"Onhan hänellä omat syynsä. Tosinhan hän on kaiken olevaisen herra,
mutta mikä merkitys on olla eläinten ja vuorten Jumala? Me ihmiset
juuri teemme hänet siksi, mikä hän on. Miksei hän niinmuodoin olisi
kanssamme?"
Ja lausuttuaan tämän loistavan mietelmän näytti Rolandsen perin
tyytyväiseltä. Papinrouva ajatteli poistuessaan hänen sanojaan. Hohhoh,
eipä kumma, että hänen, Rolandsenin pieni pää oli tehnyt suuren
keksinnön.
Mutta nyt oli konjakki saapunut. Rolandsen oli itse kantanut ankkurin
laivasillalta; hän ei ensinkään kulkenut syrjäteitä kuormineen, vaan
kantoi sen vahvoilla käsillään keskellä kirkasta päivää. Niin rohkea
oli hänen sydämensä. Ja nyt koitti aika, jolloin Rolandsen unohti
kaikki vastoinkäymisensä. Öisin esiintyi hän kaikkien teiden valtiaana,
hän puhdisti ne niin, etteivät vieraat nuottamiehet, jotka tekivät
luvallisia matkojaan tyttöjen luo, päässeet niitä kulkemaan.
Eräänä sunnuntaina oli eräs nuottaseurue kirkolla, joka mies hiukan
päissänsä. Jumalanpalveluksen jälkeen vetelehtivät he tiellä,
palaamatta takaisin veneilleen, heillä oli viinaa mukana, he joivat
itsensä yhä iloisemmiksi ja kiusasivat ohikulkevia. Pappi oli käynyt
puhumassa heille, mutta ilman tulosta; myöhemmin oli nimismies tullut,
päässänsä kultareunainen hattu. Muutamat miehet olivat silloin
poistuneet veneilleen, mutta kolme miestä, niiden joukossa Iso Ulrik,
oli pelkäämättä jäänyt paikoilleen. He aikoivat näyttää, että he
olivat maalla käymässä, huusivat he, tytöt olivat heidän. Ulrik oli
heidän mukanaan, ja Ulrik oli tunnettu aina Lofotenia ja Finmarken'ia
myöten. Tulkaa vain tänne!
Kokoontui paljon pitäjäläisiä, jotka seisoskelivat tiellä tai
lepäilivät metsässä puiden välissä aina rohkeutensa mukaan ja
katselivat peloissaan Iso-Ulrikia, joka kerskaillen heiluskeli tiellä.
"Nyt pyydän teitä poistumaan veneillenne", sanoo nimismies, "tai muussa
tapauksessa täytyy minun puhutella teitä toisella tapaa."
"Menkää vain kotiin hattuinenne", vastaa Ulrik.
Nimismies aikoi koota miehiä.
"On parasta, ettet röyhkeile minua vastaan, kun minulla on hattu
päässäni", sanoo nimismies.
Silloin nauroi Ulrik tovereineen, niin että heidän vatsaansa rupesi
koskemaan. Muuan reipas kalastajanuorukainen kulki ohi, joutui kiinni
ja sai kovan selkäsaunan. Ulrik sanoi: "Seuraava tänne!"
"Nuora tänne!" ärjyi nimismies nähdessään verta. "Juoskaa noutamaan
nuoraa! -- Hänet on vangittava."
"Kuinka monta teitä on?" kysyi Ulrik voittamattomasti. Ja hänen
toverinsa olivat jälleen sairastua naurusta.
Mutta nyt tuli pitkä Rolandsen pitkin tietä, hän kulki hiljalleen ja
tuijotti tiukasti silmillään. Hän oli tavallisella kiertokulullaan. Hän
tervehti nimismiestä ja pysähtyi.
"Tuossa on Rolandsen!" huusi Ulrik. "Tahdotteko nähdä Rolandsenia,
pojat?"
Nimismies sanoi: "Hän on aivan hullu. Hän löi juuri äsken erään miehen
verille asti. Mutta nyt vangitsemme hänet miehissä."
"Taitavat elämöidä hieman?" tokaisi Rolandsen.