Kun pappi illalla palasi kotiin, oli hän itkenyt. Hänen ympärilleen
kasautui niin paljon huolestuttavaa syntiä. Hän oli nöyryytetty ja
pahoillaan, nyt ei hänen vaimonsa tulisi saamaan edes niitä kenkiä,
jotka hän varsin kipeästi tarvitsi. Enokin suuri lahja alttarilla oli
annettava takaisin, rahat olivat varastetut. Ja silloin oli pappi taas
jäävä tyhjäksi.
Hän meni paikalla vaimonsa luo. Jo ovessa valtasi hänet epätoivon
tunne. Rouva ompeli. Vaatteita oli permannolla ympäri huoneen, haarukka
ja pesuliina keittiöstä olivat sängyllä yhdessä sanomalehtien ja erään
ompeluksen kera. Toinen tohveli oli pöydällä. Kaapin päällä oli
koivunoksa ja suuri, harmaa kivi.
Pappi rupesi vanhan tavan mukaan keräämään ja siistimään.
"Ei ole tarpeen", sanoi rouva. "Olisin itse korjannut tohvelini, kunhan
olisin lopettanut ompelemisen."
"Mutta että saatat istua ja ommella tällaisessa epäjärjestyksessä!"
Rouva loukkaantui tästä, eikä vastannut.
"Mikä on tuon harmaan kiven tarkoitus?" kysyi pappi.
"Ei sillä mitään tarkoitusta ole. Löysin sen rannalta, pidin sitä niin
kauniina."
Pappi keräsi sanomalehdelle joukon kuivuneita heiniä, jotka olivat
peilipöydällä.
"Niin, näitä tarvitaan kait johonkin?" sanoi hän ja hillitsi itsensä.
"Ei, ne ovat liian vanhoja. Arvelin tehdä niistä salaattia",
"Ne ovat viruneet tuossa yli viikon ajan", sanoi pappi, "ja ovat
jättäneet jäljen pintamaaliin."
"Niin, nyt sen näet. Ei pitäisi koskaan kiilloittaa huonekaluja, ne
eivät silloin kelpaa mihinkään."
Silloin alkoi pappi nauraa ilkeästi. Rouva heitti pois ompeleensa ja
nousi seisomaan.
Mies ei antanut hänelle koskaan rauhaa, vaan piinasi hänet kuoliaaksi
ymmärtämättömyydellään. Ja taas kehittyi sellainen tyhmä ja hedelmätön
riita, kuten ennen vähän väliä näiden neljän vuoden aikana. Pappi oli
tullut nöyrästi pyytämään lykkäystä kenkäjutussa, mutta hänelle kävi
yhä vaikeammaksi toimittaa asia, suuttumus kuohahti yli äyräiden. Miten
kaikki olikaan pappilassa nurinkurin, sittenkuin neitsyt van Loos oli
lähtenyt tiehensä ja rouva itse hoiti taloutta.
"Mutta samalla kertaa puhuen -- etkö voisi edes joskus pitää huolta
keittiön puolella?" sanoi pappi.
"Pitää huolta? Kai minä pidän huolta. Ovatko asiat nyt entistä
hullummin?"
"Näin eilen likaämpärin täynnä ruokaa."
"Kun et sotkeutuisi joka asiaan, niin kaikki kävisi paremmin."
"Siinä oli suuri kasa kermapuuroa, jota syötiin edellisenä päivänä
puolisiksi."
"Niin, palvelijattaret olivat syöneet sitä sillä tavalla, etten enää
voinut käyttää sitä."
"Näin myös paljon riisiryynipuuroa."
"Vika oli maidossa, joka myrtyi. Ei kai se minun syyni ollut."
"Päivää ennen näin keitetyn ja kuoritun munan likaämpärissä."
Rouva vaikeni. Mutta kyllä hän olisi voinut puolustautua tätäkin
syytöstä vastaan.
"Meillä ei oikeastaan ole kovinkaan suuret varat", sanoi pappi, "ja
sinäkin tiedät, että me ostamme munat. Eräänä päivänä sai kissa
munavanukasta."
"Sitä oli jäänyt hiukan yli puolisilta. Mutta sinä olet aivan mahdoton,
sanon minä, sinun pitäisi mennä lääkäriin pahan tuulesi vuoksi."
"Olen nähnyt sinut kissa käsivarrella ja ojentavan sille maitoastiaa.
Ja sallit, että palvelijattaret näkevät sen. Ne nauravat sinulle
itsekseen."
"Ne eivät naura ensinkään. Mutta sinä vain olet hulluuteen asti pahalla
tuulella."
Viimeinkin meni pappi takaisin konttoriinsa. Ja rouva pääsi taas
rauhaan.
Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei rouvassa ollut merkkiäkään
kärsimyksistä ja suuttumuksesta. Kaikki huolet olivat kuin
poispuhalletut, hän ei näyttänyt, jumalankiitos, enää muistavan koko
eilistä riitaa. Hänen iloinen huikentelevaisuutensa auttoi heitä
kestämään elämää. Pappi liikkui taas vapaammin. Hänhän olisi itse
voinut pitää suunsa kiinni noista talousasioista, uusi talousneitsyt,
joka heille tulisi, oli kai jo matkalla pohjoiseen päin.
"Ikävä kyllä, sinä et nykyään voi saada kenkiäsi", sanoi hän.
"No, eihän sille mitään voi", vastasi rouva vain.
"Ne rahat, jotka sain Enokilta, täytyi minun jättää takaisin, hän oli
varastanut ne."
"Mitä sinä sanot!"
"Niin, ajattelehan, hän juuri teki murtovarkauden Mackin konttoriin."
Ja pappi kertoi kaiken.
"Silloinhan se ei ollutkaan Rolandsen", sanoi rouva.
"Hänkö, se lurjus! Kurja raukka hän on!... Mutta sinun täytyy
niinmuodoin, ikävä kyllä, taas odottaa kenkiäsi."
"No, entä sitten?"
Sellainen hän aina oli, papinrouva, hyvä ja uhrautuvainen viimeisiin
asti, lapsi. Eikä pappi ollut koskaan kuullut hänen valittavan
köyhyyttään.
"Jos sinä edes voisit käyttää minun kenkiäni", sanoi pappi, ja tunsi
sydämensä heltyvän.
Silloin nauroi rouva oikein sydämellisesti: "Niin, ja sinä minun,
hahhahhaa!" Hän työkkäsi papin lautasen permantoon, niin että se meni
rikki, ja kylmä lihakäärylä sen mukana.
"Odotahan, saat uuden lautasen", sanoi rouva ja juoksi keittiöön.
"Ei saa suuttua vahingosta", ajatteli pappi, "ei ajatusta
sinnepäinkään! Mutta lautanen maksaa myös rahaa!"
"Aijotko syödä tuon lihakäärylän?" huusi rouva palatessaan.
"Mitä sillä muuten tehtäisiin?"
"Se joutaa todellakin kissalle."
"Mutta minun ei kannata elää niinkuin sinun", sanoi pappi, ja synkistyi
taas. Ja siitä olisi taas voinut kehittyä kaikkein herttaisin riita,
ellei rouva olisi vaijennut. Mutta molempien ilo oli joka tapauksessa
tiessänsä -- -- --
Seuraavana päivänä tiesi huhu kertoa suuren tapahtuman -- Rolandsen oli
kadonnut. Kun hän oli saanut kuulla löydöstä metsässä ja Enokin
tunnustuksesta, oli hän huudahtanut perin suutuksissaan: "Sepä vasta
hullua! Ainakin kuukautta liian aikaisin!"
Urkujenpolkija Börre oli kuullut sen. Illempänä ei Rolandsenia
löytynyt mistään, ei ulkoa eikä sisästä. Mutta urkujenpolkijan vene,
joka oli kiinnitettynä pappilan laituriin, oli poissa airoineen,
kalanpyydyksineen ja kaikkine mitä siinä oli.
Rosengårdin Mack sai heti tiedon oikeasta murtovarkaasta, mutta ihme
kyllä hän ei ensinkään kiiruhtanut uudelleen tarttumaan asiaan. Ehkäpä
vanha Mack tiesi, mitä hän teki. Sähköttäjä Rolandsen oli petkuttanut
häneltä palkinnon, jonka hänen nyt täytyi uudelleen maksaa, ja nyt oli
todellakin hiukan sopimaton aika. Hän oli siksi oikea Mack, ettei hän
voinut ruveta pikkumaiseksi tässä kunnia-asiassa, mutta hän oli
tilapäisessä pulassa. Mackin monet asiat kysyivät suuria menoja,
eikä puhdasta rahaa tullut sisään suurin joukoin. Hänen suuri
sillivarastonsa oli asiamiehen käsissä Bergenissä, mutta hinnat olivat
alhaiset, hän ei myönyt. Mack odotti hartaasti mätäkuuta -- senjälkeen
loppuisi kaikki kalastaminen ja hinnat kohoaisivat. Sitäpaitsi oli
venäläisillä sota, tämän suuren maan maanviljelys tulisi laiminlyödyksi
ja kansa tarvitsisi silliä.
Usean viikon ajan vältti Mack tehdasta. Hänhän oli luvannut
papinrouvalle leipomon, ja mitä hän nyt saattaisi sanoa? Perusmuuri oli
valmis ja suunnitelmat valmiit, mutta itse rakennusta ei rakennettu.
