V.

Ei, uuden papin perhe ei ollut rikas, kaikkea muuta. Nuorella

rouva-raukalla vain oli kaikenlaisia kotona opittuja rikkaan ihmisen

tapoja; hänellä piti olla täysi määrä palvelijoita. Hänellä ei ollut

mitään tekemistä, ei ollut lapsia, eikä hän koskaan ollut opetellut

taloudenhoitoa, sen tähden keksi hänen pieni päänsä niin paljon

lapsellisia kujeita. Hän oli pieni ihastuttava kotiristi.

Voi hyvä Isä, miten väsymättömästi tuo kunnon pappi oli taistellut

naurettavaa taistelua puolisonsa kanssa, opettaakseen hänelle hiukan

järjestystä, hiukan huolellisuutta. Neljä vuotta oli hän tehnyt turhaa

työtä. Hän keräsi nuoranpäitä ja paperipalasia lattialta, asetti

esineitä ja tavaroita paikoilleen, sulki rouvansa auki jättämän oven,

hoiti takkavalkeaa ja puuhasi huoneitten tuuleuttamisessa. Rouvan

mentyä ulos kiersi pappi huoneet, katsellakseen minkälainen järjestys

niissä vallitsi: hiusneuloja siellä täällä, kammat hiuksia täynnä,

nenäliinoja vetelehti joka paikassa, vaatekasat peittivät

istuimia. Pappia suututti, ja hän asetti kaikki paikoilleen.

Poikamiesvuosinaankaan, jolloin hän asui pienessä ullakkohuoneessa, ei

hän ollut ollut kodittomampi, kuin nykyisin.

Alussa vaikuttivat hänen pyyntönsä ja torumisensa hiukan. Rouva

tunnusti, että mies oli oikeassa ja hän lupasi parantaa tapansa.

Silloin saattoi hän nousta aikaisin aamulla ja ryhtyä siivoamaan taloa

lattiata ja kattoa myöten -- lapsi oli saanut hetkiseksi vakavuutta, se

halusi olla aikaihminen, mutta oli sitä kerrallaan aivan liiaksi. Hän

väsyi pian, ja parin päivän kuluttua oli talo samannäköinen kuin

ennenkin. Hän ei ensinkään kummastellut, että kaikkialla taas vallitsi

huono siivo, hän päinvastoin aivan ihmetteli, kun mies taas oli

tyytymätön entiseen tapaansa. "Satutin käsivarrella tuohon maljakkoon

ja se särkyi, mutta eihän se monta äyriä maksa", sanoi hän. "Niin,

mutta palaset ovat olleet paikallaan aamusta alkaen", sanoi hänen

miehensä.

Eräänä päivänä tuli rouva ilmoittamaan, että Olinen, palvelijattaren

täytyi poistua: Oline oli jutellut, että rouva kantoi tavaroita ja

astioita keittiöstä ja jätti ne siihen paikkaan, jossa hän viimeksi oli

niitä käyttänyt.

Niin karaistui pappi vähitellen ja jätti jokapäiväisen muistuttamisen,

sen sijaan hän siisti ja järjesti lakkaamatta, puristaen suunsa kiinni

ja puhuen mahdollisimman vähän. Eikä rouvalla ollut mitään sitä

vastaan, hän oli tottunut siihen, että hänen jälkiänsä siistittiin.

Hänen miehensä ajatteli usein, että hän oli säälittävässä asemassa.

Rouva kulki ympäriinsä kilttinä ja puolilaihana ja huonosti puettuna,

kertaakaan huokaisematta köyhyyttään, vaikka hän oli tottunut kaikkeen

hyvään. Hän saattoi istua ompelemassa ja kääntää jo ennen useasti

käännettyjä hamettaan ja olla iloinen ja laulella kuin nuori tyttö.

Äkkiä pääsi taas lapsi voitolle, hyvä rouva jätti ompeluksensa ja

kaikki hujan, hajan, ja läksi kävelemään. Irtileikatut hameenkaistaleet

saattoivat parin päivän ajan peittää pöytiä ja tuoleja. Minne hän

oikeastaan läksi? Hän oli tuonut kotoaan tavan juosta puodeissa, hän

iloitsi, jos hänellä oli jotakin ostamista. Hän tarvitsi aina

kangaskaistaleita, langanpätkiä, kaikenlaisia hiusneuloja, hajuvettä,

hammaspulveria, ja pieniä metalliesineitä, kuten tulitikunjalustimia ja

puhalluspillejä. "Osta mieluummin yksi ainoa suuri tavara", ajatteli

pappi, "olkoon se vain kallis, saata minut velkoihin. Koetan kirjoittaa

kansantajuisen pienen kirkkohistorian ja maksaa sen sillä."

