X.

Rolandsen näytti pian toipuvan. Sittenkun koko pitäjä oli lukenut hänen

ilmoituksensa, pysyttelihe hän itsekseen ja vältti ihmisiä. Sillä oli

sovittava vaikutus; langennut sähköttäjä ei siis ollut päättömästi

paatunut rikokseensa. Tosi asia oli, ettei Rolandsenilla enää ollut

aikaa kierrellä toivotonna pitkin teitä, hän teki väsymättömästi työtä

huoneessaan öisin. Oli monta pientä ja suurta koepulloa, jotka hänen

täytyi sulkea laatikkoihin ja lähettää postin mukana itään ja länteen.

Hän lähetteli myös sähkösanomia varhain ja myöhään. Oli tultava

valmiiksi, ennenkuin hänet ajettaisiin pois asemalta.

Rolandsenin häväistysjuttu oli tullut tunnetuksi myös pappilassa, ja

kaikki katsoivat nyt säälien neitsyt van Loosia, jolla oli ollut

sellainen sulhanen. Pappi kutsui hänet konttoriinsa ja keskusteli hänen

kanssaan kauvan ja lempeästi.

Neitsyt van Loos ei missään tapauksessa enää aikonut olla tekemisissä

sähköttäjän kanssa, hän päätti mennä Rolandsenin luo ja lopettaa kaikki

välit.

Hän tapasi Rolandsenin alakuloisena ja pahoillaan, mutta se ei

liikuttanut hänen sydäntään. "Sinullahan on siistiä puuhaa", sanoi hän.

"Toivoin Teidän tulevan, voidakseni pyytää Teiltä armoa", vastasi

Rolandsen.

"Armoa? Ei, tiedätkö! Sanonpa sinulle Ove, että olen aivan sekapäinen

takiasi. Enkä minä tahdo enää millään ehdolla tuntea sinua tässä

maailmassa. Minua ei tunneta miksikään varkaaksi tai petturiksi, vaan

kuljen rehellistä elämän uraani. Ja enkö minä ole varoittanut sinua

parhaassa tarkoituksessa, ja sinä olet vain paatunut? Sopiiko nyt

kihloissa olevan miehen käydä ympärinsä ja hakkailla vieraita

naikkosia, kuin mikä hempukka? Ja sitten varastat sinä rahoja ihmisiltä

ja rupeat tunnustuksille pitkin patsaita julkisen tien varrella. Häpeän

niin, etten tahdo pysyä nahoissani, enkä kuitenkaan voi olla vapaa koko

jutusta. Pidä vain suusi kiinni, minä tunnen sinut kyllä, sinä et voi

muuta kuin paaduttaa itsesi ja huutaa eläköötä. Minun rakkauteni on

ollut todellista laatua, mutta sinä olet vain ollut minua kohtaan juuri

kuin spitaalitauti, ja olet saastuttanut minun elämäni varkaudella ja

rosvoamisella. Ei hyödytä mitään, mitä aijot sanoa. Jumalan kiitos,

kaikki ihmiset sanovat samaa, että sinä olet narrannut ja

pahoinpidellyt minua. Pappi sanoo, että minun täytyy heti matkustaa

sinun luotasi, niin vastenmielistä kuin se onkin hänelle. Eläkä nyt

seiso siinä koettaen piiloutua, Ove, sillä sinä olet syntinen Jumalan

ja ihmisten edessä ja suorastaan pimeyden pauloissa. Ja kun minä sanon

sinulle Ove vielä kerran, niin en ajattele, eläkä luule, että taas

sopisin sinun kanssasi. Sillä minun tarkoitukseni on, että me emme enää

tunne toisiamme, enkä minä enää ole sinut Teidän kanssanne missään

maailmassa. Sillä kukaan ei ole tehnyt niin paljon hyvää kuin minä olen

tehnyt, sen tiedän minä aivan varmasti, mutta sinä olet vain ollut

täynnäsi kevytmielisyyttä minua kohtaan ja olet pahoinpidellyt minua

varhain ja myöhään. Mutta en minäkään, paha kyllä, ole ollut syytön,

sillä minä olen katsonut sormieni välitse sinun tekojasi aina tähän

asti, enkä ole saanut silmiäni auki."

