Oli niin, että Enokin tunnustus oli kohdannut Rolandsenin aivan äkkiä
-- nyt oli hän vapaa, mutta hän ei voinut maksaa Mackille noita
neljääsataa taaleria. Sen takia kävi niin, että hän otti
urkurinpolkijan veneen pyydyksineen ja muine tarpeineen ja sousi
merelle hiljaisena yönä. Hän aikoi ulkosaaristoon, ja sinne oli
puolitoista peninkulmaa, osittain avomerta. Hän sousi koko yön, etsi
aamulla itselleen sopivan saaren. Sille nousi hän maihin. Kaikenlaisia
merilintuja lenteli hänen ympärillään.
Rolandsen oli nälkäinen ja aikoi ensin poimia itselleen runsaan tiun
lokinmunia aamiaiseksi. Mutta näyttäytyi, että munat olivat jo
muuttuneet poikasiksi. Silloin nousi hän kalastamaan ja onnistui
paremmin. Hän eli nyt kalalla päivän toisensa jälkeen ja lauloi ja
pitkästyi aikaansa ja oli saaren itsevaltias. Sadeilmalla tarjosi eräs
mukava kivenlohkare hänelle suojaa, yöt makasi hän pienellä
nurmenkaistaleella, eikä aurinko laskenut koskaan.
Kului kaksi viikkoa, kului kolme viikkoa, huono ruoka laihdutti
hirveästi Rolandsenia, mutta hänen silmistään loisti yhä lujempi
päättäväisyys, eikä hän aikonut antautua. Hän pelkäsi vain, että joku
tulisi häiritsemään häntä. Muutama yö sitten tuli eräs vene saarta
kohden, siinä oli mies ja nainen, jotka olivat untuvia keräämässä. He
aikoivat nousta saarelle, mutta Rolandsen ei sallinut sen tapahtua, hän
oli nähnyt heidät jo kaukaa ja ehtinyt raivostua, nyt keinui hän niin
vimmatusti urkujenpolkijan pienessä veneessä, että tunkeilijat sousivat
pois kauhuissaan. Silloin nauroi Rolandsen itsekseen ja oli hirveän
paholaisen näköinen laihoine naamoineen.
Eräänä aamuna pitävät linnut tavallista kovempaa meteliä ja herättävät
Rolandsenin, ja oli vielä niin varhainen, että oli miltei yö. Hän näkee
veneen tulevan, se on aivan lähellä. Rolandsenilla oli se surullinen
ominaisuus, että hän suuttui hyvin hitaasti. Tuossa läheni nyt vene,
hänelle mitä sopimattomimmalla hetkellä, mutta kun hän viimein ehti
kunnolleen raivostua, oli vene jo maissa, muuten olisi hän tehnyt sille
jotakin ja karkoittanut soutajat kivisateella.
Kaksi Mackin tehtaan työläistä, isä ja poika, astuivat maihin ja vanhus
sanoi hyvää päivää.
"En ole ensinkään tyytyväinen sinun käyntiisi ja tulen tekemään sinulle
jotakin", vastasi Rolandsen.
"Mitä niin?" sanoi ukko ja heitti poikaansa puolittain rohkean,
puolittain pelokkaan katseen.
"Minä tulen tietysti surmaamaan sinut. Mitäs siitä ajattelet."
"Itse Mack on nyt lähettänyt meidät teidän luoksenne."
"Tietysti on itse Mack lähettänyt sinut minun luokseni. Tunnen hänen
asiansa."
Nyt sekaantui myös nuorempi puheeseen ja sanoi, että urkujenpolkija
halusi saada pois veneensä ja pyydyksensä.
Rolandsen huudahti katkerasti: "Hänkö? Onko mies järjiltään? Mitä
minulle sitten jäisi? Minä asun autiolla saarella, minun täytyy käyttää
venettä päästäkseni ihmisten ilmoille, minun täytyy kalastaa
pyydyksillä voidakseni elää. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset."
"Ja sitten pyysi uusi sähköttäjä meidän sanomaan Teille, että Teille on
siellä joku tärkeä sähkösanoma."
Rolandsen hätkähti. Mitä! Nyt jo! Hän teki vielä pari kysymystä, joihin
hän sai vastauksen, eikä enää ensinkään vastustellut kotiin lähtöä
miesten seurassa. Nuorempi mies souti urkujenpolkijan venettä, ja
Rolandsen läksi vanhuksen veneessä.
