Hyacintti.
Kukilla on usein kumma näkö ja merkillinen muoto, joka muistuttaa mikä
mistäkin meidän ihmis-maailmaan kuuluvasta esineestä. Monta kertaa olet
sinä maasta koettanut saada sen juuren, joka kuvaa "neitsy Maarian
kättä" ja olet kummastellut sen säännöllistä käsi-rakennusta;
"Kristuksen kyyneleitä" on sulla kamarissasi kukkiesi joukossa; ja sitä
talonpojan-taloa tuskin lienee kotiseuduillasi, jolla ei olisi "Aaronin
parta" rippumassa akkunan keskipielestä.
Niinpä näkyy myöskin useain kukkain lehdissä monenlaisia kuvia ja
piirroksia, milloin selvempiä, milloin tummempia. Kuinka monta kertaa me
esimerkiksi olemme koettaneet selittää hieroglyfit keto-orvokkien
kukissa sinun kukka-parterrissasi. Tämmöisiä kuvakirjaimia löytyy
myöskin Hyacintti-kukassa.
Tahdotko hyacintin historiata kuulla?
* * * * *
Hyakinto oli eräs nuorukainen Amyklossa. Hän oli niin erinomaisen
kaunis, ettei ainoastaan ihmiset häntä ihailleet, vaan myöskin
ijankaikkiset korkeat jumalatkin. Apolloni, runouden ja laulun jumala,
ihastui hänkin ylen määrin Hyakinton kauneuteen.
Saadaksensa pitää kanssakäymistä hänen kanssansa, muuttihe päivänjumala
ihmiseksi ja astui alas maan päälle Hyakinton luokse. He huvittelivat
itseänsä nyt, ihmiseksi muuttunut Apolloni ja Hyakinto, diskos-heitolla,
joka Kreikkalaisille oli varsin mieluinen huvitus, sillä siihen
tarvittiin sekä voimaa että notkeutta. Diskos oli metallinen kiekka,
jota koetettiin heittää mitä kaukaisimmaksi eteenpäin ennenkuin se
maahan koski. Mihin se sitten alas putosi, siihen pantiin merkki.
Mutta pohjantuulen jumala, tuo tuima ja ilkeä Boreas, näki kateudella,
miten molempain nuorukaisten keskinäinen ystävyys yhä enemmin karttui.
Hänkin oli näet ihastunut Hyakintoon ja halusi hänen ystävyyteensä
päästä. Mutta kun ei nähnyt voivansa kilpailla hänen suosiosta jalon
päivänjumalan kanssa, rupesi hän Apollonia kadehtimaan. Hän ei kärsinyt
sitä, että toinen jumala, kuka hyvänsä, paremmin kuin hän saavutti
ihmisten luottamusta. Eikö ollut hän, Boreas, yhtä hyvin jumala kuin
Apollonikin, jos ei kylläkään niin korkea. Hän siis mietti kostoa. Ja
kun hän ei uskaltanut eikä liioin voinutkaan kostaa mahtavalle
Apollonille, niin hän päätti kostaa viattomalle Hyakintolle.
Mutta kun jumala kostaa, niin kostaa hän ankarasti. Koko nuorukaisten
keskinäinen olo oli tykkänään keskeytettävä.
Kerran olivat taas Apolloni ja Hyakinto yhdessä. Niinkuin ennenkin
huvittelivat he itseänsä diskos-heitolla. Suloinen Hyakinto oli käynyt
kahta suloisemmaksi siitä verevästä elosta, jonka liikunto sai aikaan,
kun hän diskos-heittoa harrasti. Hyakinto oli vuorostansa vasta juuri
diskonsa heittänyt, ja nyt oli Apollonin vuoro. Nähdäksensä kuinka kauas
Apollonin diskos-kiekka lentäisi Hyakinto asettui kappaleen matkan
eteenpäin, vähän syrjälle sitä rataa, mitä diskos-kiekan oli kulkeminen.
