Narcissi.
Istuimme kerran puiden varjossa lemuavassa tuomikossa ja katselimme
miten pääskyt, jotka ilo-äänin riemastellen saivat ilman kajahuttamaan
kirkkaita säveleitään, nuolen nopeina mutta milloinkaan erehtymättä
pujahtivat syviin pesiinsä, joita olivat sadottaisin kaivaneet
vastaiseen joenrantaan. Edessämme kiiruhti joki virtojansa, jonka
vuolteisin kesä-aurinko kylvi kimeltelevää kultaansa.
Puhuimme siitä kauneudesta, minkä taivas niin runsaasti on maailmaan
istuttanut. "Mutta mikä on kauniin, _kaikkein kauniin_ maan päällä?"
kysyit sä silloin.
Aivan epäilemättä vastasin minä: "ihmiskasvot". Sinä punastuit ja
katsoit minuun nuhtelevalla silmän-luonnilla. Eikö niin: sinä luulit
minun puhuvan maireen kohteliaisuuden mitättömiä sanoja vaan? Näin sen
selvään. Sä käänsit puheesi äkkiä toisanne, ja olit unohtavanasi koko
asian.
Vakuutan sulle kuitenkin, että lauseeni ei ollut ajattelematonta
liehitystä vaan. Todistakoon minun puhtaaksi sen suloisen kukan
historia, joka narcissin nimellä kasvaa kasvihuoneessasi.
* * * * *
Narkisso oli maailman kauniin nuorukainen.
Hän oli niin kaunis, että kaikkein kauniimmat nuorukaiset ja immetkin
hänen rinnallansa olivat kuin keskinkertainen veistokuva Feidiaan
teoksen rinnalla. Sentähden arvelivatkin muutamat, ettei hän ollutkaan
ihminen, vaan ihmismuotoon puettu jumala, joko sitten itse Apolloni tahi
nuori Dionyso jumala.
Mutta päivän jumala se ei ollut, eikä myöskään viiniköynnöksillä
seppelöitty Bakkho. Olihan se ihminen vaan, vaikka kyllä jumalallista
sukua. Sillä hänen äitinsä oli Okeano-jumalan tytär Liriope, ja hänen
isänsä Kefisso niminen virran-jumala.
Jo hänen syntyessään havaitsi äiti lapsukaisen erinomaista kauneutta. Ja
koska jumalain antamat tavattomat avut aina tekevät vanhemmat
levottomiksi heidän lemmityistensä puolesta, niin kuulusteli
Narkissonkin äiti tietäjän ennustelmaa. Mainio Teiresias-tietäjä
sanotaan silloin vastanneen, että "poika pääsisi korkeaan ikään, jos hän
ei tulisi itseänsä tuntemaan".
Siihen aikaan ei ymmärtänyt kukaan tätä ennustelmaa, ei äitikään. Mutta
jälestäpäin piti sen valitettavasti tuleman aivan selväksi.
Kun nuorukainen oli näin erinomaisen kaunis, niin eipä ihmettäkään, että
kaikki immet häneen lemmistyivät ja että kaikki miespuoli häntä katsoi
koko miessuvun kaunistukseksi ja kunniaksi.
Mutta kauneuden ohessa oli Narkisso myös saanut jumaloilta hyveitä
semmoisia, jotka eivät aina seuraa kauneutta. Hän näet oli yhtä kaino ja
viaton kuin kauniskin. Sentähden hän ei ymmärtänyt naisten ihailevia
silmän-luonteja ja imartelevia kehoituksia, eikä kuullut miesten
liehakoitsevia puheita.
Niiden naisten joukossa, jotka Narkissoa lempivät, oli myöskin
Ekho-Nymfa. Tämä lempi häntä innollisesti, hartaasti. Mutta Narkisso jäi
tälle yhtä kylmäksi kuin muillekin.
Kerran oli Narkisso metsästäessänsä eksynyt pois tovereistansa ja
joutunut olemaan yksin metsässä. Niinkuin monasti muulloinkin oli
lemmistynyt Nymfa nytkin näkymättömänä seurannut kaunista nuorukaista,
saadaksensa häntä ihaella. Kuinka halusi hän tulla näkyviin nuorukaisen
eteen! -- mutta immellinen kainous sitä esti. Kuinka halusi hän
puhutella nuorukaista, saadaksensa hänelle lausua syvää lempeänsä! --
mutta luonto sitä esti. Sillä hän ei voinut aloittaa mitään puhetta,
ainoastansa kerrata mitä toinen sanoi. Tämmöisenhän rangaistuksen Hera
oli hänen päällensä pannut. Jos oli rangaistus muutoinkin tuntunut
raskaalta, niin nyt se tuntui kärsimättömältä.
Pakoitetusta äänettömyydestänsä Nymfa kuitenkin vihdoin pääsi. Narkisso
luuli kuulevansa jotain ääntä ja huusi metsään päin kääntyen: "onko
täällä ken?" -- "Täällä ken!", vastasi onneton Nymfa, koettaen näihin
sanoihin panna koko palavan lempensä hartauden.
