Pappilan väki herää yöllä lauluun. Ei milloinkaan ennen ole sellaista
sattunut heille, laulu kuulostaa pihalta, aurinko säteilee kaiken yllä,
kalalokit ovat heränneet, kello on kolme.
"Olen kuulevinani laulua", huutaa pappi rouvansa huoneeseen.
"Se kuuluu täältä minun ikkunani alta", vastaa rouva.
Hän kuunteli. Hän tunsi varsin hyvin rajun Rolandsenin äänen ja kuuli
hänen kitaransa soiton. Mutta kylläpä hän oli häpeämätön; lauloi
suloisesta neidostaan aivan rouvan ikkunan alla. Rouvan posket aivan
kuumottivat mielenliikutuksesta.
Pappi tuli huoneeseen ja kurkisti ikkunasta. "Näkyy olevan sähköttäjä
Rolandsen", sanoi hän rypistäen otsaansa. "Hän on äskettäin saanut
puolen ankkuria konjakkia. Häpeä sellaista miestä."
Mutta rouva ei katsellut niin synkältä kannalta tätä pientä tapahtumaa;
tuo kummallinen sähköttäjä osasi tapella kuin rantajätkä ja laulaa kuin
pyhän innostuksen valtaama nuorukainen, hän toi suurta vaihtelua tähän
hiljaiseen elämään ja näihin pieniin oloihin.
"Taitaa olla kysymyksessä serenaadi", sanoi hän hymyillen.
"Jota et juuri voine itsellesi omistaa", vastasi pappi. "Vai mitä itse
arvelet?"
Aina piti hänen sekaantua joka asiaan! Rouva vastasi: "No, eihän tämä
nyt niin hirveän vaarallista ole. Sehän on vain pieni päähänpisto!"
Mutta itsekseen päätti kiltti rouva, ettei hän koskaan enää katselisi
Rolandsenia ihastuttavin silmin ja johtaisi häntä hullutuksiin.
"Nyt alkaa hän totta tosiaan uuden laulun!" huudahti pappi. Hän astui
suorastaan ikkunan luo ja naputti ruutua.
Rolandsen katsahti ikkunaan. Itse pappi seisoi siinä omassa korkeassa
persoonassaan.
Laulu vaikeni. Rolandsen näytti perin nololta, hän oli hetken kuin
lamautunut ja hiipi senjälkeen pois pihasta.
Pappi sanoi: "No, nyt sain hänet lähtemään." Hän oli varsin
tyytyväinen, että pelkällä esiintymisellään oli saanut niin paljon
aikaan. "Ja nyt hän saa minulta huomenna kirjeen", sanoi hän. "Olen
kauan pitänyt häntä silmällä hänen sopimattoman elämänsä takia."
"Enkö minä mieluummin voi sanoa hänelle, ettemme tahdo kuulla hänen
lauluaan öisin?"
Pappi jatkoi, huomaamatta vaimonsa ehdotusta: "Ja sitten menen puhumaan
hänen kanssansa." Pappi lausui tämän vakuuttavan varmasti. Oli kuin
olisi suuriakin seurauksia sillä, että hän menisi puhuttelemaan
Rolandsenia.
Hän palasi huoneeseensa, makasi kauvan aikaa ja tuumaili. Hän ei
aikonut enää ensinkään kärsiä tuota hulluttelijaa, joka vain kopeili ja
vapaalla elämällään teki koko seudun epävarmaksi. Pappi ei erotellut
ihmisiä arvojärjestyksen mukaan, vaan lähetteli kirjeitään niin yhdelle
kuin toisellekin ja vaati kunnioitusta. Pimeää seurakuntaa oli
valaistava. Levionin sisar oli vielä hänen mielessään. Tämä ei ollut
parantanut tapojaan ja papin oli täytynyt erottaa hänen veljensä
kirkonisännän toimesta. Kova onni oli ahdistellut Levionia, hänen
vaimonsa kuoli, mutta jo itse hautajaistilaisuudessa oli pappi häntä
ahdistellut. Kamala juttu. Kun näet tuon kelpo kirkonisännän piti
haudata vaimonsa, muisti hän, että hän oli luvannut Fredrik Mackille
tapetun vasikan. Matka oli yhteinen, ja kun ei ilmakaan enää ollut niin
kylmä, että lihaa olisi voinut kauemmin säilyttää, otti hän vasikan
mukaansa. Enok, peitekorvainen nöyrä mies kertoi asian papille ja tämä
kutsui Levionin heti puheilleen.