Vaan nytpä odottikin kadehtivan jumalan toimittama tuho.
Diskosheitto-rata kulki idästä länteen, ja eteläpuolelle tätä rataa oli
Hyakinto asettaunut, kehoittaen jumalallista toveriansa heittämään hänen
vuoronsa. Saadaksensa hyvän vauhdin heilutti Apolloni nyt diskos-kiekkaa
pontevasti edes takasin ilmassa, teki ankaran ponnistuksen, ja kas! nyt
lensi kiekka nuolena hänen kädestänsä.
Vaan nyt oli myös Boreas valpeellansa. Äkkiä vinkui tuima vihuri
pohjoisesta, tarttui rientävään metallikiekkaan kiini ja johti sen
määrätystä radasta pois suorastaan Hyakinton päätä kohden. Se sattui
kannallansa Hyakintoa otsakulmaan. Punanen verivirta purskahti haavasta.
Hyakinto kaatui taapäin maahan -- ja melkein samassa silmänräpäyksessä
seurasi kuolema. Boreas läksi kiiruusti pakoon.
Ääretön oli Apollonin tuska ja epätoivo. Hän lankesi kuolleen
nuorukaisen viereen, syleili häntä ja itki kuin ihminen.
Vaan ei mikään enään voinut kuollutta eloon herättää.
Ja kun Apolloni ei voinut herättää kuollutta ihmiseksi, tahtoi hän
kuitenkin luoda hänet semmoiseksi elolliseksi esineeksi, joka hänen
ystävyydestään muistuttaisi. Hän muutti sentähden kuolleen ruumiin
kukaksi, jonka hän pani kasvamaan siihen paikkaan, mihin rakastettu
nuorukainen oli kaatunut. Ja tämän kukan lehtiin kirjoitti hän verellä
Ai, Ay, 'Y, joka merkitsisi hänen murhettansa ja kaipaustansa. Ja
sentähden havaitaan vieläkin näitä piirroksia sen kukan kupulehdissä,
joka kantaa Hyakinton nimen: Hyacintti[1].
[1] Delphinium Ajacis, Linn.
Mutta jälkeen jätetyt sukulaiset ja ystävät surivat hartaasti Hyakinton
kuolemaa, ja hänen muistoksi sääsivät hänen maakuntalaisensa juhlan,
jonka kutsuivat "Hyakintia". Tämä juhla oli vietettävä kolme päivää
perätysten, pisimpinä päivinä Hekatombeionin kuukaudessa. Ensimäinen
päivä oli murheelle vihitty. Neitsyet eivät silloin saaneet kantaa
seppeleitä päässänsä, iloiset kiitoslaulut ja paianit olivat kielletyt,
pitoja ei saatu pitää, eipä edes muuta ravintoa nautita kuin imelöitä
kakkuja; kuolon-uhria toimitettiin manalan jumaloille. Toinen päivä oli
Apollonille vihitty. Silloin oli juhlallinen ilo ja riemu. Kaikki nyt
itsensä seppelöitsivät efeulla eli muuratilla; ylistyslauluja ja paiania
veisattiin; laulukuntia kulki ympäri kaupunkia laulaen ja tanssien;
huilut ja kitarat soivat; immet kulkivat pitkin katuja kauniisti
koristetuissa vaunuissa; nuorukaiset pitivät hevosilla taisteluleikkejä
Hyakinton kunniaksi; silloin heitettiin diskoskiekkaa, harjoitettiin
kilpajuoksua täysissä aseissa y. m.
Ja niin pyhänä pidettiin tämä juhla, ettei kukaan saanut siitä poissa
olla. Jos sattui sota olemaan silloin, kun tämä juhla oli vietettävänä,
niin tehtiin joko rauhaa tahi aseiden seisahdusta vihollisen kanssa,
jotta saatettaisiin niinkuin sopi viettää juhlaa kauniin Hyakinton
muistoksi.