Elise Mack viipyi tällä kertaa kauvan tehtaalla. Hän jättää suuren
Rosengårdin ja on täällä ainoastaan hiukan huvittaakseen isäänsä hänen
täällä käydessään, sillä muuten hän ei kai pistäisi jalkaansa tähän
pitäjään, jos sitä vain jotenkin kävisi välttäminen.
Vuosi vuodelta tuli Elise Mack yhä hienommaksi, hänellä oli punaisia,
valkeita ja keltaisia hameita, ja häntä ruvettiin kutsumaan neidiksi,
vaikkei hänen isänsä ollut pappi eikä lääkäri. Hän loisti yli kaikkien
kuin aurinko ja tähti.
Hän tuli lennätinasemalle tuomaan pari sähkösanomaa ja Rolandsen otti
ne vastaan. Rolandsen puhui vain muutamia sanoja, jotka välttämättä
tarvittiin, eikä erehtynyt nyökkäämään tuttavallisesti päätään ja
kysymään vointia. Hän ei tehnyt minkäänlaista virhettä.
"Kamelikurjen sulkia mainitaan tässä kaksi eri kertaa peräkkäin. En
tiedä, onko tahallaan niin merkitty?"
"Kaksi kertaa?" sanoi Elise. "Näyttäkäähän minulle. Herra Jumala,
olette oikeassa. Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kynää."
Ottaessaan pois käsineensä ja kirjoittaessaan hän jatkoi puhettaan.
"Tämä sähkösanoma on eräälle kaupungin kauppiaalle, hän olisi kait
nauranut minulle kuollakseen. Nythän se lienee oikein?"
"Nyt se on oikein."
"Ja Te pysytte yhä täällä", sanoi Elise jääden istumaan. "Vuoden
toisensa jälkeen näen Teidät täällä."
Rolandsen tiesi kyllä, miksei hän hakenut pois täältä, parempaa
paikkaa. Arvattavasti jokin pidätti häntä täällä vuoden toisensa
jälkeen.
"Täytyyhän sitä jossakin olla", vastasi hän.
"Te voisitte tulla Rosengårdiin. Siellä on hiukan parempi olo."
Hieno puna lensi Elisen kasvoille, niin että hän arvattavasti hiukan
katui sanojaan.
"En saisi niin suurta asemaa."
"Ei, Te olette arvattavasti vielä liian nuori."
Rolandsen hymyili pientä surkeata hymyä:
"Olette joka tapauksessa rakastettava, kun luulette syyksi sen."
"Jos tulisitte meidän luoksemme, niin tapaisittehan siellä toki aina
hiukan enemmän ihmisiä. Tohtorin perhe, joka asuu aivan lähellä meitä,
kirjanpitäjä ja kaikki puotilaiset. Ja siellä on aina muutamia
huomattavia laivureita tai muita senkaltaisia, jotka käyvät maalla
terveisillä."
"Rannikkolaivan kapteeni Henriksen?" ajatteli Rolandsen.
Mitä hyödytti muuten kaikki tämä armollisuus? Oliko Rolandsen äkisti
muuttunut eilisestä toiseksi? Hänhän tiesi hullun rakkautensa koko
toivottomuuden, niin ettei siitä enää ollut mitään puhuttavaa.
Mennessään ojensi Elise Rolandsenille kätensä, eikä hän ollut muistanut
vetää käsineitä ylleen. Silkki vain kahisi hänen astuessaan portaita
alas.
Ja Rolandsen istuutui pöydän ääreen, nukkavierussa takissaan ja
eteenpäin kumartuneena, ja lähetti sähkösanoman. Hänen rinnassaan
kuohui omituisia tunteita, häneen oli mennyt sametinhienon käden lämpö.
Mutta lähemmin ajateltuaan ei hänen tilansa kuitenkaan aivan kurja
ollut, keksintö saattoi tuoda paljon rahoja, jos hän milloinkaan sai
kolmeasataa taaleria. Hän oli vararikkoinen miljonääri. Mutta ehkäpä
hän jonakin kauniina päivänä keksisi keinon.
Papinrouva tuli lähettämään sähkösanomaa isälleen. Rolandsenia oli
edellinen vierailu innostuttanut, hän ei enää ollut mielestään mikään
arvoton nolla, vaan toisten mahtimiesten arvoinen, hän puheli hiukan
rouvan kanssa, vain muutamia ylimalkaisia sanoja. Rouvakin viipyi hänen
luonaan hiukan yli tarpeellisen ajan ja pyysi häntä käymään pappilassa.
Illalla kohtasi hän jälleen papinrouvan tiellä lennätinaseman
alapuolella, eikä tämä mennyt tiehensä, vaan jäi juttelemaan.
Arvattavasti se ei ollut hänelle vastenmielistä, koskapa hän itse jäi
siihen.
"Tehän soitatte kitaraa", sanoi hän.
"Kyllä. Odottakaahan hiukan, niin saatte kuulla, miten taitava olen."
Ja Rolandsen meni noutamaan kitaraa.
Rouva odotti. Arvattavasti se ei ollut hänestä varsin vastenmielistä,
koskapa hän jäi odottamaan.
Rolandsen lauloi hänelle rakkaimmastaan ja tosiystävästään; laulut
eivät kyllä paljonkaan arvoisia olleet, mutta hänen äänensä oli vahva
ja kaunis, Rolandsen halusi vartavasten pidättää rouvan näin keskellä
tietä; voihan sattua, että joku kulki sitä pitkin tähän aikaan. Olihan
sellaista ennenkin sattunut. Ja jos rouvalla olisi ollut kiire, olisi
hän nyt joutunut pahaan pulaan, mutta sen sijaan rupesivat he taas
juttelemaan pitkäksi aikaa. Rolandsen puhui toisella tapaa kuin rouvan
mies, pappi, aivankuin ennentuntemattomista maailmoista, ja kun hän
lasketteli kaikkein kauneimpia puheenparsiaan, kuunteli rouva pyörein
silmin, kuin nuori tyttö.
"Niin, niin, Jumala olkoon kanssanne", sanoi hän lähtiessään.
"Niin toki onkin", vastasi Rolandsen.