"Tyhmyyksiä", sanoi Rolandsen, "mitä hyötyä niin suuresta puuhasta
olisi? Antakaa minun hieman käsitellä häntä."
Ulrik lähestyi, tervehti pilkallisesti ja nykäisi Rolandsenia. Hän
tosin tunsi kosketelleensa jotakin lujaa ja raskasta, sillä hän
peräytyi, vaan jatkoi rähisemistänsä: "Hyvää päivää, Te sähköttäjä
Rolandsen! Kutsun sinua täydellisen nimesi ja virkasi mukaan, ettäs
tiedät, kuka olet."
Vähään aikaan ei päästy mihinkään. Rolandsen ei millään ehdolla
halunnut laskea käsistään näin hyvää tappelutilaisuutta, ja häntä
harmitti, että kesti niin surkean kauvan, ennenkuin hän suuttui
senverran, että olisi maksanut takaisin ensimäisen nykäisyn. Hänen
täytyi keskustella Ulrikin kanssa pitääkseen riitaa vireillä. He
puhuivat tyhmyyksiä, pieksivät suutansa ja käyttivät kummatkin
juopuneiden miesten puhetapaa. Kun toinen sanoi, että tule vain tänne
niin voitelen sinua, niin että tuntuu, niin vastasi toinen, että jos
tulet, niin tulet juuri parhaiksi lämpimään saunaan. Ja ympärillä
seisovan väkijoukon mielestä puhuttiin kummallakin puolen sattuvasti.
Mutta kun nimismies näki, että suuttumus ja taisteluhalu yhä vain
kasvoi Rolandsenissa, hymyili hän ja kulki jutellen ihmisjoukossa.
Äkkiä löi Ulrik näppiä Rolandsenin nenän alla, ja nyt ihastui Rolandsen
ikihyväksi, hän ojensi kätensä ja tarttui toisen puseroon. Mutta se oli
harhaisku, pusero ei pitänyt, eikä heikon puseron kahtiarepimistä
voinut pitää sankarityönä. Hän otti pari hyppyä tavoittaakseen Ulrikin
ja irvisti ja näytti hampaitaan ihastuksesta. Sitten syntyi tappelu.
Kun Ulrik oli kokeillut "tanskalaisella kallolla", oli Rolandsen
selvillä vastustajansa erikoisalasta. Mutta Rolandsen oli mestari
omalla erikoisalallaan -- varma ja vahva lyönti kämmenselällä
leukaluuta vastaan; lyönti sattuu leuvan toiselle puolelle. Koko pää
tärähtää, kaikki pyörii ympäri ja lyöty horjahtaa kumoon. Ei mikään
jäsen mene paikoiltaan eikä vertakaan näy, kuin hiukan nenän ja suun
ympärillä. Jää hetkeksi pyörryksissä paikoilleen.
Äkkiä sattui Suur-Ulrikiin tämä lyönti ja hän pyöri pitkän matkaa,
aina ojanreunaan asti. Jalat menivät hänen altaan ristiin kuin
kuolleella, kaikki meni sekaisin. Ja Rolandsen oli taitava käyttämään
taistelupukarien kieliä, hän sanoi; "seuraava tänne!" Hän näytti varsin
iloiselta, eikä hän huomannut, että hänen paitansa oli repeytynyt
kaulan kohdalta.
Mutta seuraavat vuorossa olivat Ulrikin molemmat toverit, jotka nyt
aivan vaiti ihmettelivät, eivätkä pidelleet vatsaansa naurun takia.
"Tehän olette vain lapsia", huusi Rolandsen heille. "Minä olisin vain
hiukan voidellut teitä."
Nimismiehen onnistui puhua heille järkeä, heidän piti tarttua
toveriinsa ja kantaa hänet pois ihan tulisella kiireellä. "Minun on
kiittäminen teitä", sanoi hän Rolandsenille.
Mutta kun Rolandsen näki noiden kolmen vieraan poistuvan, ei se
ensinkään häntä miellyttänyt, vaan hän huusi vielä heidän jälkeensä:
"Tulkaa uudelleen huomis-iltana. Heittäkää lennätinasemalla joku
akkunaruutu rikki, niin minä ymmärrän mistä on kysymys. Hyi, tehän
olette kaikki vain penikoita!"
Tavan mukaan suurenteli hän asiaa liiaksi, jutteli ja kehui
loppumattomiin. Mutta kuulijat menivät tiehensä. Äkkiä tulee eräs
nainen Rolandsenia kohti, katsoo häneen kirkkailla silmillään ja
ojentaa hänelle kätensä. Se on papinrouva. Hän on myös nähnyt
taistelukohtauksen.
"Sepä oli suurenmoista", sanoi hän. "Ulrik muistaa elinikänsä sen
lyönnin."
Hän näki, että Rolandsenin paita oli auki. Aurinko oli paahtanut hänen
kaulansa ruskeaksi, mutta siitä alaspäin oli iho valkea.
Rolandsen panee paidankauluksen kiinni ja tervehtii. Hänestä ei ole
ensinkään vastenmielistä, että papinrouva puhuttelee häntä kaikkien
nähden; taistelunvoittaja saa kunniaa, hänen mielestään kannatti lausua
tälle lapselle muutamia ystävällisiä sanoja. Rouva parka, hänen
kenkänsä olivat perin kurjat, eikä hän juuri näyttänyt liian hellän
kohtelun pilaamalta.
"On tuollaisten silmien väärinkäyttöä katsella minua", sanoi Rolandsen.
Rouvan posket punastuivat.