Päivät kävivät lämpimiksi, pyydystetyt sillit täytyi vahingoittumisen
estämiseksi pitää nuotassa eikä ottaa niitä pois muulloin kuin
sadeilmalla tai viileinä öinä. Nyt ei enää saanutkaan kalaa, vuotta oli
kulunut jo hyvä matka, ja nuottaseurue toisensa jälkeen läksi tiehensä.
Kotona odottivat sitäpaitsi kevättyöt, vaatien kaiken miesväen.
Ja yöt muuttuivat yhtä kirkkaiksi ja aurinkoisiksi. Oli sopiva aika
kuljeskella ympäri, haaveilla. Nuottaväkeä kulki öisin pitkin teitä
laulellen ja huiskien ilmaa pajunoksilla. Ja kaikilta saarilta ja
luodoilta kuului allin, rantaharakan, lokin ja haahkan ääniä. Ja hylje
pisti läpimärän päänsä vedestä, katseli ympärilleen ja sukelsi takaisin
omaan maailmaansa. Myös Ove Rolandsen haaveili omalla tavallaan.
Toisinaan kuului hänen huoneestaan öisin laulua ja kitaran soittoa, ja
se oli jo liikaa hänen ikäiselleen miehelle. Mutta eipä hän
laulanutkaan pelkästä innostuksesta, vaan päinvastoin hiukan
ilahduttaakseen ja keventääkseen itseään vaikeissa ajatusongelmissaan.
Rolandsen ajattelee voimansa takaa, häntä vaivaa paha pula, ja siitä
hänen täytyy selviytyä. Neitsyt van Loos oli tietysti palannut
takaisin, hän ei leperrellyt rakkaudesta, vaan pysyi tukevasti kiinni
kihlauksessaan. Toiselta puolen ei Ove Rolandsen ollut mikään Jumala,
hän ei voinut hallita sydäntään, joka karkasi hänen luotaan keväisin.
Oli raskasta omistaa morsian, joka ei ymmärtänyt selvää purkamista.
Rolandsen oli taas mennyt lukkarilaan ja Olga istui oven ulkopuolella.
Mutta silli maksoi nyt kuusi taaleria tynnyriltä, ajat olivat hyvät ja
paljon rahaa oli tullut pitäjään. Olga oli ikäänkuin ylvistynyt siitä.
Vai mikä häntä vaivasi? Oliko Rolandsen sellainen mies, joka ei
merkinnyt mitään? Olga vain katsahti Rolandseniin keskeyttämättä
sukankutomista.
Rolandsen sanoi: "Te katsahditte äsken minuun. Teidän katseenne ovat
kuin luodit, jotka haavoittavat minua."
"En ymmärrä Teitä", sanoi Olga.
"Vai niin -- mutta luuletteko sitten, että itse ymmärrän paremmin
itseäni? Olen menettänyt järkeni. Nyt vain seison tässä, helpoittamassa
Teidän kykyänne saattaa minut yhä sekavammaksi sitä yötä varten, jonka
tuleman pitää."
"Elkää sitten seisko tässä", sanoi Olga,
"Kuulla yöllä sisimpäni ääntä. Sanoja, mahdottomia kertoa. Lyhyesti
sanoen, päätin ottaa ratkaisevan askeleen, jos Te katsotte voivanne
kehoittaa minua siihen."
"Minä? Eihän minulla ole sen kanssa mitään tekemistä."
"Vai niin", sanoi Rolandsen, "Te olette oikein katkera tänään, Te
työnnätte vain luotanne. Kohta kai Teidän hiuksenne eivät enää kestä
Teidän päässänne, niin mahtaviksi ne ovat kasvaneet."
Olga oli vaiti.
"Oletteko kuullut, että urkujenpolkija Börrella on tytär, jonka minä
voin saada?"
Silloin purskahti Olga nauramaan ja katsoi Rolandseniin.
"Ei, älkää naurako tuolla tavalla. Kiinnyn Teihin yhä enemmän."
"Tehän olette aivan hullu!" sanoo Olga punastuen.
"Toisinaan ajattelen minä: Kenties nauraa hän minulle noin vain
saattaakseen minut enemmän hämmennyksiin. Tapetaanhan sorsia ja
hanhiakin pistämällä niitä ensin hiukan päähän, jolloin ne paisuvat ja
tulevat puolta maukkaammiksi."
Olga vastasi loukkautuneena: "Sen takia en sitä tee, elkää luulkokaan."
Ja hän nousi seisomaan ja valmistausi menemään sisään.
"Jos Te menette sisään, niin minä tulen jäljestä ja kysyn Teidän
isältänne, onko hän lukenut minun kirjani", sanoi Rolandsen.
"Isä ei ole kotona."
"Vai niin. Enhän minä tahdokaan tavata _häntä_. Mutta Te, Olga, olette
katkera ja mahdoton tänään. En saa Teiltä ainoatakaan ystävyyden
osoitusta. Te hyljitte minua, halveksitte minua."
