"Minä luulen."
Silloin muuttuivat rouvan silmät taas väsyneen ja tyhmän näköisiksi ja
ne tuijottivat tyhjään ilmaan. "Niin, niin", sanoi hän ja hymyili,
"Jumala siunatkoon sinua. Saatpa nähdä, että kaikki päättyy hyvin!" Ja
hän oli kahta vertaa ystävällisempi Olgalle.
Kun naiset tulivat pappilaan, juoksi pappi hätäisenä edestakaisin. "On
metsäpalo", huusi hän, "näin sen ikkunastani!" Ja hän kokosi kirveitä
ja hakoja ja väkeä ja varusteli sillan luona olevaa venettään. Enokin
metsä paloi.
Mutta jo ennen pappia ja hänen väkeään on joutunut erotettu
kirkonisäntä Levion. Hän tuli soutaen siimapyydyksiltään, hän oli
tapansa mukaan kalastellut Enokin metsän kohdalla saaden keitollisen
kaloja. Kotimatkalla näkee hän pienen kirkkaan liekin leimahtavan
metsistä ja suurenemistaan suurenevan. Hän nyökäyttää hiukan päätään ja
näyttää tietävän, mitä tuollainen liekki merkitsee. Ja kun hän näkee
toimessaan olevia ihmisiä pappilan sillalla, käsittää hän, että siinä
ollaan jo viemässä apua. Hän kääntää äkkiä veneen ja soutaa takaisin
ollakseen ensimäisenä paikalla. Kaunis piirre Levionissa, että hän
haluaa unohtaa vihansa ja kiiruhtaa vihollisensa avuksi.
Hän laskee maihin ja nousee metsään, hän kuulee tulen kohinan. Levion
ei pidä kiirettä ja katselee ympärilleen joka askeleella -- vähän ajan
perästä näkee hän Enokin tulevan suurella kiireellä. Levionin valtaa
suuri jännitys, hän piilottautuu erään kivenlohkareen taakse ja
tähystelee. Enok lähenee, hänellä on varma päämaali, hän ei katso
oikealle eikä vasemmalle, vaan kulkee vain. Oliko hän huomannut
vastustajansa ja päättänyt saada hänet käsiinsä? Kun hän oli aivan
lähellä, huudahti Levion. Enok säpsähti ja pysähtyi. Ja hätäyksissään
hän hymyili ja sanoi:
"Täällä palaa, ikävä kyllä. Onnettomuus on tullut."