Syrinx eli Paimenpilli.
Istuessamme eräänä kesä-iltana mielipaikallamme kauniin harjun päällä,
katsellen kuinka ilta-aurinko kullallaan kirkasteli alhaalla jalkaimme
edessä levenevää laaksoa ja tyyntä järven pintaa, kuului arvaamatta
paimenpillin ääni loittoa soivan laakson kaukaisuudesta. Sen sorea ääni
kaikui monikerrottuna vuorien seinistä ja sointui erinomaisen hyvin
seudun kesälliseen ihanuuteen ja illan hiljaiseen rauhaan. Eikä
aikaakaan ennenkuin jo karjan iloinen ammominen ja kellojen soiminen,
yhdistyen pillin säveliin, synnytti omituisen mieluisen
maalais-soitannon. Paimen oli pillillänsä kutsunut karjaa yhteen ja ajoi
sitä nyt soittaen kotia tuohon punaiseksi maalattuun taloon, joka näkyi
laakson suussa järven rannalla.
Kysyit, tiesinkö mitään kertoa paimenpillistä, jonka heleä, vähän
alakuloiselle soiva ääni kuului niin erinomaisen kauniilta kesä-illan
tyvenessä.
* * * * *
Tunnetko sä leikillisen, pukin-jalkaisen, partaisen Pan jumalan? Hänestä
kertoo satu, että hän syntyessään oli niin ruma ja karvainen, että hänen
imettäjänsä säikähtyneenä juoksi tiehensä. Mutta kun hän vietiin
Olympoon, mielistyivät kaikki jumalat kummalliseen rattosaan lapseen
niin, että hän siitä sai nimensä Pan, joka merkitsee "kaikki", kaikki
kun häneen muka mielistyivät.
Kuinka lieneekin tämän laita, niin on varmaa, että Pan jumala oli
iloinen poika. Hän oleskeli metsissä ja samosi laaksoja ja vuoria. Hän
rakasti iloisata seuraa ja viihtyi sentähden vilkasten Satyrien ja
Silenien parissa. Myöskin piti hän tanssista ja laulusta ja rakasti
varsinkin tanssia Nymfain kanssa Mainalion ja Lykaion vuorilla tahi
Pisan metsien tummuudessa. Ja kun hän seuroinensa ajeli pitkin metsiä ja
yli kukkasien nurmien, tanssivat Oreadit hänen ympärillänsä, laulellen
ylistysvirsiä hänelle ja muille jumaloille.
Pan oli myöskin karjan jumala ja piti semmoisena huolta elikoista, ajoi
karitsat luolain suojaan ja tappoi sudet ja muut karjalle haitalliset
pedot vuoren kukkuloilla.
Metsässä kun piti hauskaa ja iloista elämää oli Panilla sen ohessa tapa
säikähyttää ihmisiä. Sä tunnet sananparren: "paaninen säikähdys", jolla
tarkoitetaan äkillistä pelkoa, jonka syytä ei voi selittää. Se on Panin
tuottama säikähdys. Panilla niinkuin muillakin jumalilla on, näet sä,
voima tehdä itsensä näkymättömäksi. Kun hän nyt joko tämmöisenä salaupi,
tahi hiljaa hiipii puiden välitse, ja yht'äkkiä joko pensasta karistaa
taikka puun-oksien lomista viuhahtaa, niin hypähdät sä kaiketi
säikähtyneenä takaisin, ja se on silloin paaninen säikähdys. Mutta älä
ole milläskään, ei hän tarkoita mitään pahaa, hän vaan leikittelee
kanssasi, sillä hän on iloinen jumala.
Välistä voipi kumminkin paaninen säikähdys olla ankarampaakin laatua
sitä myöden mitä Pan sillä tarkoittaa ja miten hän sen toimittaa. Niinpä
kertoo vanha satu, että kun Zey ja uudet jumalat kävivät sotaa Titaneja
eli Jättiläisiä vastaan, sai Pan käsiinsä raakun eli karinkaukalon ja
aikaansaatti siihen puhaltamalla äkki-arvaamatta niin hirmuisen jyrinän,
että Titanit kauhistuneina paikalla pötkivät pakoon.
Niiden Nymfain joukossa, joista Pan enemmiten piti, oli jumaloille
mieluisassa Arkadiassa eräs Naïas niminen Hamadryadi eli metsä-Nymfa,
joka oli erinomaisen pulska ja komea. Naias oli hänen jumalallinen
nimensä, mutta muut Nymfat kutsuivat häntä keskenänsä tavallisesti
Syringiksi. Ei ainoastaan yhdesti, vaan monta monituista kertaa, oli
tämä uljas neitsy pilkaksi kääntänyt Satyrien, Silenien, jopa itse
Paninkin yritykset saada häntä heidän tanssipareihinsa. Nopeudellaan,
sukkeluudellaan hän takaa-ajajia aina vältti, ja vastasi vaan pilkalla,
kun häntä kehoitettiin osaa ottamaan heidän iloisiin leikkeihinsä.
