"En ensinkään", vastasi rouva, "onhan täälläkin hyvä olla. Kuulkaahan,
ettekö voi tulla mukaani ja vierailla luonamme tämän päivän?"
Rolandsen kiitti: hän ei voinut. Lennätinkonttoria oli valvottava
pyhäisin ja arkisin. "Mutta minä kiitän teitä", sanoi hän. "Yhtä minä
pastorilta kadehtin, se on Teitä."
"Mitä...?"
"Minä kadehtin Teitä häneltä kohteliaasti, mutta varmasti."
No niin, nyt oli hän sanonut sen. Se johtui kait hänen alituisesta
tavastaan levittää iloa ympärilleen.
"Te olette pilkkakirves", vastaa rouva hiukan toinnuttuaan.
Mutta Rolandsen ajatteli kotimatkalla, että tämä päivä oli ollut
onnistunut. Viinin ja voitontunnelmansa kannustamana alkoi hän ajatella
kaikenlaista siitä, että nuori papinrouva niin usein antautui hänen
kanssaan juttusille; hän kävi varovaksi ja viekkaaksi: kenties
erottaisi papinrouva neitsyt van Loosin ja auttaisi Rolandsenia
kantamaan hänen raskasta taakkaansa. Ei hän, Rolandsen, kuitenkaan
aikonut sitä suoraan pyytää; olihan muitakin keinoja. Kenties teki
papinrouva itsestään hänelle tämän palveluksen, koska he kerran olivat
tulleet niin hyviksi ystäviksi.