Rolandsen työskentelee huoneessaan. Hän näkee ikkunastaan, että erään
määrätyn puun määrätty oksa liikkuu metsässä edestakaisin. Joku
arvattavasti heiluttaa puuta, mutta lehtiverho on jo siksi tiheä, ettei
hän voi nähdä heiluttajaa. Rolandsen työskentelee edelleen.
Mutta työ ei tänään ota oikein sujuakseen. Hän kokeilee kitaralla ja
laulaa iloisia surulauluja, mutta ei sekään nyt oikein maistu. Kevät on
tullut, Rolandsenissa on kuohua.
Elise Mack on tullut, Rolandsen kohtasi hänet eilen illalla. Hän,
Rolandsen, oli ylpeä ja ponteva ja osasi käyttäytyä; oli kuin tyttö
olisi hänen ilokseen aikonut puhua muutamia ystävällisiä sanoja, mutta
hän ei ottanut niitä vastaan.
"Tuon terveiset Rosengårdin sähköttäjiltä", sanoi tyttö.
Rolandsen ei ollut missään ystävyyssuhteissa sähköttäjien kanssa, hän
ei ollut mikään oikea virkaveli. Tyttö halusi kai nytkin vain teroittaa
itsensä ja Rolandsenin välistä eroa, -- hohhoo, sen aikoi hän maksaa
takaisin korkojen kanssa.
"Teidän täytyy jonkun kerran opettaa minua soittamaan hiukan kitaraa",
sanoi tyttö.
"Kernaasti. Milloin hyvänsä. Saatte minun kitarani."
Kas, niin kohteli hän tyttöä. Niinkuin ei olisi ollut kysymys Elise
Mackista, tytöstä, joka omisti vaikka kymmenentuhatta kitaraa.
"Ei kiitos", vastasi tyttö. "Mutta emmekö voi hiukan yhdessä
harjoitella?"
"Te saatte sen."
Silloin heitti Elise ylpeästi niskaansa ja sanoi:
"En halua sitä ensinkään, suokaa anteeksi."
Hänen jyrkkyytensä oli koskenut tyttöön hyvinkin tuntuvasti. Hän
lopetti kostohyökkäyksensä ja mutisi:
"Aijoin vain antaa teille ainoan, minkä omistan."
Hän kumarsi syvään ja poistui.
Hän meni lukkarin luo. Olgaa halusi hän tavata. Nyt oli kevät,
Rolandsenilla täytyi olla joku sydämenystävä, ei ollut niinkään helppo
hillitä suurta sydäntä. Mutta olipa hänellä erikoinen syykin ruveta
mielistelemään Olgaa. Huhuttiin, että Fredrik Mack oli ruvennut
ajattelemaan lukkarin tytärtä, ja Rolandsen aikoi lyödä hänet laudalta.
Fredrik oli Elisen veli, ja rukkaset tekisivät hyvää sille perheelle.
Saattoihan Olgaa sitäpaitsi tavoitella hänen itsensä takia. Rolandsen
oli tuntenut hänet ihan pikkutytöstä alkaen; hänen kotinsa oli hyvin
köyhä, niin että hänen aina täytyi kuluttaa vaatteensa ihan
viimeisilleen, ennenkuin sai uudet, mutta hän oli terve ja sievä ja
hänen kainoutensa oli ihastuttava.
Rolandsen oli kohdannut hänet kahtena päivänä peräkkäin. Ainoa keino
oli mennä suoraan kotiin hänen luokseen ja lainata hänen isälleen joka
päivä uusi kirja. Hänen täytyi tyrkyttää lukkarille näitä kirjoja,
joita tämä vanha mies ei ollut pyytänyt, ja joita hän ei ymmärtänyt.
Rolandsenin täytyi näyttää olevansa perin innostunut kirjoihin. "Nämä
ovat maailman hyödyllisimpiä kirjoja", sanoi hän, "tahdon levittää
niitä, panna ne kiertämään; olkaa niin hyvä!"
Hän kysyi lukkarilta, eikö tämä leikannut hiuksia. Mutta lukkari ei
ollut koskaan leikannut hiuksia, Olga päinvastoin leikkasi talon
asukkaiden hiukset. Silloin rukoili Rolandsen kiihkeästi Olgaa
leikkaamaan hänen tukkansa. Olga punastui ja piiloutui; "enhän minä
osaa", sanoi hän. Mutta Rolandsen löysi hänet piilopaikastaan, ja puhui
niin paljon kauniita asioita, että Olgan täytyi myöntyä.
"Miten Te haluatte sen leikattavaksi?" kysyi hän.
"Niinkuin _Te_ tahdotte", vastasi Rolandsen. "Kuinka muu tulisi
kysymykseenkään?"
Hän kääntyi lukkarin puoleen, kuumensi hänen korviaan sekaisilla
kysymyksillä ja väsytti hänet kokonaan. Ennen pitkää vetäytyi vanha
mies keittiöön.
