Ei, Rolandsen ei odottanut, hän tunsi neitsyt van Loosin ja tiesi mitä
oli odotettavissa. Ja harvoinpa hän tekikään muuta, kuin mikä häntä
itseään huvitti.
Tiellä tapasi hän kalastajan, joka ei ollut ehtinyt vastaanottamaan
pappia. Se oli Enok, herännyt ja hiljainen mies, joka aina painoi
silmänsä maahan ja jonka pää oli korvapakotuksen takia kiedottu
kaulahuiviin.
"Sinä olet myöhästynyt", sanoi Rolandsen ohimennessään.
"Joko pastori on tullut?"
"Jo. Annoin itse kättä hänelle." Rolandsen huusi vielä olkapäänsä yli:
"Huomaa sanojani, Enok: Kadehdin papilta hänen rouvaansa!"
Olipa koko älykästä lausua niin julkeita ja kevytmielisiä sanoja. Enok
oli varmasti levittävä ne laajalle.
Rolandsen kulki kulkemistaan metsää ja tuli joen partaalle. Siinä oli
kauppias Mackin kalanliimatehdas, muutamia tyttöjä oli siellä työssä ja
Rolandsen laski aina ohikäydessään mielellään hiukan leikkiä heidän
kanssaan. Siinä suhteessa oli hän koko naisten mies, sitä ei kukaan
voinut kieltää. Hän oli sitäpaitsi hyvällä tuulella ja pysähtyi siihen
kauemmaksi aikaa. Tytöt huomasivat heti, että hän oli vallaton ja
päissään.
"No, Ragna, minkä takia luulet minun niin usein tulevan tänne?"
"En tiedä", vastasi Ragna.
"Luulet tietysti, että vanha Laabani ajaa minua."
Tytöt naurahtivat:
"Hän sanoo Laabani, vaikka tarkoittaa Aatamia."
"Tahdon pelastaa sinut", sanoi Rolandsen. "Varo tämän seudun
kalastajapoikia, sillä ne ovat kovia viettelijöitä."
"Ei kukaan ole sen pahempi viettelemään kuin Te itse", sanoo toinen
tyttö. "Teillähän on kaksi lasta. Teidän pitäisi hävetä!"
"Sinäkö, Nikoline, tässä puhut? Sinähän olet aina ollut sydämenpolttoni
ja katkera kuolemani, senhän sinä varsin hyvin tiedät. Mutta sinut,
Ragna, minä säälittä pelastan."
"Voittehan mennä neiti van Loosin luo!" sanoo Ragna.
"Miten tyhmä sinä oletkaan", jatkaa Rolandsen. "Miten monta tuntia sinä
esimerkiksi keität kalanpäitä, ennenkuin suljet ilma-aukon?"
"Kaksi tuntia", vastaa Ragna.
Ja Rolandsen nyökäyttää päätänsä. Niin oli hän itsekin edeltäkäsin
ajatellut. Oh, tämä naisritari Rolandsen tiesi tarkasti, minkätähden
hän joka päivä käveli tehtaalle ja tiedusteli ja kyseli tytöiltä
kaikkia.
"Elä nosta sitä kantta, Pernille", huusi hän. "Oletko järjiltäsi?"
Pernille punastui. "Fredrik on sanonut, että pataa on hämmennettävä",
väitti hän.
"Joka kerta kun nostat kantta, haihtuu lämpöä", sanoo Rolandsen.
Mutta kun Fredrik Mack, kauppamiehen poika, kohta sen jälkeen tuli
paikalle, käänsi Rolandsen taas puheensa leikilliseksi:
"Sinähän, Pernille, palvelit nimismiehellä yhden vuoden? Olit niin
vihanen ja tulinen, että löit rikki kaiken muun, paitsi sängyn patjat."
Kaikki nauroivat. Pernille oli näet päinvastoin maailman sävyisin
olento. Sairas oli hän myös ja lisäksi urkujenpolkijan tytär, niin että
hänessä oli hiukan jumalista leimaa.
Tultuaan tielle, näki Rolandsen uudelleen lukkarin Olgan. Olga oli
arvattavasti käynyt puodissa. Hän käveli kaikin voimin; päästäkseen
pakoon, sillä olihan häpeä, jos Rolandsen luuli, että tyttö oli
odottanut häntä. Mutta Rolandsen ei ajatellut mitään sen suuntaista,
hän tiesi vallan hyvin, että jolleivät he sattuneet joutumaan juuri
kasvot vasten kasvoja, niin nuori tyttö väisti häntä ja pakeni. Eikä
Rolandsenillakaan ollut mitään erityistä halua tavata tyttöä, ei
ensinkään. Eihän Olga ollut hänen ajatustensa esine.
Rolandsen tulee kotiinsa lennätinasemalle. Hän tekeytyy juhlallisen
näköiseksi, ettei tarvitsisi antautua puheisiin suulaan
apulaissähköttäjän kanssa; Rolandsen ei ollut näihin aikoihin ensinkään
miellyttävä virkatoveri. Hän sulkeutuu syrjäiseen huoneeseensa, johon
eivät pääse muut, kuin hän itse ja vanha siistijävaimo. Siellä hän elää
ja siellä hän nukkuu.
