-mantteliansa, nousee
Helio kulta-vaunuihinsa, joita vetää neljä tulista hevosta. Hän ottaa
nyt kultaiset ohjakset käsiinsä ja ajaa säestävissä vaunuissaan pitkin
taivaan kantta, idästä länteen, jakaellen valoa ja lämpimää sekä maan
lapsiraukoille että Olympon autuaallisille jumaloille. Yöksi palajaa hän
äitinsä, puolisonsa ja lastensa luo suloiseen palatsiin, joka on
äärimmäisessä länsimeressä.
Näin jatkaa kultakypärinen, suopea jumala tointansa vuosi vuodelta,
päivä päivältä, milloinkaan väsymättä. Ainoastaan yhden kerran, yhden
ainoan kerran, sanotaan loistavan jumalan puuttuneen.
Asian laita oli tämmöinen.
Heliolla oli poika, jonka nimi oli Faietoni. Hän oli isälle, äitille ja
varsinkin sisarille erinomattain rakas. Nuoruuden ensimäinen kukoistus
kaunisti jaloa nuorukaista. Yllytettynä onnettomasta veikasta erään
Epafo nimisen toverin kanssa, tuli hän kerran isänsä tykö, tahtoen
isäänsä valalla vannomaan, että hänelle myöntäisi sen anomuksen, minkä
hän nyt aikoi tehdä. Isä vannoi, ja nuorukainen pyysi saadaksensa
yhdeksi päiväksi ohjata tulivaunuja yli taivaan kannen.
Tämmöinen anomus kauhistutti isää. Mitenkä voisi kokematon nuorukainen
suorittaa työn semmoisen, johonka tarvittiin täyden jumalan viisaus ja
voima? Mutta vala oli annettu; muu ei auttanut: Helion täytyi antaa
tuli-valjakkonsa Faietonin tottumattomiin käsiin.
Tuskin oli nuorukainen vapisevin sydämmin noussut kulta-vaunuihin, kun
tuliset hevoset, jotka tunsivat oudon miehen olevan ohjaksissa, alkoivat
karata eteenpäin rajuinta vauhtia, purskahuttaen tulta ja savua suusta
ja sieramista. Nuorukaisen käsi oli liian heikko niitä ohjaamaan,
hillitsemään. He joutuivat oikealta tieltä pois. Milloin kajosivat he
hurjassa riennossaan taivaasen, ja polttivat sitä, milloin maahan, ja
sytyttivät sen. Tuli nousi kaikkialla, häiriö oli ääretön, luonto
vapisi, ihmiset luulivat maailman lopun tulleen.
Kummastuneena metelistä ja oudosta palohajusta kallisti vihdoin taivaan
isä, Zey, päätänsä ulos Olympon pilvistä, ja havaitsi yhdellä
silmänluonnilla asiain tavatonta tilaa. Julmistuneena nuorukaisen
rohkeudesta ja nähden, ettei muu täällä auttanut, otti yli-jumala
hirveän salamansa käteen ja leimahutti sen suorastaan nuorukaisen
rintaan. Rinta halkesi, nuorukainen töytäsi hengetönnä Eridano-virtaan,
ja hevoset karkasivat tyhjillä vaunuilla kotiin.
Zey pani asiat jälleen järjestykseen.
Mutta sanomattoman kauhea oli sukulaisten suru. Murheellinen isä peitti
loistavat kasvonsa ja sulasta surusta hän tulevana päivänä ei voinut
kultavaunuja ajaa taivaan kannen yli. Silloin olisi pahanpäiväinen
pimeys peräti peittänyt maan, ellei Faietonin kautta sytytetty palo
siellä täällä vielä olisi maailmalle antanut hirveätä valoansa. Mutta
tämä päivä oli Helion elämässä ainoa, jolloin aurinko ei päässyt
sinilakea kulkemaan.
Surun rasittama äiti vaikeroitsi ääneensä ja syleili hellästi kuollutta
poikaansa, syyttäen itseänsä pojan kuolemasta. Hän oli näet kehoittanut
onnetonta nuorukaista tuohon tuhoa tuottavaiseen anomiseen.
Mutta kauhein, syvin oli kuitenkin sisarten murhe. Nämä, joidenka nimet
olivat Faietusa, Lampetie ja Foibe, ja joita yhdellä nimellä kutsuttiin
Heliadeiksi eli Auringottariksi, eivät voineet ollenkaan erota rakkaan
veljen ruumiista. Yöt päivät vaikeroitsivat he sen ympärillä, löivät
itkien rintaansa, kauniit kiharaiset hapset tuuleen hajoitetuina. He
suutelivat kuolleen vaalenneita huulia, he kostuttivat kyyneleillänsä
hänen särjettyä rintaansa -- niin rakas oli hän heille.
Neljä kertaa oli hiljainen kuu jo päättänyt kierto-vaelluksensa, ja yhä
vielä viipyivät Heliadit kuolleen veljensä vieressä, sieltä milloinkaan
erkanematta.
Tämmöinen suru herätti korkeain jumalain sääliä. He pitivät Olympossa
neuvoa ja päättivät heidät muuttaa hopea-poppeleiksi, vapauttaaksensa
heitä elämän-suruista. Tuskin oli tämä päätetty, ennenkuin muuttuminen
jo alkoi. Äiti, joka oli surevien lastensa tykönä ja koetti heitä
lohdutella, ennätti töin tuskin jäähyväisiksi heitä suudella, kun jo
kauniit oksat rupesivat vesoilemaan ja hopeaiset lehdet peittämään
solakoita vartaloita; pää muuttui kauniiksi latvaksi.
Mutta näin luontokappaleiksi muuttuneinakin Heliadit eivät unohtaneet
suruansa. Muistaen onnetonta veljeänsä he yhä vielä itkevät. Kyyneleet
vuotavat alas maahan, juoksevat sieltä mereen ja muuttuvat vedessä siksi
soreaksi kiveksi, joka on tunnettu _merenkullan_ eli _kultapihan_
nimellä.
Usein olet sa, Suleima, ihmetellyt merenkullan kirkasta puhtautta. Nyt
se ei enään sua kummastuttane, sillä eikö kyynel, joka vuotaa rakastavan
sisaren puhtaasta sydämestä, olisi puhdas ja kirkas? Usein olet myös
merenkullan sisässä luullut havaitsevasi kiiltävän itkun-karpaleen.
Tarvinneeko mun sanoa, että se on Heliadein kyyneleitä?