Arakne eli Hämähäkki.
Muutamana aamuna kun kävelimme lehti- ja katajapensaisin kasvettuneella
joenrannalla sa kummastelit hämähäkkien ihmeellisiä verkkoja, joita
ahkerat hyönteiset olivat kutoneet tiheästi pensastoon. Hieno aamukaste
viipyi vielä yhtä hienojen verkkojen silmukoissa ja solmuissa, ja, kun
nouseva aamu-aurinko näihin jakeli suopeita säteitänsä, kimeltelivät
pienet siistit verkot monenlaatuisimmilla väreillä.
Ihastuneena sä kysyit silloin, voinko ma selittää, miksikä ihmiset ovat
niin häijyt, että he arastelevat ja pelkäävät jopa vihaavatkin
hämähäkkejä, vaikka nämä osaavat kutoa noin sanomattoman taidollisia
kudelmia ja vaikka ne ovat aivan hyödyllisiä eläviä. "Eihän", sa sanoit,
"hämähäkit ole ihmisiä pahemmat, tekeväthän ihmisetkin verkkoja --
vaikk'eivät voi tehdä näin konstillisia -- ja nauttivathan hekin
saalistansa, kun saavat. Mitä pahaa siis hämähäkit ovat tehneet, että
niitä vihataan?"
Jäin sulle silloin velkaa hämähäkin historian. Suoritettakoon velka nyt.
Tunnet sanalaskun: "äkäinen kuin lukki" (hämähäkki), mutta voipi myöskin
sanoa, kuten sitä joskus kuuleekin: "ylpeä kuin lukki", sillä ylpeys se
on, joka on lukkia eli hämähäkkiä langettanut ja tehnyt semmoiseksi,
kuin se nyt on, ja sen saat kuulla:
* * * * *
Maionian eli Lydian maassa, pienessä Hypepan kaupungissa, asui nuori
neitsy, jonka nimi oli Arakne. Hän ei ollut korkeata sukua, sillä hänen
isänsä, Kolofonilainen Idmoni, oli värjäri, eikä äitikään juuri ollut
miestänsä korkeasukuisempi. Äiti oli kuollut.
Nuorelle neitsylle olivat jumalat sallineet erinomaisen kutomis-taidon.
Nuoruudestansa saakka tottunut auttamaan isäänsä villan ruokossa ja
käyttämisessä, oli Arakne niin tutustunut sen kaikkiin käytäntöihin,
että hän pian omin käsin voi kaikki toimittaa. Ei kukaan osannut niin
kauniisti kuin hän painaa villat kullan ja purppuran väreihin, ei kukaan
osannut niin taitavasti kuin hän niistä tehdä kauniita kankaita. Jo
hänen aivan nuorena ollessansa leveni hänen maineensa ja suureni
suurenemistaan päivä päivältä. Pian hänen nimensä oli tunnettu yli
Lydian kaikkien kaupunkien.
Mainetta seurasi kunnia ja kunnioitus.
Taidokkaan Lydian kaikista maan-ääristä, jopa ulkomaaltakin, tuli väkeä
katsomaan kiitettyä kutojatarta ja hänen teoksiansa. Ja kun näkivät,
millä erinomaisella taitavuudella hän käytteli raasia ja levitteli
kihermiin kiertyneitä villoja; tahi kuinka kätevästi hän heiluttaa
helskytti välisevää värttinää; tahi kuinka kutoneula välähdyksen
nopeudella sukelti ylös alas kuteen läpitse, kylväen kultaa ja purppuraa
jälkeihinsä; taikka kun he katselivat tukkuihin käärityitä jo valmiita
kankaita, joihin oli ihanoilla väreillä kudottu kaikenlaisia kuvaelmia
maasta ja taivaasta -- taideteoksia semmoisia, jonka vertaisia ei
yksikään ihmisen lapsi voi kutoa --, niin syntyi tavallisesti ihastuksen
huuto nuorisossa, vaan vanhat sanoivat: se on varmaan itse Pallas.
Mutta hänen maineensa ei jäänyt ainoastaan ihmisiin, vaan tuli
tunnetuksi itse korkeille jumaloillekin, jotka pitivät häntä arvossa ja
iloitsivat hänestä, sillä kuolemattomat iloitsevat ihmislasten
toimeliaisuudesta ja taiteellisuudesta. Enimmiten iloitsi siitä itse
Pallas, toimen, taiteen ja viisauden sinisilmä jumalatar. Näin tulivat
myöskin jumalalliset Nymfat Tmoolo-vuoren varjokkaista luolista usein,
kun olivat kylpeneet Paktolan eli Kultavirran vilppaissa vuolteissa,
Araknen luokse, katselivat valmistuneita kankaita ja ihmettelivät näihin
kudotuita kuvaelmia.
