Alkeste.
Oli eräs noita Pohjolan suloisia valo-iltoja, jolloin yö on vaan päivän
jatkona.
Tapa ja taipumus oli meidät taasen saattanut tuohon juhlallisen
kauniisen saareen, sinne missä kuolleet vaivoistansa lepäävät ja kumeat
kuuset humisevat molempain meidän vanhempaimme hautojen ylitse. Saaren
kummallakin puolella kohisevat kosket yhdistivät syviä säveleitään illan
juhla-sointuun. Säteilevän purppura-meren ympäröitsemänä viipyi vielä
päivän kulta-kerä punertavana taivaan rannalla, ikään kuin epäillen
pitikö rannan alle laskeuman, koska niin pian kumminkin oli nouseminen.
Epäilivät niin ikään laulu-lintuset puun oksilla, oliko nyt yö vai
päivä. Makuusalle valmistautuen he, päät kallellaan, tirkistelivät
laskeuvaa aurinkoa, mutta eivät malttaneet olla pikku viserrettä silloin
tällöin visertelemättä.
Palajaminen ei ollut mieleemme; astuskelimme vitkaan. Ja ennenkuin
olimme rantaan päässeet, oli jo päivä uudestaan noussut taivaan rannan
yli ja levitti nyt säteillänsä niin ihmeen kummallisia, monenkaltaisia
valo-värejä ristien huippujen ympäri, että hämmästyen seisahduimme
ihmettelemään. Oli ikään kuin uuden-elon aamukoite, joka kirkasti
kuoleman tummia yö-majoja, ennustaen heillekin nousevaa päivää.
Kuolleet jälleen nousevat. Kansojen kuvitus tätä kuvailee monenlaisessa
eri muodossa itsekunkin kansan eri luonteen mukaan. Mutta tietävätpä
tarut siitäkin kertoa, että kuolleet joskus palajavat vielä tähänkin
samaan elämään, jonka he jo kerran ovat jättäneet. Tätä kertovat
Kreikkalaiset Alkestestäkin.
* * * * *
Alkeste oli Jolkon kuninkaan, Peliaan tytär Thessaliassa. Hänen äitinsä
nimi oli Anaxivia.
Alkeste oli nuori ja kaunis, ja, mikä vielä parempi oli, hän oli siviä
ja hurskas. Hänen maineensa olikin levinnyt lavealle koko Thessalian
maassa vieläpä ulommaksikin, ja moni kuninkaallinen kosija kaukaisilta
mailta oli koettanut onneansa, saadaksensa omakseen tätä kirkasta
helmeä. Mutta ei kenkään voinut täyttää niitä ehtoja, jotka tähän
vaadittiin: voittaa immen suosiota ja valjastaa vaunut jalopeuroilla ja
metsäkarjuilla, jotka olivat Thessalian metsästä pyydettävät. Tämä oli,
näet, isän järkähtämätön tahto.
Feren kaupungissa, Thessalian pelasgillisella tasangolla, eli tähän
aikaan ruhtinaallinen nuorukainen, nimeltä Admeto. Hän oli niin kaunis,
että häneen itse jumalatkin mieltyivät, ja varsinkin oli hän tuon
loistavan valo-jumalan Foibo Apollonin lemmityinen. Myöskin oli hän
uljas ja urhea. Satu tietääkin hänestä kertoa, että hän otti osaa tuohon
vaaralliseen, saduissa ylistettyyn kalydoniseen metsästykseen sekä
argonautiseen sotaan. Hänen isänsä Feres oli Feren kaupungin hallitsija.
Maine kuninkaantyttären erinomaisesta kauneudesta ja siveydestä oli
Admetonkin korviin joutunut, ja hän päätti hänkin lähteä neitoa
kosimaan. Ja erehtyikö vai ei, mutta niin kait hänestä näytti, että
siveä neito häneen katseli ihan toisilla silmillä kuin muihin
kosijoihin. Tämä hänen uskaliaisuuttansa yllytti. Mutta kuinka
yrittikin, kuinka monta kertaa olikin henkensä menettää koettaessaan
tuota toista ehtoa täyttää, niin hän ei vaan onnistunut; jalopeurat ja
metsäkarjut oli mahdoton saada vaunujen eteen valjastetuiksi.
