Pappilan talousneitsyt, Marie van Loos, on keittiön ikkunan ääressä ja
katselee kauvas tielle. Hän tuntee portin luona seisovat. Toinen on
selvästi sähköttäjä Rolandsen, hänen oma sulhasensa, ja toinen on
lukkarin tytär Olga. Jo toisen kerran tapaa hän heidät yhdessä tänä
keväänä; mitähän se merkinnee? Jollei neitsyt van Loosilla juuri tällä
hetkellä olisi ollut perin paljon muuta tehtävää, olisi hän aivan
suoraan mennyt vaatimaan heiltä selitystä.
Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa. Koko suuren pappilan väki oli
touhuissaan, sillä uuden papin perhe saattoi tulla millä hetkellä
tahansa. Pikku Ferdinand on lähetetty tähystämään ullakon luukusta
meren lahdelle ja ilmoittamaan vieraiden tulon, niin että heti
voitaisiin tarjota lämmintä kahvia. Se saattoi olla heille hyvinkin
tarpeen, he kun tulivat veneellä Rosengårdista, höyrylaivasatamasta
asti, jonne oli penikulman matka.
Maata verhoaa vielä paikoin lumi ja jää, mutta on parhaillaan toukokuu
ja ihana ilma, ja Pohjolan valoisat pitkät päivät ovat alkaneet.
Harakat ja varikset ovat jo ehtineet pitkälle pesänlaitossa ja lumesta
vapaat mättäät alkavat nostaa vihreätä ruohoa. Puutarhassa aukoivat
liljat nuppujaan, vaikka niiden juuria vielä verhosi lumi.
Nyt oli kysymys vain siitä, minkälainen mies uusi pappi oli. Koko
pitäjä oli jännityksissään. Tosin kuului hän olevan vain varapappi ja
määrätty vain niin kauvaksi aikaa, kunnes nimitettäisiin vakinainen,
mutta varapapit jäävät usein pitkäksi aikaa tähän köyhään
kalastajaseurakuntaan, jossa joka neljäs sunnuntai oli tehtävä
vaivaloinen matka kappeliseurakuntaan. Sentähden ei tätä papin paikkaa
suinkaan kilvan haettu.
Huhuttiin, että uusi papinperhe oli varakasta väkeä, joka ei pitänyt
lukua joka pennistä. Jo etukäteen olivat he pestanneet talousneidin ja
kaksi palvelijatarta, eivätkä he olleet sen säästävämmin hankkineet
maanviljelykseen tarvittavia voimiakaan, sillä he olivat pestanneet
kaksi renkiä ja lisäksi pikku Ferdinandin, jonka oli oltava virkku ja
valpas ja juostava kaikkien asioita.
Teki hyvän vaikutuksen seurakuntalaisiin, että heidän pappinsa muka oli
niin varakas. Siinä tapauksessa hän ei luultavasti pitäisi niin tarkkaa
lukua kymmenyksistään ja oikeuksistaan, vaan saattaisi päinvastoin
hiukan lahjoittaa köyhille. Oltiin suuressa jännityksessä.
Kirkonisäntiä ja muita kalastajia oli tullut ottamaan vieraita vastaan;
he kävelivät venevajojen edustalla suurissa saappaissaan, purivat
tupakkaa, sylkivät ja juttelivat.
Nyt tuli pitkä Rolandsen vihdoinkin tietä myöten, hän oli eronnut
Olgasta ja neitsyt van Loos poistui keittiön akkunan äärestä. Hän aikoi
pitää tämän tapahtuman mielessään -- hänen täytyi kovin usein vaatia
Ove Rolandseniltä selitystä. Hän oli syntyjään hollannitar, puhui
Bergenin murretta ja sitä niin liukkaasti, että hänen oman sulhasensa
oli täytynyt antaa hänelle liikanimen "neitsyt Fan los." [Suomeksi:
piru irti.] Ylipäätänsä oli pitkä Rolandsen jokseenkin sukkela ja
hävytön mies.
Mihinkähän hän nyt aikoi? Tuumikohan hän mennä vastaanottamaan
papinperhettä? Hän ei kait ollut nytkään tavallista selvempi, hän tuli
komeillen liljankukka napinlävessä ja hattu kallellaan; niinkö aikoi
hän ottaa vastaan vieraat! Sillalla kävelevät kirkonisännät olisivat
mieluummin nähneet, ettei hän olisi ensinkään tullut näin tärkeällä
hetkellä.
Ja sopiko yleensä ensinkään olla sen näköinen, kuin hän oli? Hänen
nenänsä oli aivan suhteettoman suuri verraten hänen pieneen
yhteiskunnalliseen asemaansa, ja lisäksi oli hän antanut
tukkansa kasvaa koko talven, niin että hänen päänsä muuttui yhä
taiteellisemmaksi. Kostaakseen sanoi hänen morsiamensa, että hän oli
aivan kuin taiteilija, josta lopuksi tuli valokuvaaja. Hän oli
34-vuotias, ylioppilas ja vanhapoika, soitti kitaraa, lauloi
talonpoikaislauluja bassoäänellä, ja nauroi silmänsä kyyneliin, kun ne
olivat liikuttavia. Hän oli mielellään niin suurenmoinen. Hän oli
sähkölennätinlaitoksen hoitaja ja oli hoitanut virkaansa jo kymmenen
vuotta. Rolandsen oli pitkä ja vahvarakenteinen, eikä kieltäytynyt
tappelusta kun tilaisuus tarjoutui.