Veneen kokassa oli vakka ja Rolandsenissa heräsi toivo, että siinä ehkä
oli evässäkki. Hän aikoi kysyä: "onko siinä ruokaa?" Mutta hän hillitsi
itsensä pelkästä ylpeydestä ja alkoi puhella muista asioista.
"Mitenkä Mack sai tietää, että minä olin täällä?"
"Sitä vain huhuiltiin. Eräs mies ja nainen olivat nähneet Teidät täällä
eräänä yönä, ja säikähtivät pahanpäiväisesti."
"Niin, mitä niillä oli täällä tekemistä... Ajattelehan, minä löysin
uuden kalapaikan saaren luota. Ja nyt lähden minä pois sieltä."
"Miten kauan Te olitte aikonut olla täällä?"
"Se ei kuulu sinuun", vastasi Rolandsen lyhyesti. Hän katseli rasiaa,
mutta näytti miltei halkeavan ylpeydestä ja sanoi: "Tuopas on
harvinaisen kurjannäköinen vakka. Ei kait siinä voi pitää mitään.
Mitähän tuo lienee?"
"Ollappa minulla vain kaikki se liha ja silava ja voi ja juusto, mikä
on ollut siinä vakassa, niin eipä puuttuisi minulta ruokaa monen vuoden
aikana", vastasi ukko.
Rolandsen karisti kurkkuaan ja sylkäisi mereen.
"Milloin sähkösanomat tulivat?" kysyi hän.
"Luullakseni noin pari päivää sitten."
Kun he olivat ehtineet puolimatkaan, asetettiin veneet vierekkäin ja
isä ja poika alkoivat aterioida eväsvakasta. Rolandsen katseli
kaikkialle muualle päin. Ukko sanoi: "Meillä olisi vähän ruokaa tässä,
jos niinkuin saisi olla Teille." Ja koko vakka asetettiin Rolandsenin
eteen.
Hän viittasi kädellään kieltävästi ja vastasi: "Minä söin puoli tuntia
sitten vankan aterian. Muuten et voi käsittää, miten tuo ohutleipä
näyttää hyvin paistetulta. Ei kiitos, minä vain katselen ja haistan
sitä!" Ja Rolandsen haasteli taas ja katseli joka suunnalle: "Ah, me
elämme oikeastaan kamalan lihavasti täällä Pohjolassa. Olen varma,
ettei ole ainoatakaan kauppapuotia, jossa ei riippuisi lihakimpaletta.
Ja entä kaikki silava. Mutta sellaisessa elintavassa on jotakin
eläimellistä!" Rolandsen kiemurteli vasten tahtoaan veneen pohjalla ja
sanoi: "Miten kauvan minä olisin oleskellut tuolla saarella, kysyt
sinä? Olisin tietysti jäänyt syksyyn asti ja katsellut tähdenlentoja.
Olen tavattomien ilmiöiden harras ystävä, minua huvittaa katsella,
miten taivaankappaleet pirstoutuvat."
"Niin, se on nyt sellaista, mitä minä en ymmärrä."
"Taivaankappaleitako? Kun toinen tähti viskaa toisen aivan villisti ja
silmittömästi taivaan kantta alaspäin."
Mutta syömistä jatkui, ja Rolandsen huudahti: "No tepä syötte vasta
sikamaisesti! Kylläpä jaksatte tunkea vatsaanne ruokaa!"
"Nytpä olemmekin syöneet", sanoi ukko sävyisästi.
Veneet erkanivat toisistaan, ja miehet tarttuivat taas airoihin.
Rolandsen asettautui veneen perään nukkumaan.
He tulivat kotiin iltapäivällä, ja Rolandsen meni heti lennätinasemalle
sähkösanomia kyselemään. Ne sisälsivät ilahduttavia ilmoituksia
keksinnöstä, korkea tarjous patentista Hampurista ja vielä korkeampi
tarjous eräältä toiselta liikkeeltä toimiston välityksellä. Ja
Rolandsen oli niin ihmeellinen olento, että hän juoksi metsään ja oli
hyvän aikaa yksin, ennenkuin hän ryhtyi hankkimaan itselleen jotakin
syömistä. Mielenliikutus teki hänestä pojan, kädet ristissä olevan
lapsen.