Tämä huone on Rolandsenin maailma. Rolandsen ei ole pelkkää
kevytmielisyyttä ja paloviinaa, vaan myös suuri ajattelija ja keksijä.
Hänen huoneensa tuoksuaa hapoilta, nesteiltä ja lääkkeiltä, niiden haju
tunkeutui aina käytävään asti, niin että jokainen tunsi sen. Rolandsen
ei ensinkään salannut, että kaikkien näiden lääkkeiden tarkoitus oli
vain olla vastapainona kaiken sen paloviinan hajulle, jota hän käytti.
Mutta siinä hän valehteli, verhoutuen siten hämärän salaperäisyyden
vaippaan.
Kaikkia laseissa ja pulloissa olevia nesteitä käytti hän päinvastoin
kokeilujaan varten. Hän oli kemian avulla keksinyt uuden keinon
valmistaa kalanliimaa, ja sen kautta tulisi hän täydellisesti lyömään
kauppamies Mackin valmistustavan laudalta. Mackin tehdas oli perustettu
jotakuinkin suurin kustannuksin, hänen kuljetustapansa oli epämukava ja
hän sai raaka-aineita vain kala-aikana; sitäpaitsi hoiti koko liikettä
hänen poikansa Fredrik, joka ei ollut ammattimies. Rolandsen osasi
valmistaa kalanliimaa muustakin kuin kalanpäistä, vieläpä kaikesta
siitäkin, jonka Mack viskasi pois. Ja juuri poisviskatusta saattoi
valmistaa erinomaista väriainetta.
Ellei sähköttäjä Rolandsenin esteenä vain olisi ollut hänen suuri
köyhyytensä ja avuttomuutensa, olisi keksinnöstä tullut täysi tosi.
Mutta tällä paikkakunnalla saattoi hankkia itselleen rahoja vain
kauppamies Mackin välityksellä, ja hänen puoleensa ei Rolandsen voinut
luonnollisista syistä kääntyä. Hän oli eräänä päivänä uskaltanut
huomauttaa, että tehdas tuli kosken luona liian kalliiksi, mutta Mack
oli, niinkuin sellaisen suuren ja lihavan miehen sopikin, vain
heilauttanut kättään ja sanonut, että tehdas oli kultakaivoksen
arvoinen. Rolandsen halusi kiihkeästi saada näyttää kokeilujensa
tuloksia. Hän oli lähettänyt liimaansa sekä ulko- että kotimaisille
kemisteille ja nämä olivat väittäneet alkua hyväksi. Mutta sen
kauvemmaksi hän ei päässyt. Nyt olisi vain pitänyt esittää maailmalle
puhdas, kirkas liimaneste ja hankkia sille patentti kaikissa maissa.
Eipä ollut Rolandsen tänäänkään vain huvin vuoksi tullut laivasillalle
pappia vastaanottamaan. Rolandsen lurjus aikoi senkin kautta ajaa omaa
asiaansa. Jos pappi nimittäin oli rikas, panisi hän kenties jonkun
verran rahaa suureen ja varmaan yritykseen. "Jolleivät muut sitä tee,
niin minä ainakin!" sanoisi pappi. Rolandsen oli hyvässä toivossa.
Niin, Rolandsen oli suuri optimisti, tarvittiin perin vähän hänen
innostuttamisekseen. Mutta hän kantoi myös miehuullisesti
vastoinkäymiset, kukaan ei voinut sitä kieltää; hän oli kopea,
jäykkäniskainen eikä lannistunut. Ei Mackin tytär Elisekään ollut
saanut häntä lannistumaan. Elise oli suuri ja kaunis, ruskeaihoinen ja
punahuulinen, kaksikymmenkolmivuotias. Huhuttiin, että rannikkolaivan
kapteeni Henriksen ihasteli häntä salaa; mutta vuodet kuluivat toisensa
jälkeen, eikä asiasta mitään tullut. Mikähän sen vaikutti? Jo kolme
vuotta sitten, kun Elise Mack oli vasta kaksikymmenvuotias, oli
Rolandsen alentunut täydeksi narriksi hänen takiansa ja viskannut
sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tyttö oli tekeytynyt niin
rakastettavaksi, ettei ollut ymmärtänyt Rolandsenin tarkoitusta.
Silloin Rolandsenin olisi luonnollisesti pitänyt pysähtyä ja vetäytyä
takaisin, mutta hän astui yhä etemmäksi, ja viime vuonna oli hän käynyt
suoraan käsiksi asiaan. Tytön oli täytynyt nauraa itserakasta
sähköttäjää vasten kasvoja, saadakseen tämän ymmärtämään heidän
välisensä erotuksen. Olihan hän antanut itse kapteeni Henriksenin
vuosikausia odottaa vastausta. Silloin lähti Rolandsen suoraan tiehensä
ja meni kihloihin neitsyt van Loosin kanssa. Hän aikoi näyttää, ettei
hän vielä kuollut, vaikka hänet olikin karkoitettu korkeimmasta
paikasta.
Mutta nyt oli taas kevät. Suuri ja lämmin sydän saattoi vain vaivoin
kestää sitä. Äärimmilleen ahdisti se ihmiskurjaa ja tuoksuavilla
tuulillaan täytti se viattoman ihmisen nenän.