"En voi enää pitää sinua kirkonisäntänä", sanoi pappi. "Siskosi makaa
ja tekee syntiä talossasi, sinä et pidä huonettasi kurissa ja
järjestyksessä, sinä makaat ja nukut öisin, kun vieras mies tulee
taloosi."
"Ikävä kyllä", vastasi kirkonisäntä, "niinhän sitä monasti sattuu."
"Sitäpaitsi eräs toinen asia -- sinä viet vaimosi hautaan ja kuljetat
samalla kertaa kuolleen vasikan. Mitä se sellainen merkitsee?"
Mutta nyt heitti kalastaja pappiin aivan ymmärtämättömän katseen ja
piti häntä omituisena. Kalastajan vaimo oli ollut käytännöllinen sielu,
ja hän olisi ensimäisenä huomauttanut vasikan myötäottamisesta, jos
vaan olisi voinut. "Sinähän ajat juuri sitä tietä", olisi eukko-vainaja
sanonut.
"Jos pastori ottaa asiat noin pikkumaisen tarkasti, ei pastori koskaan
saa kunnollista kirkonisäntää", sanoi Levion.
"Se on minun asiani", vastasi pappi. "Mutta sinä olet erotettu."
Levion katsoi vinosti eteensä. Häntä oli epäilemättä kohdeltu
loukkaavasti, naapurit riemuitsisivat hänen kukistumisestaan.
Pappi oli kiihoittunut. "Mutta herran nimessä", sanoi hän "etkö voi
taivuttaa sisartasi menemään naimisiin miehen kanssa?"
"Eikö pastori luule, että minä olen koettanut?" vastasi Levion. "Mutta
hän ei ole itsekään oikein varma, kuka syyllinen on."
Pappi tuijottaa suu auki: "Mitä hän ei ole...?" Ja kun hän vihdoin
käsittää, lyö hän kätensä yhteen. Sitten nyökäyttää hän päätään
lyhyesti: "Kuten sanottu, hankin itselleni toisen kirkonisännän."
"Kuka tulee siksi?"
"Sitä minun ei tarvitse sanoa sinulle. Mutta Enok se on."
Talonpoika tuumaili kauvan asiaa. Hän tunsi sen herran, heillä oli
ollut vähän selvittämättömiä asioita keskenään. "Vai Enok!" sanoi hän
vain ja läksi.
Ja Enok saattoi kyllä toimittaa virkaansa. Hän oli syvämietteinen mies,
joka ei pitänyt päätään pystyssä, vaan painoi sen rintaa vastaan ja oli
perusteellinen. Huhuiltiin, että hän oli epärehellinen toveri; merellä
-- monta vuotta sitten oli hänet tavattu vetämässä toisten verkkoja.
Mutta se oli kait vain kateutta ja pahaa puhetta. Hänen pukunsa ei
ollut minkään kreivin eikä vapaaherran; korville sidottu kaulahuivi
rumensi häntä. Sitäpaitsi oli hänen tapansa, kohdatessaan jonkun
tiellä, työntää sormensa ensin yhteen ja sitten toiseen sierameen ja
aivastaa. Mutta Jumala ei katsonut ulkonaista ja tämä hänen vähäinen
palvelijansa Enok halusi vain aivan luonnollisesti hiukan siivota
itseään, kohdatessaan ihmisiä. Tullessaan sanoi hän: "Jumalan rauhaa!"
mennessään: "Rauha kanssanne!" Kaikki oli perusteellista ja harkittua.
