"Juuri minä tein murtovarkauden", huutaa Rolandsen. Ja hänellä oli
ääni, joka kuului, lauloipa hän tai huusi. Kuluu hetki. Mack vilkutti
silmiään ja tuumaili. "Te olette sen tehnyt, sanotte Te?"
"Olen."
Mack ajatteli edelleen. Hänen terävät aivonsa olivat ratkaisseet
useamman kuin yhden arvoituksen elämässä, hän oli tottunut tekemään
nopeita johtopäätöksiä.
"Aijotteko myös pysyä sanassanne huomenna?"
"Aijon. Tämän jälkeen en tule salaamaan rikostani. Olen saanut kirjeen
papilta, se minut on muuttanut."
Aikoiko Mack uskoa sähköttäjän sanoja? Vai antautuiko hän vain näön
vuoksi lähempiin keskusteluihin hänen kanssaan?
"Milloin teitte murtovarkauden?" kysyi hän.
Rolandsen mainitsi yön.
"Miten Te toimitte?"
Rolandsen selitti kaikki aivan tarkalleen.
"Muutamia papereita oli samassa laatikossa kuin setelit, näittekö
niitä?"
"Näin. Siinä oli muutamia papereita."
"Otitte yhden mukaanne -- missä se on?"
"Ei minulla ole sitä. Paperia? Ei ole."
"Se oli minun henkivakuutustodistukseni."
"Teidän henkivakuutustodistuksenne, niin, aivan oikein, nyt muistan
sen. Minun täytyy tunnustaa, että poltin sen."
"Vai niin. Siinä teitte väärin, saatoitte minulle paljon vaivaa
pakottamalla minut hankkimaan uuden."
Rolandsen sanoi; "Olin aivan sekaisin, ei ainoatakaan selvää ajatusta
ollut päässäni. Pyydän Teiltä kaikkea anteeksi!"
"Toisessa kirstussa oli monta tuhatta taaleria, miksi ette ottanut
sitä?"
"En löytänyt sitä."
Mackin johtopäätös oli valmis. Olipa sähköttäjä tehnyt murtovarkauden
tai ei, oli hän joka tapauksessa Mackille kaikkein sopivin murtovaras.
Hän ei suinkaan olisi salaava asiaa, vaan päinvastoin kertova sen
jokaiselle elävälle sielulle, jonka tapaisi. Viimeiset nuottamiehet
veisivät uutisen kotiinsa ja levittäisivät sen rannikkoseudun
kauppamiehille. Mackia voitiin pitää pelastuneena.
"En ole ennen kuullut, että kuljette ihmisten taloissa ja... että
Teillä on sellainen vika", sanoo hän.
Johon Rolandsen vastasi, että ei, ei kalastajien taloissa. Hän ei
ryöstänyt talonpoikia. Hän meni itse pankkiin.
Siinä sai Mack! Hän sanoi surkutellen vain: "Mutta että Te voitte
menetellä tuolla tavalla _minua_ kohtaan!"
Rolandsen vastasi. "Pakoitin itseni rohkeaksi ja häikäilemättömäksi.
Ikävä kyllä tapahtui se humalapäissä."
Ei ollut enää mahdotonta, että tunnustus oli tosi. Hullu sähköttäjä
vietti irstailevaa elämää, eikä hänellä ollut suuria tuloja -- konjakki
Rosengårdista maksoi rahaa.
"Ja ikävä kyllä täytyy minun tunnustaa vielä muutakin", sanoi
Rolandsen. "En voi antaa Teille rahoja takaisin."
Mack näytti välinpitämättömältä. "Se ei merkitse mitään", vastasi hän.
"Minua huvittaa vain se tyhmä lavertelu, jonka alaiseksi olette minut
saattanut. Kaikkiin näihin loukkauksiin minua ja perhettäni kohtaan."
"Aijoin tehdä jotakin korjatakseni asiaa."
"Mitä niin?"
"Otan pois ilmoituksen pappilan veräjäpatsaasta ja asetan omani
sijaan."