Siinä seisoi nyt tuo onneton ihminen, eikä voinut puolustautua. Niin

poissa suunniltaan, kuin tänään, ei Rolandsen ollut koskaan ennen

kuullut neitsyen olevan, raskas rikos oli kokonaan järkyttänyt hänet.

Kun hän lopetti puheensa, oli hän aivan uupunut.

"Minä koetan parantaa itseni", sanoi Rolandsen.

"Sinä? Parantaa itsesi?" vastasi neitsyt ja nauroi katkerasti. "Mutta

se ei auta missään tapauksessa mitään. Sillä sinä et voi tehdä sitä

tekemättömäksi, ja koska minä kuulun kunnialliseen perheeseen, niin en

halua, että sinä saastutat minut. Sanon asian juuri niinkuin se on.

Matkustan ylihuomenna postilaivalla, mutta minä en halua, että tulet

sillalle hyvästelemään minua, ja niin sanoo pappikin. Sanon sinulle

tänään ijäiset jäähyväiset. Ja kiitos niistä hyvistä hetkistä, joita

olemme yhdessä viettäneet -- pahoja minä nyt en tahdo muistella."

Hän kääntyi päättävästi ja läksi. Sitten sanoi hän: "Mutta sinä voit

piillä jossakin sillan läheisyydessä ja huiskuttaa, jos haluat. Mutta

en minä sitä pyydä."

"Ojenna minulle kätesi", pyysi Rolandsen.

"Ei, sitä en tee. Tietänet itse parhaiten, mitä olet tehnyt oikealla

kädelläsi."

Rolandsen vaipui kokoon. "Mutta emmekö kirjoita toisillemme?" sanoi

hän. "Vain muutamia sanoja?"

"Minä en kirjoita. En koskaan enää. Sinä olet niin monta kertaa

laskenut leikkiä, että välimme ovat lopussa, mutta nyt olisin minä

kylläkin hyvä. Mutta siitä ei tule mitään. Ja voi hyvin, sitä toivotan

minä sinulle. Osoitteeni on Bergen, isäni asunto, jos kerran kirjoitat,

mutta en pyydä sitä."

Kun Rolandsen taas meni portaita myöten huoneeseensa, oli hänellä selvä

käsitys, ettei hän enää ollut kihloissa. "Sepä on merkillistä",

ajatteli hän, "seisoinhan silmänräpäys sitten pihalla."

Päivä tuli hänelle rasittavaksi, hänen täytyi sulkea laatikkoihin

viimeiset kokeensa ja lähettää ne ylihuomenna postilaivalla, sitten oli

koottava omaisuus yhteen ja järjestettävä kaikki muuton varalta.

Sähkölennätinlaitoksen mahtava tarkastaja oli vanavedessä.

Tietysti tulisi Rolandsen muitta mutkitta erotettavaksi. Ei ollut

mitään muistuttamista hänen viranhoitoansa vastaan, ja kauppamies Mack,

jonka valta ulottui kaikkeen, ei arvattavasti halunnut hänen

vahinkoaan, mutta oikeuden oli käytävä kulkuaan.

Niityt olivat ruohon verhoamat, ja metsä oli lehdessä, yöt olivat

lempeät, lahti oli autiona, kaikki nuottakunnat olivat poissa, ja

Mackin laivat olivat purjehtineet etelään päin sillilastissa. Oli kesä.

Kun päivät olivat niin säteilevän kirkkaat, oli sunnuntaisin paljon

kirkkovieraita, ihmisiä vilisi maalla ja merellä ja niiden joukossa oli

kalastajia Bergenistä ja Haugesundista, joiden jahteja oli pitkin

rannikoita, ja jotka kuivattivat kaloja kallioilla. He tulivat vuosi

vuodelta ja tunsivat seudut. Kirkolla esiintyivät he täydessä

komeudessaan, kirjavissa pumpulipaidoissa ja rinnan yli riippuivat

hiuksista punotut kellonperät -- olipa toisilla kultaiset korvarenkaat,

loistaen yli muun rahvaan. Mutta kuivuuden takia kerrottiin myös

ikävistä metsäpaloista sydänmaassa, niin ettei kesälämmöllä ollut vain

pelkkiä hyviä seurauksia.