Rolandsen tekeytyi suurenmoiseksi ja oli korkealentoinen. Hän sanoi:
"Kun Te talvi-iltaisin olette ulkona pimeässä ja tulette valaistuun
huoneeseen, niin virtailee valo joka puolelta Teidän kasvoihinne."
Olga ei ymmärtänyt, mitä Rolandsen tällä tarkoitti, mutta hän sanoi:
"Niin."
"Niin", sanoi Rolandsen. "Ja samoin käy minun, kun minä tulen Teidän
luoksenne."
"Nyt en kai saa enää leikata tästä kohdasta?" kysyi Olga.
"Tottahan toki, leikatkaa lisää vain. Tehkää niin, kuin Te itse
haluatte. Katsokaahan, Te luulottelitte äsken voivanne vain mennä ja
piiloutua... mutta siitähän en minä olisi vähääkään hyötynyt. Aivan
sama seikka, kuin jos salama sammuttaisi kipinän."
Rolandsen oli nähtävästi aivan hullu.
"Jos Te pitäisitte päänne hiljaa, niin voisin helpommin leikata", sanoi
tyttö.
"Minä en siis saa nähdä Teitä. Kuulkaahan nyt, Olga, oletteko Te
kihloissa?"
Mutta tätä kysymystä vastaan ei Olga ollut varustautunut. Eikä hän
sitäpaitsi ollut niin hirveän vanha ja kokenut, ettei mikään kykenisi
saattamaan häntä hämilleen.
"Minäkö? En", vastasi hän vain. "Luulen, että sen nyt pitäisi olla
suunnilleen oikein leikattu. Kunhan nyt vain saan sen tasaiseksi." Olga
päätti puhua muutamia ystävällisiä sanoja Rolandsenille, sillä hän
epäili, että tämä oli päissänsä.
Mutta Rolandsen ei ollut päissänsä, vaan aivan selvä. Hän oli viime
aikoina tehnyt kovasti työtä, sillä monet vieraat nuottaseurat olivat
antaneet sähkölennätinlaitokselle paljon tekemistä.
"Ei, älkää vain lopettako", pyysi hän; "leikatkaa koko pää ympäriinsä
vielä kerran tai kaksi niin olette kiltti."
Silloin hymyili Olga:
"Eihän siinä olisi mitään järkeä."
"Oh, Teidän silmänne loistavat kuin tähtipari", sanoi Rolandsen. "Ja
Teidän hymynne valaisee minut, kuin kirkkain auringonpaiste."
Olga otti päällysvaatteen hänen yltään ja harjasi hänet ja keräsi
hiukset lattialta. Rolandsen laskeutui myös lattialle auttamaan, heidän
kätensä yhtyivät. Olga oli nuori tyttö, Rolandsen tunsi kasvoillaan
hänen hengityksensä, ja lämmin virta kohisi hänen ruumiissaan, Hän
tarttui tytön käteen. Hän huomasi, että tämän puseroa kiinnitti kaulan
kohdalla vain yksi tavallinen nuppineula. Se näytti hyvin köyhältä.
"Elkää nyt -- miksi Te noin?" sanoi Olga sammaltaen.
"Eipä juuri minkään takia. Tai, oikeastaan haluan kiittää teitä
työstänne. Ellen olisi varmasti ja pysyvästi kihloissa, niin
rakastuisin Teihin."
Olga nousi seisomaan leikatut hiukset käsissään, mutta Rolandsen jäi
yhä lattialle.
"Vaatteenne tomuuttuvat nyt", sanoi tyttö poistuessaan huoneesta.
Kun lukkari tuli huoneeseen, täytyi Rolandsenin jälleen olla hilpeä,
hän ojenteli lyhyeksi leikattua päätänsä ja veti hatun korville,
näyttääkseen miten suureksi se oli käynyt. Äkkiä katsahti hän kelloon,
sanoi, että nyt oli lähdettävä konttoriin, ja poistui.
Hän meni kauppapuotiin. Hän pyysi nähtäväkseen rintaneuloja ja
kaulakoristeita, mutta kaikkein kalleimpia. Hän valitsi väärennetyn
kameen ja pyysi pidennettyä maksuaikaa. Sitä ei myönnetty, hän oli jo
ennestään liian paljon velkaa. Silloin otti hän halvan, agatin näköisen
lasineulan, jonka hän maksoi pikkurahoillaan. Ja Rolandsen jatkoi
aarteineen matkaa.
Tämä tapahtui eilen illalla...
Nyt istuu Rolandsen huoneessaan, voimatta työskennellä. Hän tarttuu
hattuunsa ja menee katselemaan kuka huojuttaa puuta metsässä. Hän
kulkee suoraan jalopeuran kitaan: neitsyt van Loos on antanut hänelle
tämän merkin ja seisoo nyt odottaen häntä. Rolandsenin olisi pitänyt
hillitä uteliaisuuttaan.
"Hyvää päivää", sanoo neitsyt van Loos. "Mihin merkilliseen kuntoon
sinä olet laittanut tukkasi?"