Olga nauroi jälleen.
"Börrellä on siis tytär. Tytön nimi on Pernille, olen käynyt
kyselemässä. Hänen isänsä polkee kirkon urkuja."
"Pitääkö Teillä olla kulta joka sormen osalle?" kysyi Olga
avomielisesti.
"Morsiameni nimi on Marie van Loos", vastasi Rolandsen, "mutta me
olemme purkaneet liittomme. Kysykää vain häneltä. Hän matkustaa pian
tiehensä."
"Kyllä äiti, tulen aivan heti", huusi Olga kääntyen ikkunaan päin.
"Eihän Teidän äitinne kutsunut Teitä, hän vain katseli Teitä."
"Niin, mutta tiedän hänen tarkoituksensa."
"Vai niin. Nyt on minun lähdettävä. Katsokaahan, Olga, Te tiedätte
kyllä aivan hyvin, mitä minä halajan, mutta Te ette vastaa _minulle_
samalla tavoin, että nyt Te tulette."
Olga avasi oven. Nyt oli hän varmaankin saanut sen vaikutuksen, ettei
Rolandsen enää ollutkaan entinen mahtava Rolandsen ja sen takia oli
asiaa hiukan autettava. Eihän käynyt tyytyminen niin selvään tappioon.
Hän alkoi puhua kuolemasta ja oli lystikäs -- nyt hän kai jouti kuolla,
eikä hänellä mitään erityistä sitä vastaan ollutkaan. Mutta hautajaiset
halusi hän järjestää omalla tavallaan. Itse aikoi hän valmistaa kellon,
jota oli soitettava ja sen kieleksi oli otettava härän reisiluu, niin
tyhmä hän oli ollut. Ja papin oli pidettävä maailman lyhin hautapuhe,
pantava vain jalkansa haudalle ja sanottava: näen sinun lepäävän tässä
voimattomana ja kuolleena!
Mutta Olgasta se oli ikävää, eikä hän enää ujostellut. Hänellä oli
lisäksi punainen silkkinauha kaulallaan, kuten oikealla neidillä, eikä
kukaan enää voinut nähdä nuppineuloja.
Minun täytyy vielä enemmän parantaa asioitani, ajatteli Rolandsen. Hän
sanoi: "Olin odottanut, että tästä jotakin tulisi. Entinen morsiameni
pappilassa on ommellut kaikkiin vaatteisiini nimeni alkukirjaimet, niin
että kaikissa vaatteissani on Olga Rolandsenin nimi. Luulin sitä
taivaan viittaukseksi. Mutta nyt saan sanoa jäähyväiset ja kiittää
tältä päivältä!"
Ja Rolandsen heilutti hattuaan ja läksi. Niin ylimielisesti hän
lopetti. Olipa merkillistä, jollei Olga nyt hiukan ajatellut häntä.
Mitä oli tapahtunut? Lukkarin tytärkin oli karkoittanut hänet luotaan.
Hyvä! Mutta eivätkö muutamat seikat todistaneet kaiken olleen vain
ilvettä? Minkä takia istui Olga oven ulkopuolella, ellei vain
nähdäkseen hänen tulonsa? Ja minkä takia oli hän koristautunut
punaisella silkkinauhalla, kuin hieno neiti.
Mutta jo pari iltaa myöhemmin osoittautuivat Rolandsenin kuvittelut
vääriksi. Hän näki ikkunastaan, että Olga meni Mackin puotiin. Hän
viipyi siellä iltamyöhään asti, ja hänen poislähtiessään saattoivat
häntä sekä Fredrik että Elise. Nyt olisi ylpeän Rolandsenin pitänyt
pysytellä tyyneenä ja hyräillä laulunpätkää tai välinpitämättömästi
rummuttaa pöytää sormillaan, sekä jatkaa ajattelemistaan, mutta sen
sijaan tarttui hän hattuunsa ja syöksyi metsään. Hän teki ison mutkan
ja tuli taas tielle pitkän matkaa muiden edellä. Hän pysähtyi ja
hengitti hiukan. Sitten alkoi hän kulkea heitä vastaan.
Mutta noilla kolmella ei ollut pienintäkään kiirettä, heitä ei näkynyt,
ei kuulunut. Hän vihelsi ja hyräili, että he huomaisivat hänet, jos he
istuisivat jossakin paikoin metsässä. Vihdoinkin näki hän heidän
tulevan, he kulkivat häpeämättömän hitaasti iltamyöhään nähden, eikä
heillä näkynyt olevan mitään kiirettä ehtiä kotiin. Iso Rolandsen menee
heitä vastaan pitkä heinänkorsi suussa ja pajunoksa napinlävessä;
molemmat herrat tervehtivät kohdatessa ja naiset nyökkäsivät päätään.
"Teillähän on kuuma", sanoo Fredrik, "missä Te olette ollut?"