Enok oli astunut virkaansa ja toimi kirkonisäntänä vakavasti ja

perusteellisesti, ja kaulahuivi oli korvien verhona. Nuorisoa huvitti

tämä näky, mutta vanhempia suututti, että kuoria rumensi tuollainen

apina, ja he esittivät anomuksen papille. Eikö Enok voinut täyttää

korviaan pumpulilla. Mutta Enok vastasi papille, että hän ei voinut

olla ilman korvasuojustinta sen tuskan takia, joka aina vaivasi hänen

päätään. Silloin nauroi erotettu kirkonisäntä Levion vahingoniloisesti

virkaveljelleen Enokille ja selitti, että lienee kuuma kulkea

korvasuojustimissa näinä päivinä.

Levion lurjus ei ollut erottamisestaan asti tehnyt muuta kuin vainonnut

seuraajaansa Enokia kateudellaan. Hän ei ollut ainoanakaan yönä

kampeloita tuulastamassa, asettautumatta juuri Enokin rannalle ja

tuulastamatta juuri sitä kampelaa, joka oli lähinnä Enokia. Ja jos hän

tarvitsi aironhankaa tai äyskäriä, otti hän ne juuri Enokin metsästä

meren rannalta. Aina piti hän Enokia silmällä.

Tuli pian tunnetuksi, että neitsyt van Loos oli purkanut kihlauksensa

ja aikoi tuon suuren häpeäjutun takia viipymättä lähteä tiehensä

pappilasta. Kauppamies Mack surkutteli langennutta sähköttäjää, ja hän

päätti hiukan koettaa sovittaa. Hän otti omin käsin pois Rolandsenin

tunnustuksen veräjäpatsaasta ja selitti, että se oli lyöty siihen

oikeastaan vastoin hänen tahtoaan. Senjälkeen läksi hän pappilaan.

Mackin kannatti olla hiukan hyväntahtoinen, hän oli jo kuullut siitä

valtavasta vaikutuksesta, jonka hänen käyttäytymisensä murtovarasta

kohtaan oli synnyttänyt -- nyt tervehtivät kaikki ihmiset häntä taas

kuten ennenkin, niin, kunnioittivat häntä entistä enemmän. Eipä

kuitenkaan ollut kuin yksi ainoa Mack rannikolla!

Mutta hänen matkansa pappilaan ei hyödyttänyt mitään. Neitsyt van Loos

itki liikutuksesta että itse Mack tuli, mutta kukaan ei voisi taivuttaa

häntä enää sopimaan Rolandsenin kanssa -- ei, ei koskaan. Mack oli

huomaavinaan, että pappi oli saanut neitsyen niin päättäväksi.

Kun neitsyt läksi laivasillalle, saattoi pappi rouvinensa häntä.

Molemmat toivottivat hänelle onnellista matkaa ja näkivät hänen astuvan

veneeseen.

"Oi Jumalani, nyt olen varma siitä, että hän piilee tuolla metsässä ja

katuu", sanoi neitsyt van Loos ja otti esille nenäliinan.

Vene läksi rannasta ja eteni pitkin aironvedoin.

"Tuolla näen hänet", kirkui neitsyt ja nousi puoleksi seisaalleen.

Näytti melkein, kuin aikoisi hän kahlata maihin. Sitten rupesi hän

kaikin voimin huiskuttamaan metsää kohden. Ja vene hävisi niemen

taakse.

Rolandsen meni kotiin metsän halki, kuten hän yleensä teki viime

aikoina, mutta pappilan veräjän yläpuolella painui hän taas tielle ja

kulki sitä myöten. No niin, nyt olivat kaikki liimakokeet lähetetyt, ei

muuta kuin odottaa tuloksia. Ei se kauvan viipyisikään. Ja hyvällä

päällä ollen näpsäytti hän sormiaan matkan varrella.