Narkisso kuuli äänen ja katseli ympärillensä. Vaan kun hän ei ketään
nähnyt -- sillä Nymfa yhä pysyi näkymättömänä -- hän taasen huusi: "Tule
tänne!", luullen kuulleensa jonkun toverin äänen. Ekho taas, joka luuli
nuorukaisen hänelle puhuvan ja jota naisen kainous esti tekemästä
ensimäistä askelta, käski samoilla sanoilla nuorukaista luoksensa.
Kun Narkisso ei nytkään vielä nähnyt puhujaa, jonka ääntä hän likeltänsä
kuuli, hän viimein huusi: "Yhtykäämme!", ja Ekho, jonka innollinen lempi
nyt voitti kaiken pelon ja joka yhä luuli kauniin nuorukaisen puhuvan
hänelle, juoksi vuori-Nymfan ihanassa muodossa esiin, rientääksensä
nuorukaisen syliin, hänkin puolestansa lausuen: "Yhtykäämme!"
Mutta kun nuorukainen näki, että se oli nainen, jota hän tällä tavalla
oli puhutellut, hän suuresti hämmästyi, ja töytäsi nopeasti tiehensä,
jättäen hempeän Nymfan sinne.
Yksin jäätyänsä onneton Ekho ikäänkuin heräsi unesta. Jos tämä uni oli
ollut toivoa täynnä, niin oli nyt todellinen tila sitä toivottomampi,
julmempi. Hän, Ekho, jumalallinen olento, oli julkisesti halveksittu,
hänen lempensä häpeällisesti ylenkatsottu.
Syvästi nöyristyneenä ja särjettynä sydämensä puolesta pakeni
ylenkatsottu Nymfa metsiin, ja peitti kauniit kasvonsa lehtien varjoon.
Muiden seuraa hän ei enään kärsinyt, vaan piileksi tummissa luolissa ja
vuoren-rotkoissa. Ravintoa hän ei nauttinut ensinkään. Suru ja katkeruus
kalvasi ruumiin raittiutta; hän lakastui, riutui ja viimein muuttui
ennen ihana ruumis kiveksi. Siitä asti kaikuu aina vuoret ja kalliot,
sillä ne ovat Ekho-nymfan ruumista. Mutta ääni oli nyt ainoa, mikä vielä
oli jälellä suloisesta onnettomasta olennosta.
Narkisso oli harras metsästäjä ja oleskeli sentähden mielellänsä
metsissä, ajellen hirviä ja muita metsän kepeä-jalkaisia eläimiä.
Eräällä paikalla metsässä oli lähde. Vesi oli siinä niin kirkas kuin
taivas, pinta niin kaunis ja tyyni kuin immen silmä. Paimen karjoinensa
ei ollut ikinään sen vierille joutunut. Mikään lintu ei ollut sitä
hämmentänyt, mikään peto ei ollut sen hopea-peiliä turmellut, mikään puu
ei ollut siihen vähintäkään rikkaa karistanut. Lähteen laidoilla kasvoi
tuuhea vihanta ruoho, ja korkea tumma metsä pysähytti auringon palavia
säteitä, tehden ilman raikkaaksi. Paikka oli viehättävä virvoitus-sija
suven näännyttävässä helteessä, siinä oli puhdas vesi ja viileä siimes.
Väsyneenä metsästyksestä ja palavana päivän kuumuudesta tuli nuorukainen
tälle lähteelle. Hän laskeusi pehmeään ruohoon. Ja koska päivän helle
oli tuottanut kovan janon, niin teki nuorukaisen mieli viilistää
itseänsä raikkaalla, houkuttelevalla vedellä. Hän kohensi itseänsä
sentähden lähteen partaalle polvillensa seisomaan ja kallistihe
eteenpäin, juodaksensa kirkasta vettä -- mutta jäi hämmästyneenä
kyyryllensä. Lähteen hopeaisessa syvyydessä hän näki olennon niin
kauniin, ettei hänen vilkkain mielenkuvituksensa eikä rohkeimmat
unelmansa ikinään olleet voineet mitään senvertaista luoda.
Se oli hänen oma kuvansa, jota hän tietämättä, tuntematta näki.
Kummastuneena, ihastuneena hän katseli ihanata ihmettä. Semmoista hän ei
ollut koskaan aavistanutkaan. Hän ihailee sen kauneutta. Hän ihmettelee
sen kihara-hiuksia, jotka olisivat sopineet itse ihanalle
Bakkho-jumalalle; hän ihmettelee kauniisti-kaareilevaa otsaa, joka olisi
ollut itse Foibollekin koristukseksi; hän ihmettelee silmäin
taivaallista sulo-loistoa, joita hienot silmäkarvat varjosivat kuni
pilven kulta-ripset aamu-aurinkoa; hän ihmettelee Afroditen-kaltaisia
poskia, Heben huulia, Artemiin kaulaa ja hartioita. Hän on ylen
ihastunut.