Vihdoin kun huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, hän raskaalla mielellä
palasi kotiinsa takaisin. Mutta hempeän neidon ihana kuva poltti kovasti
hänen sydäntänsä; kaunis nuorukainen surkastui.
Admetolla oli ystävä, joka tällä erää paimenena kaitsi hänen karjaansa.
Hän oli vartaloltaan ja käytökseltään niin korkea ja jalo, kuin olisi
hän joku ihmiseksi pukeunut jumala. Kaikki naapurit he arvelivatkin,
ettei paimen voinut olla kenkään muu kuin itse karjojen korkea
hallitsija, Hermes jumala. Sillä sill'aikaa kuin tämä paimen oli Admeton
karjoja kainnut, olivat ne niin suuresti karttuneet, että olivat
lihavimmat ja lukuisimmat kaikista, ja kun metsän pedot muita karjoja
raateli, niin eivät Admeton karjoissa vohlaistakaan koskeneet.
Tälle ystävällensä Admeto suruansa valitti. Paimen heti hänen mieltänsä
rohkaisemaan, lupasi apuansa, ja niin päätettiin yhdessä lähteä uudelle
kosija-matkalle.
Ja nytpä havaitsikin Admeto, ettei jalo paimen ollutkaan kenkään muu
kuin korkea jumala. Se oli itse Apolloni, joka, saadaksensa sitä
useammin olla rakkaan Admeton parissa, oli paimeneksi muuttaunut.
Tämän avulla Admeto Thessalian metsissä kahlehti jalopeurat ja
metsäkarjut, eikä aikaakaan ennenkuin nämä seisoivat vaunujen valjahissa
niin kesyinä kuin virmaiset ratsut ainakin.
Yhdessä Apollonin kanssa hän oudolla juhdallansa nyt ajoi Peliaan
palatsiin, jonka asujat kauhulla katselivat kauhistavaa näköä.
Mutta määrätyt ehdot olivat nyt täytetyt, eikä muuta: Alkeste tuli
Admeton puolisoksi ja nuori parikunta eleskeli sitten Feren kaupungissa,
tavattoman ja harvoin nähdyn onnen omina. Apolloni yhä Admeton karjoja
kaitsi.
Mutta vaikka Admeto näin oli mahtavan jumalan erinäisessä suosiossa, hän
ei kuitenkaan voinut välttää sitä kohtaloa, joka kullekin ihmiselle
säädetty on. Ja Apolloni, vaikkapa jumalakin, ei voinut toisten jumalain
oikeuksia polkea eikä heidän tointansa häiritä.
Jumalallisten olentojen joukossa oli, näet, Moirillakin tärkeät
tehtävänsä. Moirat olivat kohtalon kovat ja tarkat, lahjoamiselle ihan
mahdottomat jumalattaret. Luvultansa kolme, oli heillä itsekullakin oma
virkansa. Heti kun ihminen syntyi, rupesi, näet, Klotho-Moira
syntyneelle elämänlankaa kehräämään. Tätä lankaa sitten Lakhesis-Moira
jakeli ja mittasi itsekullekin ihmiselle sen mukaan, miten pitkä kunkin
elämä oli tuleva. Ja vihdoin kun elämän-juoksu oli loppuvaksi määrätty,
silloin kolmas Moira Atropo leikkasi ihmisen elämän-langan poikki ja se
ihminen silloin joutui Tuonelan omaksi, se on: lähti Haadekseen. Näin
oli ijankaikkisuudesta säädetty, eikä sitä voinut välttää, ei kuningas
eikä liioin kerjäläinenkään.
