Ekho elikkä Kaiku.
"Kuule, kuinka kaikuu!" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun
näkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat
kerranneet ääntä eli jyminää, joka kuuluu sinun likelläsi. Ja ihanahan
kaiku on, kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin, metsästäjäin
kajahtaviin torviin taikka ylpeän juhla-saaton riemuisaan ryminään.
Kaiku on usein yhdenkaltaisuutensa tähden ihmis-äänen kanssa oikein
peloittavainen. Muistan hyvin vielä tuon viileän Elokuun-illan, jolloin
hiljaa soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakaeli hopeaista
rikkauttansa niin runsaasti, että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen
osan tästä rikkaudesta, voidaksesi sinä vuorostas jakaella sitä armaalle
kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean, rannalla kohoavan vuoren
juurelle, ja jyrkkä kallio-seinä kertasi nyt sanojasi niin peloittavalla
tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento olentosi vavahti.
"Se oli varmaan ihmis-henki, joka vuoresta vastasi", sanoit sinä vielä
liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmis-henkihän
se on.
Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja
pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos
virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin
lörpöttääpä kaikukin.
Senpä tähden koko kaiku välistä on sinulle näyttänyt suulaalta naiselta
eli tytöltä kielekkäältä, joka ilman aikojansa pajattelee. Ja niinpä se
onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu:
* * * * *
Ekho (Kaiku) oli Oreadi eli vuori-Nymfa Boiotian maakunnassa suloisessa
Hellaassa. Hän oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot
ainakin, mutta sen ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että
hänen kauniit toverinsa kutsuivat häntä "moni-puheiseksi". He pitivät
hänestä kuitenkin hänen ilo-mielisyytensä tähden jopa hellittelivätkin,
sillä sukkelan kielensä kautta oli hän usein tilaisuudessa heitä auttaa.
Nymfat olivat, niinkuin tiedät, puoli-jumalallisia olentoja, joidenka
elämä oli autuaallista riemua ja työttömyyttä vaan. He rakastivat iloa,
laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen
kaikille, itse jumaloillekin. Sillä samaten kuin kuolon-alaiset,
rakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista
iloa. Niin tuo lystillinen ruma Pan-jumalakin. Kun tämä oli saanut
valmiiksi sulo-äänisen huilunsa, jossa Syrinki-Nymfan henki eli, ja,
tätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin silloinpa
iloisat vuori-Nymfat tanssivat hänen ympärillänsä, yhdistivät heleät
äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen jumalallisia
ylistysvirsiä.
Mutta eipä yksistänsä Pan mieltynyt vuoren-neitojen ilohon. Itse taivaan
korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita
hallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän
ilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten
armaita kööri-tansseja, kuunnellen heidän riemu-laulujaan. Ja joskuspa
saattoi tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä
ilokisoista, että hän, hetkeksi unhottaen olympillista majesteettiansa,
itse ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja
tanhueli heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin
ihastuneet pilvein-johtajan suopeaan armoon.
Mutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli
taivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Hera elikkä Juno. Ei hän voinut
kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä
puoli-jumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen
olento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon
ikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että
Olympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolelta!
Kaikin mokomin oli tämä estettävä.
Tähän tarkoitukseen hän koetti äkki-arvaamatta ilmestyen hämmästyttää
puolisoansa, kun tämä oli Nymfojen seurassa. Mutta turhaanpa hän koetti
heidän tanssi-kisoihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän
jo luuli pääsevänsä tarkoituksensa perille, oli vilkas Ekho hänen
tiellänsä viivytellen häntä vilkkaalla puheliaisuudellansa, siksi että
kaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulen-leimahuttaja palata takasin
Olympoon.
Näin kävi useita kertoja. Aina oli kielekäs Ekho hänen tiellänsä.
Viimein ei ollut Heralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Ekho pois tieltä.
Ja niin hän tekikin.
Kiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Ekho aina teki turhiksi,
otti Hera häneltä pois puhe-taidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen
verran jälelle, että hän voi matkia toisen viimeisiä sanoja, mutta ei
itsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.
Tämmöisen rangaistuksen sai Ekho. Ja että se tuntui kovalta semmoiselle,
joka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä liikuttamaan, sen arvaa
jokainen. Halu puhumaan, näet sä, ei kadonnut taidon kanssa. Se yhä
pysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen halukas henkensä kaikkialla,
saadaksensa kuulla jotain ääntä, jota hän heti matkii.
Sillä matkimis-halunsa ei rajau ainoastaan ihmisten puheisin. Ei,
kaikkia ääniä hän kertaapi. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta
välistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esm. tulee, että
välistä saapi kuulla koirien hurjasti haukkuvan ja haukkuessaan
kiihtymistään kiihtyvän ihan silmittömiksi, vaikk'ei siihen voi mitään
syytä havaita. He haukkuvat silloin Ekhoa, jota he luulevat ilkeäksi
ärsyttäjäksi, joka tahallansa tahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä
asiassa niin peräti väärässäkään?
Kuinka lieneekään: Ekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään.
Tästä voisi monelle sinun kauniista sisaristasi -- Ekhon sukulaisia --
antaa opettavaisen neuvonkin. Mutta sitä en ainakaan minä rohjenne
tehdä, olkoon se siis tekemättä.
Sen sijaan tahdon kehoittaa sinua valittamaan Ekhon surullista kohtaloa,
joka ei tähänkään vielä loppunut. Pyydän sinua lukemaan seuraavankin
kirjeen. Siinä tulet tuntemaan Ekhoa hellemmältäkin puolelta. Tulet
havaitsemaan, että Ekhon sydän oli lämmin kuin muidenkin ja että hän
tästä sai katkeraa huolta kärsiä.