Nyt koittivat laiskat päivät hiukan itsekullekin -- vain hiukan
rantakalastusta auringonlämpiminä öinä huvin vuoksi. Ohra ja perunat
kasvavat, ja korkea heinä lainehtii, joka lahdessa on silliä, ja lehmät
ja vuohet lypsävät kiulut täyteen ja lihoovat ja pyöristyvät kuitenkin.
Mack ja hänen tyttärensä Elise ovat taas matkustaneet kotiin, Fredrik
hallitsee taas yksin tehtaalla ja kauppapuodissa. Ja Fredrik hallitsee
jokseenkin huonosti, hän palaa rakkaudesta merta kohtaan ja viettää
perin vastahakoisesti päiviään maalla. Rannikkolaivan kapteeni
Henriksson on puolittain luvannut hankkia hänelle perämiehen paikan
laivallaan, mutta ei siitä näy mitään tulevan. Kaikki riippuu siitä,
voiko vanha Mack ostaa pojalleen laivan kuletettavaksi. Hän viittailee
siihen suuntaan, puhuu usein siitä, mutta Fredrik ymmärtää sen
mahdottomaksi. Fredrik tuntee olot hyvin. Hänessä on luonnostaan hyvin
vähän merimiestä, hän on varovainen ja luotettava nuori mies, joka
jokapäiväisessä elämässään tekee juuri niin paljon, kuin on tehtävä
joka alalla. Hän tulee äitiinsä, eikä olekaan mikään aito Mack. Mutta
sellainen on oltava, jos mieli kunnialla päästä eteenpäin tässä
maailmassa -- ei tehdä mitään liikaa, vaan päinvastoin kaikkea hiukan
liian vähän, niin sitä pidetään kohtuullisena. Miten olikaan
käynyt Rolandsenille, tuolle hävyttömälle hupsulle alituisine
liiallisuuksineen. Hänet oli häväisty varkaana ihmisten edessä, lopuksi
oli hänet myös erotettu virastaan. Nyt kulki hän raskaine
ominetuntoineen ja kulutti vaatteitaan yhä ohuemmiksi, eikä hän ollut
saanut pientä asuinhuonetta muualta kuin urkujen polkija Börren luota.
Sinne oli Ove Rolandsen joutunut, Börre saattoi kyllä olla kunnon mies
tavallaan, mutta hän oli kaikkein köyhin, sillä hänen aitassaan oli
vähiten silliä. Ja kun sitäpaitsi hänen tyttärensä Pernille oli
sairaalloinen raukka, niin ei urkujenpolkijan taloa pidelty kovinkaan
suuressa arvossa. Ei mikään parempi mies asunut hänen luonaan.
Huhuiltiin, että Rolandsen olisi ehkä saanut pitää paikkansa, jos hän
olisi tarkastajan edessä esiintynyt hiukan muserretumpana. Mutta
Rolandsen oli vain vaatinut, että hänet oli erotettava, niin että
tarkastaja ei ollut saanut tilaisuutta armahtaa häntä. Ja vanha Mack,
välittäjä, oli poissa.
Mutta pappi ei ollut täysin tyytymätön Rolandseniin. "Olen kuullut,
että hän juo vähemmän kuin ennen", sanoi hän, "enkä pidä häntä
kokonaan toivottomana. Niinpä on hän itse tunnustanut, että hän minun
kirjeeni perusteella tunnusti varkautensa. Toisinaan saa myös iloa
työstään."
Tuli juhannus. Illalla sytytettiin rovioita kaikilla yleisillä
paikoilla, nuoriso kokoontui rovioitten ympärille, ja harmonikan ja
viulun sävelet kaikuivat yli pitäjän. Tulta ei saanut näkyä, mutta sitä
enemmän savua, se oli kaikkein hienointa ja sen takia viskattiin
kosteaa sammalta ja katajia rovioon, niin että savu kohosi sankkana ja
tuoksuvana.
Rolandsen ei vieläkään ymmärtänyt hävetä, vaan otti osaa kansanhuveihin
ja istui korkealla vuorella, soitti kitaraa ja lauloi, että laaksot
kaikuivat. Kun hän laskeutui rovion luo, ilmeni, että hän oli
tukkihumalassa ja heitteli ympärilleen mitä siroimpia puheenparsia. Hän
pysyi yhä samana.
Lukkarin Olga tuli tietä myöten. Hän ei ensinkään aikonut pysähtyä
siinä, hän kulki vain pitkin tietä ja aikoi ohi siitä. Ah, hän olisi
aivan hyvin voinut kulkea toista tietä, mutta Olga oli niin nuori, ja
harmonikan sävelet vetivät häntä puoleensa -- hänen sieramensa
värisivät, onnen aalto leiskahti hänen lävitseen, hän oli rakastunut.
Aikaisemmin päivällä oli hän ollut puodissa, ja Fredrik Mack oli
silloin puhunut niin paljon, että hänen täytyi ymmärtää häntä,
vaikkakin Fredrik oli puhunut varovasti.
Saattoihan sattua, että hän, samoinkuin Olga, hiukan jaloitteli näin
iltahetkellä.
Hän kohtasi papinrouvan. He kävelivät yhdessä, eivätkä puhuneet kestään
vähemmästä kuin Fredrik Mackista. Hän oli pitäjän herra, itse
papinrouvan sydän oli kaikessa hiljaisuudessa taipunut hänen puoleensa,
hän oli niin hieno ja varovainen ja katseli maata edessään joka
askeleella. Rouva huomasi lopuksi, että nuori Olga kulki ylen ujona ja
hämillään, ja hän kysyi: "Mutta sinähän olet kovin vaitelias, lapsi, et
kai sinä vain liene rakastunut nuoreen Mackiin?"
"Olen", kuiskasi Olga ja purskahti itkuun.