Noissa sanoissa Mack taas tunsi saman ajattelemattoman houkan. "Ei,
sitä minä en vaadi", sanoi hän. "Onhan asia muutenkin ikävä Teille,
miesparka. Mutta tahdotteko sensijaan kirjoittaa erään selityksen
tässä." Ja Mack osoitti päällään Fredrikin paikkaa.
Rolandsenin kirjoittaessa istui Mack ja tuumaili. Koko tämä ikävä juttu
oli kääntynyt hänelle hyväksi. Tosinhan se maksoi jonkun verran, mutta
ne rahat olivat hyvin käytetyt, hänen maineensa oli nyt leviävä yli
koko maan.
Mack luki selityksen ja sanoi: "No, se kelpaa kyllä. Minä en
tietystikään aijo käyttää sitä mihinkään."
"Kuten vain haluatte", vastasi Rolandsen.
"Enkä myöskään aijo ilmaista Teidän tunnustustanne, Asia jää meidän
väliseksemme."
"Siinä tapauksessa puhun minä itse", sanoi Rolandsen. "Papin kirjeessä
sanotaan nimenomaan, että on tunnustettava."
Mack avasi tulenkestävän kaappinsa ja otti esiin setelipinkan. Nyt oli
hän tilaisuudessa näyttämään, mikä mies hän oli. Kukaan ei luultavasti
tiennyt, että lahdella odotti vieras venhekunta juuri näitä rahoja,
joita saamatta se ei halunnut lähteä tiehensä.
Mack laski neljäsataa taaleria ja sanoi: "En tee tätä Teitä
loukatakseni, vaan minun on tapana pitää, minkä sanon. Olen luvannut
neljäsataa taaleria, jotka nyt ovat Teidän."
Rolandsen meni ovea kohden. "Ansaitsen Teidän halveksumisenne", sanoi
hän.
"Minun halveksumiseni!" huudahti Mack. "Sanon Teille erään asian..."
"Teidän jalomielisyytenne piinaa minua. Te ette vaadi minua
rangaistavaksi, Te palkitsette minut."
Mutta eihän Mack olisi vielä voinut kopeilla kahdensadan taalerin
menettämisestä varkauden kautta. Vasta sitten, kun hän palkitsi varkaan
kaksinkertaisella summalla, sai asia loiston ympärilleen. Hän sanoi:
"Teistä tulee nyt onneton mies, Rolandsen. Te menetätte paikkanne. Minä
en tarvitse näitä rahoja, mutta niillä on Teihin nähden käytännöllinen
merkitys ensi alussa. Ajatelkaahan sitä."
"En voi", sanoi Rolandsen.
Silloin otti Mack setelit ja työnsi ne hänen taskuunsa.
"Olkoot ne sitten lainaksi", pyysi Rolandsen.
Ja ritarillinen kauppakuningas suostui siihen ja vastasi: "Hyvä, olkoot
lainaksi!" Mutta hän ymmärsi, ettei hän enää koskaan tulisi näkemään
niitä rahoja.
Rolandsen vaipui kokoon, ikäänkuin hän nyt kantaisi elämänsä suurinta
taakkaa. Oli oikein surkeata nähdä.
"Kiiruhtakaa nyt taas pyrkimään oikealle tielle", sanoi Mack
kehoittavasti. "Eihän tämän harha-askeleen tarvitse olla auttamaton."
Rolandsen kiitti mitä nöyrimmin kaikesta, ja läksi. "Olen varas", sanoi
hän jo tehtaan tytöille, kulkiessaan heidän ohitseen. Ja hän tunnusti
kaiken.
Hän ohjasi kulkunsa pappilan veräjälle. Siitä repi hän pois Mackin
ilmoituksen ja pani omansa sijaan. Siinä oli kirjoitettuna, että juuri
hän oli varas, eikä kukaan muu. Ja huomenna oli sunnuntai -- paljon
kirkkoväkeä oli kulkeva siitä ohi.