Ja vuodet kuluivat. Monesti ilmeni erimielisyyksiä, mutta aviopuolisot

pitivät yhtäkaikki toisistaan, ja kun pappi ei liiaksi sekaantunut

asioihin, luisti parhaiten. Mutta hänellä oli kiusallinen tapa pitää

kaikkea silmällä kauvempaa, aina virkahuoneensa ikkunasta; eilen

huomasi hän, että muutamia sadepisaroita tippui parille

sängynpeitteelle, jotka riippuivat pihamaalla, "Nostankohan taas

melun?" ajatteli hän. Äkkiä huomaa hän vaimonsa tulevan, tämä on ollut

ulkona ja pyrkii nyt kotiin sadetta pakoon. "Hän ei tietystikään ota

peitteitä!" ajatteli pappi. Ja rouva meni huoneeseensa. Pappi huusi

keittiöön, vaan siellä ei ollut ketään, ja neitsyen kuuli hän

puuhailevan maitohuoneessa. Pappi meni itse ulos ja toi peitteet.

Ja asia olisi voinut jäädä sikseen. Mutta pappi ei voinut hillitä

suutaan, senkin vanha murisija. Illalla kaipasi rouva peitteitä.

Mentiin noutamaan niitä. "Mutta nehän ovat märät.", sanoi rouva. "Ne

olisivat vielä märemmät, ellen minä olisi tuonut niitä sisään", sanoi

pappi. Silloin käännähti rouva. "Sinäkö ne toit sisään? Se ei olisi

ollut ensinkään tarpeen, olisin itse käskenyt palvelijattaria." Pastori

hymyili katkerasti: "Silloin olisivat peitteet vieläkin riippuneet

siellä." Rouva loukkaantui. "Eipä todellakaan kannata pitää niin paljon

ääntä parin sadepisaran takia. Sinun kanssasi on aivan mahdoton tulla

toimeen näinä aikoina, sinä riitelet kaikesta." -- "Olisipa sangen

hauska päästä riitelemästä", vastasi pappi. "Näetkös, pesuvatisi on

sängyssä!" Rouva vastasi: "Panin sen siihen kun missään muualla ei ole

tilaa." -- "Vaikka sinulla olisi toinenkin pesukaappi, niin sekin kohta

olisi tavaroiden peitossa", sanoi pappi. Rouvan kärsivällisyys loppui

ja hän sanoi: "Herra Jumala miten sinä olet kauhea, sinä olet varmasti

sairas. Ei, minä en kestä tätä enään!" Ja hän istuutui tuijottaen

suoraan eteensä.

Mutta hän kesti. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän unohtanut

kaiken, hänen hyvä sydämensä antoi anteeksi loukkauksen. Hänen

luonteensa oli niin onnellisen kevyt.

Ja pappi pysytteli yhä enemmän virkahuoneessaan, jonne ei talon muu

epäjärjestys ulottunut. Hän oli sitkeä ja vahva, oikea työjuhta. Hän

oli kirkonisänniltä kysellyt pitäjän siveellistä tilaa, eikä se, minkä

hän sai kuulla, juuri ollut omiansa ilahduttamaan. Pappi kirjoitti

silloin rankaisevia ja varoittavia kirjeitä milloin yhdelle, milloin

toiselle seurakuntalaiselle, -- jollei se auttanut, meni hän itse

käymään syntisten luona. Eikä hän säästänyt ketään. Omasta alotteestaan

oli hän saanut selville, että yhdellä hänen omista kirkonisännistään,

nimeltään Levion, oli sisar, joka oli kevytjalkainen ja liian

ystävällinen kalastajapoikia kohtaan -- hänkin sai kirjeen. Pappi

kutsutti tytön veljen luokseen virkansa nojalla ja lähetti hänen

mukanaan kirjeen sekä seuraavan sanoman: "Anna kirje hänelle -- ja

sano, että olen seuraava häntä valppain silmin..."

Kauppias Mack tuli vierailulle ja pappi kutsuttiin vierashuoneeseen.

Vierailu oli lyhyt, mutta tärkeä -- Mack tarjosi papille apua, jos hän

sitä tarvitsi. Pappi kiitti ihastuksissaan. Ellei hän ennen ollut

tiennyt, niin nyt hän ainakin huomasi, että Rosengårdin Mack oli

kaikkien suojelija. Vanha herra oli niin hieno ja mahtava, itse papin

rouva, joka oli kaupunkilainen, oli ihastuksissaan; hän oli suurmies,

aivan varmasti oli hänen paidankauluksessaan oikeita jalokiviä.

"Kalastaminen onnistui hyvin", sanoi Mack, "olen taas kokenut yhden

apajan. Tosinhan tulos oli jokseenkin pieni, vain parisenkymmentä

tynnyriä, mutta ainahan siinä on hiukan entisen lisäksi. Ajattelin

silloin, että täytyy myös muistaa velvollisuuksiaan toisia kohtaan."

"Oikein ajateltu!" sanoi pappi innoissaan. "Niin on ajateltava! --

kaksikymmentä tynnyriä, onko se huono tulos? Olen niin tyhmä

tällaisissa asioissa."

"Niin, kaksi-, kolmetuhatta tynnyriä on parempi."