Pienen matkan päässä istui lukkarin Olga kivellä tienreunassa. Mitä

hänellä oli täällä tekemistä? Rolandsen ajatteli: "Hän tulee puodista,

ja nyt odottaa hän jotakin." Heti sen jälkeen tuli Elise Mack. Vai

niin, noista kahdesta oli siis tullut erottamattomat? Myös Elise

istuutui odottamaan. "Ilahduttakaamme naisia näyttämällä nololta, aivan

kuin maahan vaipumaisillaan olevalta", puheli Rolandsen itsekseen. Hän

peräytyi nopeasti metsään. Mutta kuivat lehvät ratisivat hänen

jaloissaan, naiset kuulivat hänen askeleensa, pako epäonnistui ja hän

luopui siitä. "Saattaisinpa ehkä taas palata tielle", ajatteli hän,

"elkäämme antako heidän liiaksi riemuita." Ja hän astui taas tielle.

Mutta oli joka tapauksessa pulmallinen juttu tavata Elise Mack

kasvoista kasvoihin. Rolandsenin sydän alkoi lyödä valtavasti, lämmin

laine loiskahteli ruumiissa ja hän pysähtyi. Hän ei ollut ennenkään

saavuttanut mitään tulosta ja senjälkeen oli suuri rikos vielä sattunut

lisäksi. Hän vetäytyi takaperin metsään. Kunhan hän vain pääsisi yli

tuon kaskimaan, niin kuivat oksat loppuisivat ja kanervikko alkaisi.

Hän hyppäsi kaskimaan yli muutamissa loikkauksissa ja oli pelastettu.

Äkkiä pysähtyi hän. Mitä pirua hän hypiskeli tässä ympäriinsä? Eikö hän

ollut Ove Rolandsen? Hän kääntyi uhkamielisesti, kulki yli kaskimaan ja

polki kuivia oksia mielensä mukaan.

Kun hän tuli tielle, näki hän, että naiset vielä istuivat samalla

paikalla. He juttelivat keskenään ja Elise hämmenteli tietomua

päivänvarjostimellaan. Rolandsen pysähtyi taas. Ei löydy varovampia

olentoja kuin uhkarohkeat. "Minähän olen varas", ajatteli hän, "miten

voin olla kyllin röyhkeä näyttäytyäkseni? Täytyykö minun nimittäin

tervehtiä ja vaatia naisilta päännyökkäystä?" Ja vielä kerran hiipi hän

metsään. Hän oli suuri narri, joka yhä kulki ja haaveili tunteista --

eikö hänellä ollut muuta miettimistä? Kuukauden tai parin perästä oli

hän oleva rikas herrasmies -- metsään koko rakkaus! Ja hän läksi

kulkemaan kotiinsa.

Vieläköhän ne istuivat siinä? Hän kääntyi ja katsahti eteensä. Fredrik

oli myös tullut, ja kaikki kolme kävelivät häntä kohden. Rolandsen

syöksähti takaisin sydän kurkussa. Kunhan he eivät vain olisi nähneet

häntä! He pysähtyvät, hän kuulee Fredrikin sanovan: "Hiljaa, minusta

kuulostaa, kun kävelisi joku metsässä." -- "Ei kai siellä kukaan",

vastaa Elise.

Ja sen sanoi hän ehkä vain sen takia, että hän oli nähnyt minut!

ajatteli Rolandsen. Hän tuli kylmäksi ja katkeraksi. Tietysti hän ei

ollut mitään, ei vielä, mutta odottakaahan pari kuukautta! Ja mikä oli

sitten Elise Mack itse? Rautapeltinen neitsyt Maria, kuulun

luterilaisen Rosengårdin Mackin tytär. Rauha hänelle.

Sähkölennätinlaitoksen katolla oli viirikukko rautatangon nenässä.

Rolandsen tuli kotiin, kiipesi katolle ja tyrkkäsi omin käsin tankoa --

kukko taipui taaksepäin, näytti siltä, kuin olisi se kiekunut. Ja siinä

asennossa täytyi sen olla. Oli oikein ja kohtuullista, että kukko

kiekui.