Ja mitä enemmin hän katselee, sitä enemmin hän innostuu. Hän on niinkuin
lumottuna. Hän rakastaa, rakastaa innollisesti tuota suloista olentoa,
joka elää lähteen syvyydessä. Ja kohta hän havaitsee, että tuo suloinen
olento rakastaa häntä takaisin. Sillä koska ikänänsä hän, rakkaudesta
innostuneena, aukaisee sylinsä häntä kohtaan, aukaisee tuo
lähteessä-olevakin sylinsä; ja koska ikinänsä nuorukaisen huulet
vavahtavat suutelemaan suloista olentoa, vavahtaa myöskin tuon
rakastetun huulet lähteessä.
Kova kohtalo estää kuitenkin heitä yhteen tulemasta. Joka kerta kun
nuorukainen jo on niin likellä lemmittyänsä, että huulet melkein jo
koskevat rakastetun huulia -- niin hämmentyy vesi lähteessä ja ihana
olento on kadonnut.
Hän huutaa kadonnutta, vaikeroitsee. Hän syyttää häntä sydämen
kovuudesta, kun voipi niin julmasti leikitellä hänen kanssansa. Hän
valittaa jumaloiden kovuutta, mitkä eivät salli hänen päästä rakkaansa
luokse. Hän lausuu surunsa ilmalle, metsälle.
Ja kun hän on vaikeroinnut, syyttänyt, valittanut, hän taasen palajaa
lähteen partaalle -- ja samat menot uudistuvat taas.
Kuitenkaan hän ei väsy rakastamasta. Hänen sielunsa on lumottu
rakastettuun olentoon. Lähteen ääreltä hän ei enään voi lähteä.
Mutta onneton rakkaus tuottaa hengelle kuoleman. Kun nuorukainen turhaan
sai huo'ata lemmittyänsä, joka ei kohonnut lähteen syvyydestä, niin
henkensä voima riutui. Kuni kedon kukka vaalenee ja lakastuu, kun syksyn
tullessa kesä-auringon lämmin laimistuu, niin vaaleni, lakastui
nuorukainenkin. Ja viimein hän erkani elosta.
Kun leveni tieto, että kaunis Narkisso ei enään ollut hengissä, tulivat
Nymfat itkemään hänen kuoloansa ja valittamaan hänen onnetonta
rakkauttansa. Siinä itkivät Naiadit eli Lähde-nymfat, siinä itkivät
Dryadit eli Metsä-nymfat, siinä itki niin-ikään Oreadit eli
Vuori-nymfat. Mutta katkerimmasti kaikista kaikui Ekhon itku, sillä tämä
lempi nuorukaista vielä kuolemassakin.
Ja kun he olivat itkeneet, vaikeroinneet, niin läksivät he puita
noutamaan metsästä, rakentaaksensa lavan, jonka päällä aikoivat polttaa
vielä kuolemassakin kauniin ruumiin.
Mutta kun tulivat lähteelle takaisin, niin ei enään ollutkaan ruumis
siellä. Sen sijaan havaitsivat he kauniin keltaisen ja valkean kukan,
joka kohosi siitä paikasta ruohosta, missä ruumis oli maannut. Jumalat
olivat, näet, tämmöiseksi kukaksi muuttaneet silloisen nuorukaisen,
jonka nimen kukka sai kantaa.
Nyt kävi Teiresias-tietäjän ennustus aivan selväksi: Narkisso ei päässyt
korkeaan ikään, sillä hän tuli tuntemaan itsensä, s. o. hän tuli
näkemään oman kuvansa.
Tämmöinen oli Narkisson historia, josta narcisso-kukka muistuttaa. Tätä
kukkaa pitivät tästä lähin muinais-Kreikkalaiset suuressa arvossa, ja
kehuvat sen kunniaksi, että korkeat jumalattaretkaan eivät katsoneet
alentavaksi joskus kantaa sitä koristuksena. Missä hyvänsä se kasvoi,
niin se luettiin erinomaiseksi kauneudeksi sille paikkakunnalle.
Sentähden eivät unohtaneet runoilijat koskaan, kuvatessaan jonkun paikan
kauneutta, mainita, että siinä kasvoi narcisseja. Niinpä esm.
ikipäiviksi verraton Sofokles eräässä paikassa draamoissansa, joka
paikka on tullut historiallisestikin kuuluisaksi. Kun, näet, runoilija
joutui iälliseksi, syyttivät hänen täysikasvuiset poikansa
tuomioistuimen edessä häntä iän heikontamana mahdottomaksi hoitamaan
talouttansa. Vaadittuna vastaamaan sanotaan Sofokleen silloin vastauksen
asemesta tuomarien kuullen lukeneen erään kööri-paikan vasta
valmistuneesta näytelmästänsä "Oidipus Kolonossa", jota kuultuansa
tuomarit yksimielisesti vapauttivat hänen, lausuen, että, joka osasi
niin kauniisti runoella, ei suinkaan voinut olla iän heikontama. Samassa
paikassa hän, kehuen Kolono-lehdon ihanuutta, ei jätä sanomatta, että
siinä myös "taivaallisen kasteen kasvattamana kukoisti ihana-rypäläinen
narcissi ikuisessa suloisuudessa".