Ei mitään lörpöttelyä, vain pelkkää kirkasta totuutta! Hoho, miten
hitaasti ja välinpitämättömästi ja taipumattomasti hän oli kulkenut
heidän ohitseen -- hän oli ollut vieläpä kyllin vahva katsellakseen
Elise Mackia ylhäältä alas. Mutta tuskin oli hän päässyt heidän
näkyvistään, kun hän taas hiipi metsään, eikä enää ollut mahtava, vaan
nöyrä ja voitettu. Olga ei merkinnyt mitään, ja sitä ajatellessaan otti
hän kukkarostaan rintaneulan, jonka hän mursi rikki ja viskasi
tiehensä. Mutta Mackin tytär Elise oli suuri ja ruskea, ja kun hän
hymyili, näkyivät valkeat hampaat hiukan. Hänet oli Jumala tuonut
Rolandsenin tielle. Elise ei ollut sanonut sanaakaan, ja hän läksi
kenties taas huomenna tiehensä! Ja kaikki toivo oli turha.
Hyvä!
Mutta kotona lennätinasemalla vartoi neitsyt van Loos häntä. Hän oli jo
kerran toistanut morsiamelleen, että loppu oli oleva loppu, ja että
tämän oli paras matkustaa tiehensä. Ja neitsyt van Loos oli vastannut,
että sitä hänen ei tarvinnut kahdesti pyytää -- hyvästi. Mutta nyt oli
tyttö taas häntä odottamassa.
"Tässä on sinulle lupaamani tupakkakukkaro", sanoi hän. "Ellet halveksi
sitä."
Rolandsen ei ottanut sitä, vaan sanoi: "Tupakkakukkaro? En käytä
sellaisia tupakkakukkaroita!"
"Vai niin", sanoi neitsyt van Loos, vetäen kätensä takaisin.
Ja Rolandsen pakottautui hiukan lepyttämään häntä: "Ette kait Te sitä
minulle luvanneet! Ajatelkaahan tarkemmin, kenties papille. Nainut
mies!"
Tyttö ei käsittänyt, että tämä pieni pila oli tuottanut Rolandsenille
vaivaa, eikä hän malttanut olla sanomatta: "näin neitosia tiellä,
niiden jälessä sinä arvattavasti juoksentelit."
"Mitä se Teihin kuuluu?"
"Ove!"
"Minkä takia Te ette matkusta? Tehän näette, että tämä ei käy päinsä."
"Sehän kävisi mainiosti päinsä, ellet sinä vain olisi sellainen
tuulihattu puhumaan roskaa naisten kanssa."
"Aijotteko saattaa minut aivan huiluksi?" huusi Rolandsen. "Hyvää
yötä."
Neitsyt van Loos huusi hänen jälkeensä: "Kylläpä olet koko kapine!
Kuulenkin sinusta kaikenlaista!"
Hyödyttikö tällainen liiallinen omantunnontarkkuus mitään? Ja
minkätähden täytyi kurjalla raukalla vielä lisäksi olla kannettavanaan
pieni oikea rakkaudensuru? Sanottu ja tehty, Rolandsen meni
konttoriinsa, otti lennätinkoneen ja pyysi erään toverinsa Rosengårdin
asemalla ensi tilassa lähettämään hänelle puoli ankkuria konjakkia.
Sillä eihän tässä päättömässä jutussa ollut mitään ajatusta.