Mutta kuinka kauan voi ihmislapsi kantaa tämmöistä kunniaa
turhamieliseksi muuttumatta? Arakne oli tomun lapsi, heikko kuin
muutkin, eikä voinut varjella sieluansa puhtaana, viattomana. Ylpeyden
turmeleva henki pääsi kauniisen taideniekkaan.
Mitä enemmin hänen taitonsa suureni, sitä enemmin suureni myös hänen
itseensä-luottamus; mitä enemmin hän havaitsi itsensä ihailluksi, sitä
enemmin hän joutui itserakkaaksi. Katselijain kiitokset ja ylistykset
ylläpitivät ja yhä kiihoittivat itserakkautta. Sen sijaan että hänen
nöyrästi olisi tullut odottaa mitä sanottaisiin hänen teoksistaan, hän
alkoi _tahtoa_ kiitosta; sen sijaan että hän ennen, kun joku ylisti
hänen kutomiansa, oli ujosti punastunut ja itsestänsä kääntänyt ansion
jumaloille, mitkä olivat hälle sallineet semmoisen taidon, hän alkoi nyt
_vaatia_ itselleen ylistystä, ja unhotti vallan, että se vaan on
jumalat, jotka semmoista ihmisille suovat.
Ja yhä edemmäksi hän vaelsi turhuuden tietä. Pian hän ei ollenkaan
tahtonut enään kuullakaan jumaloista ja heidän taidoista; missä olivat
he näyttäneet, että muka voivat kutoa kuin hän?
Kun sentähden kerran taas Nymfat Tmoolon vuoriloista kävivät häntä
tervehtimässä ja he oikein häntä ylistääksensä sanoivat, että hän kutoi
niin ihanasti kuin jos taiteen korkea jumalatar Pallas itse olisi häntä
opettanut, lausui hän närkästyen, voimatta hillitä ylpeätä mieltänsä:
"Pallas! -- ei ole Pallas mulle mitään opettanut, eikä jumalatar voikaan
kutoa niin kuin minä!"
Itseluuloisuus, kuinka kauaksi sä ihmisiä viet; ylpeys, kuinka hurjaksi
sä kuolevaisia teet: Arakne, kuolon-alaisten vanhempain synnyttämä,
isoilee Zeyn-sukuisen Pallaan rinnalla!
Kauhistuneina katosivat Nymfat Tmoolon viini-vuoriin.
Mutta Arakne istui paikallansa entistään vielä pöyhkeämpänä, ylpeili
kätensä teoksista, ja kertoi kaikille, joitten vaan teki mieli kuulla,
ettei hänen vertaistansa ollut ei taivaassa eikä maan päällä. Tämmöistä
kuullen katsoivat nuoret vanhoihin, epäyksissään mitä arvella
tänkaltaisesta itsensä ylistämisestä, mutta vanhat pudistivat päätään ja
läksivät pakoon sanoen: "ylpeys käy lankeemuksen edellä; rangaistuksi
tulee mi pöyhistelee jumalien vertaisena".
Ja kuten vanhat sanoivat, niin kävikin.
Kerran kävi Araknen tykönä eräs vanha vaimo. Koukistunut oli iäkäs
vartalo, valkeita hapsia riippui ohimoilla. Vanhus tuli Araknen viereen,
missä tämä kangastuolissansa istui. Hän ihasteli kaunista kangasta ja
sanoi samaten kuin Nymfat olivat sanoneet ja heidän mukaan kaikki
muutkin, että Pallas itse varmaan oli hälle oppia antanut, koska
kudelmat näyttivät melkein jumalallisilta.
"Pallas" ja taasen "Pallas"! -- tämä vihastutti Araknea syvästi, ja hän
nuhteli vanhusta kovilla sanoilla: Missä oli siis Pallas osoittanut,
että hän muka voi kutoa niin hyvin? ei, vaan hän, Arakne, oli jotain
näyttänyt, ja samaten kuin hän ihmisistä oli etevin taidossaan, samaten
voitti hän taidossa myöskin itse jumalat.
Hämmästystä kuvasteli vanhuksen kasvot, kun hän tämmöisiä sanoja kuuli.