"Ajatelkaahan, kaksi-, kolmetuhatta!" sanoo rouva.

"Mutta mitä en itse saa pyydystetyksi, ostan muilta", jatkoi Mack.

"Eräs ulkosaariston nuottaseurue koki hyvän apajan eilen; minä ostin

sen heti. Aijon täyttää kaikki laivani sillillä."

"Teillä on suuri liike", sanoi pappi.

Mack myönsi, että se nyt alkoi käydä suureksi. Oikeastaan oli se vanha

perintöliike, sanoi hän, mutta hän oli laajentanut sitä ja ryhtynyt

uusiin liikeyrityksiin. Hän teki kaiken lastensa hyväksi.

"Hyvä ihme, miten monta työpajaa ja tehdasta ja puotia Teillä

oikeastaan on?" kysyi papinrouva innoissaan.

Mack nauroi ja sanoi:

"Sitä en todellakaan tiedä, arvoisa pastorin rouva. Minun täytyy ensin

laskea."

Mutta Mack unohti hetkiseksi surunsa ja huolensa keskustelun aikana,

eikä häntä ensinkään loukannut, että hänen liikeasioitaan

tiedusteltiin.

"Ah, jospa asuisimme lähellä Teidän suurta leipomoanne Rosengårdissa",

sanoi rouva, ajatellen talouttaan. "Me leivomme niin huonoa leipää."

"Onhan nimismiehen talossa leipuri."

"Niin, mutta hänellä ei ole leipää myytävänä."

Pappi sanoi: "Ikävä kyllä hän juo niin paljon. Olen kirjoittanut

hänelle kirjeen, mutta..."

Mack oli hetkisen vaiti. "Niinpä perustan minä leipomon tänne

haaraliikkeeni yhteyteen", sanoi hän.

Hän oli kaikkivoipa, hän teki mitä halusi. Vain sana, ja leipomo syntyi

heti.

"Ajatelkaahan!" sanoi rouva ihmettelevin silmäyksin.

"Te tulette saamaan leipää, rouva. Sähkötän kohta työväkeä. Kaikki

vaatii vain lyhyen ajan, muutamia viikkoja."

Mutta pappi oli vaiti: Mikseivät hänen talousneitsyensä ja hänen

palvelijattarensa saattaneet leipoa tarvittaessa leipää? Nyt kallistui

leivän hinta.

"Saan kiittää Teitä, että olette antanut minulle luottoa puodissanne",

sanoi pappi.

"Niin", sanoi rouvakin yhtyen taas asiaan.

"Sehän oli itsestään selvää", vastasi Mack. "Kaikki, mitä tarvitsette,

on käytettävänänne."

"On kuitenkin ihmeellistä, että on kaikessa sellainen valta, kuin

Teillä", sanoo rouva.

Mack vastasi: "Eihän minun valtani toki kaikkeen ulotu. Niinpä en

esimerkiksi voi saada selville, kuka teki murtovarkauden konttoriini."

"Tuo juttu on todellakin liian omituinen", huudahti pappi. "Te lupaatte

varkaalle liian suuren palkinnon, koko omaisuuden, eikä hän vain

ilmoittaudu."

Mack pudisti päätänsä.

"Onpa todellakin mitä kummallisinta kiittämättömyyttä, varastaa

_Teiltä_", sanoo rouva.

Mack myönsi sen.

"Koska Te sen sanotte, arvoisa papinrouva, -- en ollut sellaista

odottanut. Enpä totisesti ollut. En tiedä asettuneeni sellaisiin

väleihin paikkakuntalaisten kanssa."

Pappi huomautti: "Asia on niin, että varastetaan siltä, jolla on

varastettavaa. Varas tiesi minne hänen oli käännyttävä."

Ja näin puhuessaan oli pappi lopullisesti sanonut toden sanan. Mack

tunsi taas rohkaistuvansa.

Kun otti asian papin tavalla, menetti varkaus paljon loukkaavaa

luonnettaan.

"Mutta kaikki ihmiset juttelevat minusta, vaikka mitä se vahingoittaa

ja huolestuttaa minua. Täällä on nyt paljon vieraita ihmisiä, ne eivät

säästä minua. Ja minun tyttöseni Elise panee sen niin pahakseen. No",

sanoi hän ja nousi lähteäkseen, "ehkäpä siitä vielä selviydytään. Niin,

kuten sanottu, jos pastori joskus tarvitsee apua pitäjän asioissa, niin

olkaa ystävällinen ja ajatelkaa minua."

Mack läksi. Hän oli saanut mitä parhaimman kuvan papin perheestä ja hän

aikoi kannattaa heitä aina muita tavatessaan. Se ei kai kykenisi heitä

vahingoittamaan? Vai kuinka? Miten vakaviksi olivat häntä koskevat

juorut muuttuneet? Eilen kertoi hänen poikansa Fredrik, että eräs

juopunut kalastaja oli huutanut hänelle venheestä: "Joko olet

ilmiantanut itsesi ja saanut palkinnon?"