"Leikkautan tukkani aina keväisin", vastaa Rolandsen.
"Minä leikkasin sen viime keväänä. Tänä vuonna minä en enää kelpaa."
"En halua riidellä kanssasi."
"Etkö?"
"En. Eikä sinun sovi seistä tässä, heiluttamassa koko metsää juurineen
maasta, niin että koko maailma näkee sinut."
"Eläkä sinä seisoskele siinä tekemässä minusta pilaa."
"Sinun tulee päinvastoin seistä alhaalla tiellä ja viitata minulle
rauhan oliivioksalla", jatkoi Rolandsen.
"Oletko itse leikannut tukkasi?"
"Olga leikkasi minut."
Olga, josta kenties kerran oli tuleva Fredrik Mackin puoliso, oli
leikannut hänen tukkansa. Hän ei aikonut sitä salata, vaan päinvastoin
toitottaa sitä koko maailmalle.
"Olga, sanot sinä?"
"Entä sitten? Hänen isänsä ei osannut leikata."
"Sinä menet niin pitkälle, että meidän välimme jonakin kauniina päivänä
rikkoutuvat", sanoo neitsyt van Loos.
Rolandsen tuumiskeli hetkisen.
"Se onkin kenties parasta", vastasi hän.
Silloin huusi neitsyt:
"Mitä sinä sanot?"
"Mitäkö minä sanon? Sinä olet keväisin aivan sekaisin, sanon minä.
Katsohan minua, näytänkö minä keväisin pienintäkään levottomuuden
merkkiä?"
"Sinähän oletkin mies", vastasi morsian. "Mutta minä en aijo tyytyä
tähän kuherteluun Olgan kanssa."
"Onko pappi rikas?" kysyi Rolandsen.
Neitsyt van Loos verhosi silmänsä käsillään, muuttuen taas
käytännölliseksi ja tuimaksi.
"Rikas? Luulen että hän on rutiköyhä."
Toivo petti Rolandsenin.
"Näkisitpä hänen vaatteitaan", jatkoi neitsyt. "Ja rouvan vaatteita.
Muutamat liinavaatteet ovat kuin... Mutta hän on mainio pappi. Oletko
kuullut hänen saarnaavan?"
"En."
"Hän on kaikkein harvinaisimpia pappeja, joita olen kuullut", sanoo
neitsyt van Loos Bergenin murteella.
"Oletko varma, ettei hän ole rikas?"
"Joka tapauksessa on hän käynyt hankkimassa itselleen luottoa
kauppapuodista."
Maailma synkkeni hetkiseksi Rolandsenin silmissä, ja hän aikoi lähteä.
"Joko sinä lähdet?" kysyi morsian.
"Jo, mitä sinä oikeastaan haluat minusta?"
"Vai niin!" Neitsyt van Loos oli uuden papin vaikutuksesta puoleksi
"herännyt" ja oli opetellut suureen kärsivällisyyteen, mutta vanha
luonto sai taas vallan.
"Sanon sinulle erään asian", virkkoi hän, "sinä menet liian pitkälle."
"Hyvä", sanoi Rolandsen.
"Teet minulle veristä vääryyttä."
"No, olkoonpa vaikka niinkin", jatkoi Rolandsen.
"Minä en siedä sitä, minä lopetan meidän välimme."
Rolandsen mietti asiaa. Hän sanoi:
"Luulin kerran, että liitostamme tulisi jotakin. Ja toiselta puolen:
enhän minä ole mikään Jumala, että voisin sitä asiata säätää. Tee kuten
tahdot."
"Olkoon se sanottu", vastasi morsian kiivaasti.
"Kun olimme ensimäisen kerran täällä metsässä, et ollut niin
välinpitämätön. Suutelin sinua, enkä kuullut muuta, kuin pienen surkean
kirkunasi."
"Minä en kirkunut", väitti morsian vastaan.
"Ja minä rakastin sinua koko sydämestäni ja ajattelin saavani sinusta
avun ja lohdun itselleni. Niin, niin!"
"Ole vain välittämättä minusta", sanoi neitsyt van Loos katkerana,
"mutta miten käy itsesi?"
"Minunko? En tiedä. En enää välitä itsestäni."
"Sillä ei sinun pidä kuvitellakaan, että sinun ja Olgan väleistä totta
tulee. Hänen täytyy saada Fredrik Mack."
"Vai niin", ajatteli Rolandsen, "koko maailma tiesi sen." Hän alkoi
ajatuksissaan kulkea eteenpäin, ja neitsyt van Loos seurasi jäljessä.
"Leikattu tukka kaunistaa sinua", sanoi hän. "Mutta se on leikattu
huonosti, oikein epätasaisesti."
"Voitko lainata minulle kolmesataa taaleria?" kysyi Rolandsen.
"Kolmesataa taaleria?"
"Kuudeksi kuukaudeksi."
"En lainaisi sinulle missään tapauksessa. Meidän välimme ovat
loppuneet."