Alettiin taas huhuilla, että leipomon rakentaminen kenties tuotti
vaikeuksia Mackille. Asia kehittyi niin pitkälle, että nimismiehen
talossa asuva leipuri taas rupesi juomaan. Hän oli taas varmistunut,
hänellä oli aikaa hiukan ryypiskellä. Pappi sai kuulla leipurin
lankeemuksesta ja kääntyi mieskohtaisesti hänen puoleensa, mutta se ei
näkynyt auttavan, niin varmaksi oli hän käynyt.
Totisesti oli papilla, vahvalla työmiehellä, kylliksi tekemistä --
vaikkei hän säästänyt itseään, jäi sittenkin työtä tekemättä. Nyt oli
hän lisäksi menettänyt kirkonisännän, kaikkein toimeliaimman, Enokin.
Jo pari päivää hänen kukistumisensa jälkeen oli Levion tullut takaisin
ja ollut mitä halukkain uudelleen saamaan viran.
"Pastori huomaa kai nyt, ettei ollut ketään sopivampaa kirkonisäntää
kuin minä."
"Sinua epäillään metsäpalon sytyttäjäksi."
"Niin valehtelee jokainen rosvo ja petturi", huudahti Levion.
"Hyvä. Mutta sinä et kuitenkaan tule kirkonisännäksi."
"Kuka sitten tulee tällä kertaa?"
"Ei kukaan. Olen ilman."
Niin esiintyi pappi vahvana ja taipumattomana ja oikeamielisenä
kaikille. Ja hänellä oli syytä juuri nyt kurittaa itseään säälittä.
Alituinen kotoinen epäsopu ja hänen kutsumuksensa monet vaikeudet
olivat heikontaa hänet ja saattaa hänet lankeamaan -- hänen mieleensä
saattoi silloin tällöin tunkeutua aivan luvattomia ajatuksia. Mitä
haittaisi, jos hän esim. solmisi rauhan Levionin kanssa, joka sitten
taas tekisi pieniä vastapalveluksiaan? Ja lisäksi -- Rosengårdin Mack
oli luvannut auttaa tositarvitsevia, hyvä, pappi oli pitäjän suuri
vaivainen, hän saattaisi todellakin kääntyä Mackin puoleen pyytämään
apua eräälle hädänalaiselle perheelle ja pitää rahat itse. Silloin
saisi rouva kenkänsä. Pappi itse tarvitsisi myös jotakin, pari kirjaa,
hiukan filosofiaa, jokapäiväinen raataminen kuihdutti häntä, hän ei
voinut kehittyä. Esimerkiksi oli nyt Rolandsen, suuripuheinen lurjus,
hyvällä menestyksellä uskotellut rouvalle, että juuri ihmiset tekivät
Jumalan siksi, mikä hän oli. Ja hän aikoi varustautua, voidakseen
tarpeen tullen saada hänet sanattomaksi.
Vihdoin tuli Mack. Ja hän tuli tapansa mukaan suurenmoisena ja hienona
-- hänen tyttärensä Elise oli mukana. Hän meni heti vierailulle papin
luo ollakseen kohtelias, sitäpaitsi ei hän mitenkään aikonut kiertää
lupaustaan. Rouva kysyi leipomoasiaa. Mack valitti, ettei hän ollut
nopeammin voinut jouduttaa asiaa, siihen oli painavia syitä -- leipomoa
ei yksinkertaisesti voinut valmistaa tänä vuonna, muurien täytyi antaa
vahvistua. Rouvalta pääsi pettymyksen huudahtus, mutta pappi oli
iloinen.
"Asiantuntijat ovat sanoneet minulle niin", sanoi Mack, "niin että
minun täytyy alistua. Kattoa asetettaessa ensi keväänä voivat muurit
levitä monta tuumaa. Ja miten kävisi rakennuksen niiden yllä?"
"Niin, miten sen kävisi?" sanoi pappi myös.
Muuten ei Mack ollut ensinkään alakuloinen tai masentunut, kaukana
siitä. Mätäkuu oli ohi, kaikenlainen sillinkalastus oli täysin
päättynyt, ja asiamiehen sähkösanoma ilmoitti hintojen kohoavan. Mack
ei malttanut olla kertomatta tätä papille.
Vasta-asiana tiesi pappi kertoa, missä Rolandsen oli -- eräällä
saarella kaukana lännessä, aivan aavan meren rajalla, aivan kuin
villiasukas. Eräs mies ja nainen olivat tulleet ja ilmoittaneet asian
papille. Mack lähetti viipymättä veneen noutamaan Rolandsenia.