Nyt ovat viimeiset kalastajavenheet valmiit purjehtimaan tiehensä.
Pyydystäminen on päättynyt. Mutta meri oli vielä rikas sillistä,
sen näyttivät merkit pitkin rannikkoa, ja hinnat laskeutuivat.
Kauppamies Mack oli ostanut kaiken sillin, minkä sai, eikä kukaan ollut
kuullut, että maksuissa olisi sattunut mitään keskeytyksiä -- vain
viimeistä venekuntaa oli hän pyytänyt odottamaan hiukan, kunnes hän
ehtisi sähköttää rahoja etelästäpäin. Mutta silloin oli väki heti
sihissyt ja suhissut: ahaa, hän on pulassa!
Mutta kauppamies Mack oli mahtava kuten ennenkin. Hän oli kesken muita
puuhiaan luvannut papinrouvalle leipuriliikkeen -- hyvä, sitä
rakennettiin, työmiehet olivat tulleet, perusmuuri oli valmis. Rouvan
mielestä oli tosi ilo käydä katselemassa, miten hänen leipuripuotinsa
edistyi. Mutta nyt oli itse rakennus rakennettava ja siihen tarvitsi
Mack toisia työntekijöitä -- hän oli sähköteitse pyytänyt niitäkin,
sanoi hän.
Mutta nyt oli leipuri, joka asui nimismiehen talossa, tullut järkiinsä.
Mitä papin kirjeet eivät olleet saaneet aikaan, sen sai Mack
perusmuureineen. "Leipää on tuleva, jos leipää kerran halutaan", sanoi
leipuri. Mutta aivan hyvinhän ymmärrettiin, että miesparka aivan
turhaan potki tutkainta vastaan. Mack oli hänet musertava.
Rolandsen istuu huoneessaan ja laatii ihmeellistä plakaattia, jonka
alle hän on kirjoittanut nimensä. Hän lukee sen monta kertaa ja arvelee
sitä hyväksi. Sitten pistää hän sen taskuunsa, ottaa hattunsa ja lähtee
ulos. Hän suuntaa askeleensa Mackin konttoriin tehtaalle.
Rolandsen oli odotellut, että neitsyt van Loos matkustaisi tiehensä,
mutta hän ei matkustanutkaan, papinrouva ei siis ollutkaan sanonut
häntä irti toimestaan. Rolandsen oli erehtynyt luullessaan, että
papinrouva tekisi hänelle palveluksia, hänen terve järkensä palasi ja
hän ajatteli: pysytelkäämme vain maassa, emme näytäkään panneen
kenenkään päätä pyörälle.
Sensijaan oli Rolandsen saanut papilta vakavan ja rankaisevan kirjeen.
Rolandsen ei salannut, että hän oli sen saanut, hän puhui siitä
ylhäisille ja alhaisille. Kirje oli hyvin ansaittu, sanoi hän, ja se
oli tehnyt hänelle hyvää -- ei kukaan pappi ollut välittänyt hänestä
ripillepääsyn jälkeen. Rolandsenin mielestä piti papin lähetellä paljon
sellaisia kirjeitä ja ilahduttaa ja tukea hiukan itsekutakin.
Mutta kukaan ei voinut huomata, että Rolandsen olisi käynyt iloiseksi
ja varmaksi viime aikoina, päinvastoin, hän mietiskeli enemmän kuin
koskaan ennen ja näytti hautovan jotakin erityistä ajatusta, "Teenkö
sen, vai enkö tee sitä?" saattoi hän mutista itsekseen. Kun sitten
hänen entinen morsiamensa, neitsyt van Loos, saman päivän aamuna oli
kiusannut hänet melkein kuoliaaksi tuon tuhman serenaadin takia
pappilassa, oli Rolandsen eronnut hänestä sanoen merkitsevät sanat:
"Minä teen sen!"
Rolandsen astuu Mackin konttoriin ja tervehtii. Hän on aivan selvä. Isä
ja poika seisovat kumpikin omalla puolellaan pulpettia ja kirjoittavat.
Vanha Mack tarjoaa hänelle tuolin, mutta Rolandsen ei istuudu, vaan
sanoo:
"Minä haluaisin vain sanoa, että se olin minä, joka tein murtovarkauden
teidän taloonne."
Isä ja poika tuijottivat häneen.
"Tulen ilmiantamaan itseni", sanoi Rolandsen. "En tee oikein, jos
vaikenen kauemmin, asiat ovat muutenkin kyllin hullusti."
"Haluan olla kahdenkesken", sanoo vanha Mack.
Fredrik menee ulos huoneesta.