Kantoipa hän sitä suurta veistopuukkoakin, joka riippui vyössä, niin
kiitollisen näköisenä, että näytti, kuin olisi hän aikonut sanoa:
"ikävä kyllä on useita, joilla ei ole edes puukkoa, millä leikata."
Viimeisillä kymmenyspäivillä oli Enok herättänyt huomiota suurella
lahjallaan, hän pani näet setelin alttarille. Oliko hän ansainnut niin
runsaasti puhtaita rahoja viime aikoina? Asianlaita oli kai niin, että
joku korkeampi voima lisäsi rovoillaan hänen rahojaan. Hän ei ollut
ensinkään velkaa Mackin puotiin, hänen kalavarastonsa olivat
koskemattomat, hänen perheensä kävi hyvin puettuna. Ja Enok piti
kotinsa mitä parhaassa kurissa ja järjestyksessä. Hänellä oli poika,
joka oli hiljaisen ja kunnon nuorukaisen oikea esikuva. Poika oli ollut
kalastamassa Lofotenilla, niin että hänellä olisi ollut oikeus tulla
kotiin kädessään sininen ankkurinkuva, mutta hän ei sitä tehnyt. Isä
oli aikaisin opettanut hänelle jumalanpelkoa ja nöyryyttä. Tällainen
siunaus johtui siitä, että kulki tietään hiljaa ja alakuloisena, arveli
Enok.
Papin maatessa ja miettiessä näitä, joutui aamu. Tuo onneton sähköttäjä
Rolandsen oli turmellut hänen yöunensa, hän nousi levolta jo kello
kuusi. Silloin huomasi hän, että rouva jo oli pukeutunut kaikessa
hiljaisuudessa ja mennyt ulos.
Aamupäivällä meni rouva sähköttäjä Rolandsenin luo ja sanoi: "Te ette
saa laulaa meille öisin."
"Ymmärrän, että käyttäydyin tyhmästi", sanoi Rolandsen. "Luulin, että
neitsyt van Loos oli siinä huoneessa, mutta hän onkin muuttanut."
"Te lauloitte siis hänelle?"
"Niin. Pienen laulunpätkän näin aamuhetkellä."
"Siinä huoneessa makasinkin minä", sanoi rouva.
"Neitsyt makasi siinä ennen, edellisen papin aikana."
Rouva ei sanonut enää mitään, hänen silmänsä olivat käyneet tuhmiksi ja
sameiksi.
"Niin, niin, kiitos vaan", sanoi hän poislähtiessään, "olihan laulua
hauska kuulla, mutta Te ette saa enää tehdä niin."
"Minä lupaan sen. Jos olisin aavistanut... En tietysti olisi uskaltanut
tehdä sitä."
Rolandsen näytti aivan haluavan vajota maan alle.
Kun rouva tuli kotiin, sanoi hän: "Olen todellakin hyvin väsynyt
tänään."
"Onko se mikä ihme?" vastasi pappi. "Eihän se ulvoja antanut sinun
maata viime yönä."
"Taitaa olla parasta, että neitsyt lähtee tiehensä", sanoi rouva.
"Neitsyt?"
"Rolandsenhan on kihloissa hänen kanssaan, näetkös. Ei taida olla
kovinkaan rauhallista öisin."
"Rolandsen saa minulta kirjeen tänään."
"Kaikkein yksinkertaisintahan on, että neitsyt lähtee tiehensä."
Jolloin pappi ajatteli, että se ei ensinkään ollut yksinkertaisinta,
koska uuden talousneitsyen hankkimisen tuotti hänelle lisättyjä
kustannuksia. Sitäpaitsi oli neitsyt van Loos hyvin kunnollinen --
ilman häntä ei talossa olisi mitään järjestystä. Hän muisti, miten oli
alussa, kun rouvan oli ohjattava ja järjestettävä kaikki omin päin,
niin, hän ei tulisi sitä koskaan unohtamaan.
"Kenenkä haluaisit hänen sijaansa?" kysyi pappi.