Nyt oli Admetonkin elämän-lanka loppumaisillaan; hän sairastui. Silloin
läksi, Admeton tietämättä, Apolloni Moirain luo ja pyysi, että hänen
lemmikkinsä pääsisi kuolemasta. Mutta Moirat olivat järkähtämättömät, ja
Atropo jo valmistihe lankaa leikkaamaan. Hartailla rukouksillaan korkea
jumala ainoastaan sen saavutti, että Admeto pääsisi kuolemasta, jos
hänen kuolinhetkellänsä joku hänen omaisistansa tarjousi kuolemaan hänen
sijastaan.
Tämän ehdon Moirat hänelle myönsivät, koska tiesivät, ettei kukaan
ihminen ennen aikojaan halunnut Haadeksen kamaliin kammioihin.
Tällä lupauksella Apolloni kiirehti takaisin Admeton palatsiin, jossa
haikea suru jo oli vallalla. Admeto makasi kuolin-vuoteella
miemoksissaan. Hänen omaisensa seisoivat vuoteen ympäri kyyneleitä
vuodattaen, valitushuutoja kajahuttaen.
Ja nytpä sai huomata, kenenkä rakkaus oli syvin ja puhtain. Admeton isä,
joka oli haudan äärellä hapuileva vanhus, epäsi kuollaksensa poikansa
sijasta. Äidin rakkaus ei sekään ollut tarpeeksi voimallinen
saattaaksensa emoa kuolemaan oman lapsensa edestä. Mutta puhtaalla
innostuksella tarjosi vaimo henkensä alttiiksi rakastetun puolisonsa
pelastukseksi. Häntä ei kuoleman kauhut voineet epäilyttää.
Moirain määräämä ehto täytettiin ja heidän lupauksensa kävikin toteen:
Atropo-Moira leikkasi Alkesten elämän-langan poikki, mutta jätti Admeton
langan leikkaamatta, Alkeste kuoli ja Admeto toipui.
Mutta Admeton suru ja epätoivo, kun hän sai kuulla mitä oli tapahtunut,
oli ääretön. Ei voinut sekään häntä lohduttaa, että koko Thessalian maa
häntä ylisti siksi mieheksi, jolla oli ollut uskollisin, hurskain ja
alttiin vaimo maan päällä.
Mutta jumaloilta ei ole mitään kätkettynä; ja niinkuin he pahaa
kostavat, niin myöskin palkitsevat hyvän. Jumalat pitivät korkeassa
Olympossa neuvoa, miten palkita Alkesten uskollisuutta. Ja neuvottelun
päätös oli se, että Olympolaisten sanansaattaja, siipi-jalka Hermes
jumala, lähetettiin kuoleman maan-alaiseen valtakuntaan, Hadekseen,
rukoilemaan, että Alkeste päästettäisiin takaisin elämään. Hadeksen
kuningas Plutonin korkea puoliso, tuo mainio Persefone, liikutettuna
Alkesten hurskaudesta, olikin valmis tähän myöntymään; hän teki vielä
senkin kunnian Alkestelle, että hän itse saatti häntä pois Hadeksen
ilottomista tuvista elämän-iloon takaisin.
Admeto eli sitten uskollisen Alkestensa kanssa jos mahdollista vieläkin
onnellisempana. Ja kun pian sen perästä Admeton isä ja äiti kuolivat,
niin tuli Admeto isänsä jälkeen Feren kuninkaaksi ja Alkeste
kuningattareksi, jonka vertaista ei muualla.
Ja mihin maailman ääreen levenikin maine Alkestesta, niin häntä
ylistettiin koko sukupuolensa valioksi, ja jumalille uhrattiin
kiitos-uhria, kun olivat niin erinomaisella tavalla uskollisuutta
palkinneet. Sillä Hadeksesta palanneeksi ei tietty ketään muuta, kuin
ani-harva. Mutta Alkestelle avasi hänen hurskautensa ja vilpitön
uskollisuutensa Hadeksen muille iki-suljetut portit.