Hän tahtoi pöyhistynyttä oikaista, korotti sentähden ääntänsä ja
virkkoi: "Iän kanssa ei seuraa suruja ja murheita paljaastansa, vaan
myöskin kokemusta. Älä siis ota pahaksuakses neuvoani, sillä paljon olen
maailmassa nähnyt. Niin tiedän mä myös yhtä: missä ihmiset ovat
hurskaita, siinä ovat korkeat jumalat suopeita, mutta missä ihmiset
ylpeilevät, siinä jumalat vihastuvat. Uljaile vaan mieltä myöten
olemalla ihmisten joukossa etevin, mutta väistä jumalatarta, älä pyri
hänen rinnallensa, vaan ano häneltä anteeksi ajattelemattomat sanat, ja,
usko se, anteeksi-saamista hän ei sulta kiellä".
Tätä kuullessaan Arakne punastui -- ei hävystä, vaan vihasta. Silmänsä
kiiltivät tulisina, tuskin voi hän kättänsä hillitä:
"Köyhänä tulet sinä tänne" -- huusi hän vanhukselle -- "köyhänä
terveestä järjestä ja vanhuuden heikontamana; paha on elää liiaksi
kauan. Saarnaa oppisi tytöillesi ja pojillesi, jos niitä semmoisia sulla
on. Minä sun oppiasi en tarvitse, voin itse antaa oppia itselleni. Älä
myöskään usko, että tuhmat sanasi olisivat ajatustani muuttaneet, ei,
minä pysyn lausutuissa sanoissani. Miks'ei tule Pallas tänne? Miksikä
pelkää hän kilpailla kanssani julkisessa kilvassa?"
"Hän tulee, usko se", vastasi vanhus, kääntyi Araknesta, oikaisi itsensä
pystyyn niin että hän muodoltaan tuli suurien jumalien näköiseksi, ja
katosi.
Vanhus ei ollut kukaan muu kuin Pallas itse, joka oli ottanut
ihmismuodon, koettaaksensa kuinka kauas Arakne menisi julkeudessansa.
Ja hän tulikin takaisin korkean jumalattaren muotoisena, suuren
jumalattaren näköisenä, Nymfojen palvelemana, monilukuiset jumalalliset
olennot ympärillänsä. Arakne pelästyi; tumma rusko leveni hänen
kasvoinsa yli, mutta katosi äkkiä tulena syöpyvänä.
Ihmisluonto, ken selvittää sinun vastakohtiasi: Sokea ylpeys esti
Araknea lankeemasta alas jumalattaren etehen, esti häntä anteeksi
pyytämästä. Vaikka salainen kauhu häntä värisytti, hän pysyi
turhamielisessä päätöksessään kilpailla itse jumalattaren kanssa.
Niin oli siis asia selvään todistettu; ei edes Pallas jumalatar,
läsnäollen olympisessa kirkkaudessaan, voinut häntä enään oikealle
johtaa. Se ei siis ollutkaan kevytmielisyyden varomattomia sanoja, vaan
se oli sydämmen täysi paatumus.
Miten rankaisevat jumalat semmoista hurjaa röykkeyttä?
Pallas otti sukkulan ja koski sillä Arakneen; hapset, nenä, korvat
katosivat, pää ja vartalo kutistuivat, sormet muuttuivat jaloiksi, ja
taidokkaan maionialaisen immen sijasta mateli suuri hämähäkki laattian
yli ja katosi kattoräystään alle.
Näin rangaistiin Arakne.
Mutta taidollisuuden antoi Jumalatar hänen pitää. Sentähden kutoo hän
vielä taidollisia ja hienoja kudelmiansa, mutta eivät ihmiset niihin
ihastu niinkuin entisiin, vaan, missä hän on niitä laskenut ihmisten
tiehen, siellä ihmiset päin vastoin pyyhkivät ja särkevät ne pois. Ei
myöskään ole entinen ylpeys hänestä lähtenyt, vaan lisäksi on hän vielä
tullut vihaiseksi ja äkäiseksi. Kun sentähden nuo pienet lenteleväiset
hyönteiset tulevat ihmettelemään noita hänen konstillisia kudelmiansa ja
silloin tarttuvat hänen verkkoihinsa, niin heti hyökkää hän piilostansa
niiden päälle, imee heidän veren suuhunsa ja poistaa ne sitten pois
verkoista.
Ja kaiken tämän tähden tuntuu hän ihmiselle vähän harmittavalta, vaikka
hän muutoin ei ole mikään vahingollinen, päin vastoin hyötyäkin tuottava
olento.