Syringin ilo oli oleskella Artemiin eli Dianan kanssa, jonka seurueesen
hän kuuluikin. Tälle siveälle, puhtaalle jumala-immelle oli hän
pyhittänyt elämänsä toiminensa päivinensä. Tämän seurassa metsästäen
Syrinki samosi vuoria, laaksoja, metsämaita, ajellen joutsellaan metsän
nopsajalkaista viljaa. Ja kun hän näin muiden Nymfain joukossa kulki
korkean Artemis-jumalan sivulla, niin olisi kaukainen katsoja miltei
luullut häntä itse solakaksi jumalattareksi, ellei jumalattaren olisi
ollut tapa jumalallisten hartiainsa yli kantaa kultaista jousta ja
kultaista viineä, kun sen sijasta Syringin joutsi ja viini oli
koristetusta sarvesta. Näin jalon ja uljaan näköinen oli Syrinki.
Kaunisten kumppaniensa seurassa eleli Syrinki näin elämänsä
autuaallisessa onnessa ja vapaudessa. Mutta Panin ja hänen lystikkäitten
toveriensa vilkkaasta seurasta hän ei pitänyt lukua ollenkaan.
Kerran kun hän yksin palasi metsästyksestä Lykaion vuorelta, tapasi
häntä Pan. Nymfa oli metsästäjättären tavan mukaan helmoiltansa
sonnustettuna, viini kauniilla hartioilla, joutsi kädessä. Metsästys oli
hänen ihanoille kasvoillensa ajanut hempeän ruskon. Pukinjalkainen
jumala, kun näki hänet, ihastui hänen kauneuteensa ylen määrin. Hän
alkoi metsästäjätärtä puhutella. Mutta tuskin oli hän saanut suustansa
pari sanaa, ennenkuin hän jo havaitsi Nymfan olevan kaukana poikessa.
Hän saavutti hänen ja alkoi uudestaan rakentaa mairetta kanssapuhetta.
Mutta yhtä nopeasti oli Nymfa taasen kaukana poissa. Kiihoitettuna
vastustuksesta ja Nymfan pilkasta koetti Pan vieläkin häntä saavuttaa.
Mutta nyt ei Nymfa enään seisahtunut, vaan pakeni yhtä mittaa. Pan
perässä. Peljäten mielestään ilkeätä jumalata lensi Syrinki tuulen
nopeudella eteenpäin. Tullaksensa vielä kepeämmäksi nakkasi hän
joutsensa ja viinensäkin pois. Pan taas tulistuneena kiihkostansa ajeli
yhtä nopeasti takaa.
Pan oli pukinjalkainen, mutta sentähden ei suinkaan hitaampi
jaloiltansa. Päin vastoin. Vähitellen alkoi hän sentähden voittaa.
Pelolla havaitsi kaunis Nymfa tätä ja koetti tehdä kaunomuotoisten
nopeain jalkain nopeutta kahta suuremmaksi, kun, kauhuksensa, Ladonin
leveä, laimea virta äkkiä esti häntä edemmäksi pääsemästä. Nyt ymmärsi
Syrinki, ettei hän voinut välttää takaa-ajavaa Pania, joka jo kuului
takana hengähtelevän.
Mitä tehdä?
Hänen tuumailunsa oli lyhyt. Rukoillen korkeita jumaloita pyysi hän
päästä tästä elämästä ja -- hypähti Ladoni-virtaan. Pan, joka tuli heti
perässä ja jo luuli saavuttavansa Nymfan, ojensi käsivartensa
vangitakseen hänet syliinsä. Mutta pitkiksipä venyivät pukinjalan
partaiset kasvot, kun hän pulskan Nymfan sijasta sai syliinsä -- kauniin
solakan pilliheinän. Noudattaen Syringin tahtoa olivat, näet, jumalat
tämmöiseksi muuttaneet siveän Artemiin Nymfan.
Kummastuneena seisoi Pan siellä kauan aikaa, huokaellen kadonnutta
kaunokaista, kun hän kuuli vaikeroitsevan äänen, joka tuli
pilliheinästä. Tuulten henget olivat puhaltamalla heinikkoon
aikaansaattaneet tämän äänen.
Tästäpä älysi Pan tehtävänsä. Pilliheinästä laittoi hän itsellensä nyt
huilun eli pillin, ja, siihen kun puhalsi, lähti niin erinomaisen
suloisia säveleitä, että hän perin ihastui ja sen jälkeen aina piti
pillin varsinaisena mieli-soittimena. Hän opetti ihmisiäkin käyttämään
sitä ja erittäinkin niitä, jotka hoitivat hänen suojelemaansa karjaa, se
on paimenia, josta pilli kutsuttiinkin _Paimenpilliksi_.
Kummako se sitten on, että paimenpillin äänet kuuluvat niin ihanilta,
kun niin puhdas ja hempeä henki kuin Syringin siinä elelee?