Pikku Ferdinand hätkähtää. Hän näkee kauppamies Mackin valkean laivan
etukeulan vilahtavan niemen takaa; silmänräpäystä myöhemmin on hän
kolmella askeleella loikannut portaita alas ja huutanut keittiöön: "Nyt
ne tulevat!"
"Jestas, joko ne nyt tulevat!" huutavat palvelijattaret säikähtyneinä.
Mutta talousneitsyt ei menetä malttiaan, hän on ollut tässä talossa jo
entisen papin aikana ja tietää tehtävänsä, reipas ja käytännöllinen kun
on. "Kahvi tulelle!" huutaa hän vain.
Pikku Ferdinand kiidättää uutisensa edelleen rengeille. He viskaavat
pois sen, mitä heillä on käsissään, sukasevat kiireenkaupalla ylleen
pyhänutun ja rientävät sillalle auttamaan. Kaikkiaan kymmenen miestä
oli nyt vieraita vastaanottamassa.
"Hyvää päivää," sanoo pappi laivan perältä, hymyilee hieman ja ottaa
päästään pehmeän hattunsa.
Ja kaikki miehet maalla paljastavat kunnioittavasti päänsä ja
kirkonisännät kumartavat, niin että pitkä tukka hulmahtaa silmille.
Pitkä Rolandsen kumartaa muita vähemmän, on itse melkein suorana, mutta
laskee hatun syvään.
Papilla, nuorenpuoleisella miehellä on punertava poskiparta ja
kesakoita; nenäreijät ovat ikäänkuin vaaleiden viiksien peitossa. Rouva
on väsyneenä merisairaana laivan kajuutassa.
"Nyt olemme perillä", sanoo pappi kajuuttaan ja auttaa rouvansa ulos
sieltä. Molemmat ovat puetut omituisen vanhoihin, paksuihin
vaatteisiin, jotka eivät ole ensinkään komeat. Ne ovat arvattavasti
vain matkaa varten lainattuja vaatteita, joiden alla on oikea puku.
Rouvan hattu on takaraivolla, ja kalpeat kasvot suurine silmineen
tuijottavat miehiin. Kirkonisäntä Levion kahlaa veteen ja kantaa rouvan
maihin, pappi selviytyy itse.
"Nimeni on Rolandsen, sähköttäjä", sanoo pitkä Rolandsen ja astuu
esiin. Hän oli kutakuinkin päissään ja jäykkä silmiltään, mutta kun hän
oli paljon kokenut mies, oli hänen esiintymisensä aina varma. Niin, ei
kukaan ollut nähnyt tuon pirullisen Rolandsenin kyvyn pettävän, kun oli
seurusteltava mahtavien miesten kanssa ja esitettävä loistavia
puheenparsia. "Jos nyt vain aivan varmaan tietäisin", jatkoi hän
kääntyen papin puoleen, "niin esittäisin Teille kaikki nämä. Luulen
noiden kahden olevan kirkonisäntiä. Nämä kaksi ovat Teidän renkejänne.
Ja tämä on Ferdinand."
Ja pappi ja hänen rouvansa nyökäyttävät kaikille hyvää päivää; he
tulisivat kyllä pian tuntemaan toisensa. Nythän pitäisi matkatavarat
saada maihin.
Mutta kirkonisäntä Levion katsahtaa laivaan ja on aikeissa taas kahlata
sen luo.
"Eikö ole lapsia?" kysyy hän.
Ei kukaan vastaa, kaikki katsahtavat pappiin ja hänen rouvaansa.
"Niin, että eikö ole lapsia?" jatkaa kirkonisäntä.
"Ei", vastaa laivan perämies.
Rouva on punastunut. Pappi sanoo:
"Ei meitä ole useampia... Tulkaa nyt, hyvät ihmiset, tekemään tiliä
vaivastanne."
Luonnollisesti hän oli rikas. Siinä oli mies, joka ei kieltänyt
köyhältä palkkaa; entinen pappi ei koskaan pyytänyt tilille, hän sanoi
vain "kiitoksia toistaiseksi."
Poistuttiin rannalta ja Rolandsen näytti tietä. Hän kulki tien syrjää
lumessa, antaakseen muille tilaa; hänellä oli turhamaisen pienet kengät
jalassa, mutta se ei haitannut, sillä hänen puseronsakin oli auki
kylmässä toukokuun tuulessa.
"Tuossa on siis kirkko!" sanoo pappi.
"Se näyttää vanhalta. Siinä kai ei ole uunia?" kysyy rouva.
"En voi sanoa", vastaa Rolandsen, "mutta en luule."
Pappi säpsähti. Hänen vierellään ei nähtävästi kävellyt mikään uuttera
kirkkomies, vaan henkilö, joka ei paljonkaan huomannut pyhän ja
arkipäivän eroa. Ja pappi alkoi hiukan varovammin kohdella tätä
vierasta miestä.
Talousneitsyt vartoi portailla ja Rolandsen esitteli taasen. Ja tämän
tehtyään tervehti hän, aikoen poistua. "Odotahan hiukan, Ove!" kuiskasi
neitsyt van Loos. Rolandsen ei odottanut, vaan tervehti uudelleen ja
laskeutui takaperin portaita. Papin mielestä hän oli perin ihmeellinen
olento.
Rouva oli jo astunut sisään. Hän oli jo päässyt meritaudistaan ja
rupesi katselemaan huoneita. Hän pyysi, että valoisin ja kaunein huone
tehtäisiin papin virkahuoneeksi ja itselleen pidätti hän sen huoneen,
jossa neitsyt van Loos ennen oli asunut.