Kuivien vuosien ajoilta kerrotaan, että Brezón hanhet kuolivat kaikki
tyyni, kun eivät saaneet juoda, vain syödä.
Järjellisellä ihmisellä on oppimista järjettömästä siipikarjastakin.
Eivätkä ne niinkään halveksittavia olentoja olekaan, jos tarkemmin
ajattelemme. Sillä lukuun ottamatta sitä jo vanhentunutta asiaa, että
muinoin pelastivat Rooman kapitolion, niin sopii kumartaen kunnioittaa
heidän kirjallisia ansioitansa, sillä pitkinä aikoina on heidän
kynillänsä kirjoitettu tuo kirjojen paljous, joissa koko mailman
viisaus löytyy.
Entä nuo kunnon Brezón hanhet! Kuolemallansa he leimasivat suuren
viisauden, nimittäin että pitää välttämättömästi juoda.
Hanhia on Brezóssa ollut ja on kaikkina aikoina oleva; Samuli Mákinkin
pihalla kaksi siipiänsä räpistelee, mutta nämät eivät ole niitä
vanhoja, tienraivaajia Brezón hanhia, jotka kuolivat, kun eivät saaneet
juoda.
Senpätähden Samulikin, turkkuri, välttääksensä heidän kohtaloansa,
joi aikalailla. Ja siitä olikin se hyvä vaikutus, ettei hän vielä
tähän päivään ole kuollut. On niin terve kuin pukki. Mutta totta on
myöskin, että hän noitten tienraivaaja-hanhien kohtaloa karttaissaan
on hävittänyt kaiken tavaransa, ei ole ukolla äyrin vertaa omaisuutta,
sillä tuo hanhiparikaan ei ole hänen; tytär Piroska on ne perinyt täti
vainajaltansa, jolle Herra rauhan suokoon siellä, minne on joutunut.
Syntyi suuri ilo, kun ne tuotiin taloon... Oikeastaan ne vasta
hanhenpojista kävivät; pitkät sulat, toisen harmaat, toisen taasen
valkoiset, alkoivat peittää hienoja, viheriään vivahtavia höyheniä.
Olivat niin lakeat, hyvänluontoiset. Pienistä, keltateräisistä silmistä
sädehti lempeys, rakkaus, kun ne katselivat pientä emäntäänsä.
Piha sai hauskemman karvankin heidän kauttansa, juopon turkkurin
saviketta ja rikkaruohoja kasvava piha. Kyllä nyt kelpaa hanhien elää!
Kun istuutuvat ruohostoon nukahtamaan, niin pitkä heinä ja korret
peittävät heidät, jottei näy muuta kuin pää, joka kaukaa näyttää
melkein tulppaani-kukalta. Onhan suuri onni, kun on kahden oikean,
elävän hanhen omistaja!
Sievät keltaiset sääret (ei sentään aivan samallaiset, vaan paljoa
kauniimmat, kuin pehtuorin neitien päivänvalojen varret!), sorea kaula,
lempeä viisas katse... herrainen aika, kunhan edes toisella myöskin
olisi tupsu päässä.
Ja mitä kaikkea noista vielä voi tullakaan! Höyheniä, sulkia, sitte
näitten riipimistä; kerran vuodessa saa niitä keritä, kunnes tulee
kauhean paljon höyheniä... niin paljo höyheniä, että niillä ehkä
päässee mieheläänkin.
Samulilla taasen, joka muinoin oli käynyt vähän kouluakin, ja osasi
kaikenlaisissa asioissa antaa hyviä neuvoja, oli aivan toisellainen
mielipide.
— Mitä ne tuossa ihmisten tiellä tekevät, tyttöseni? Pitää hukuttaa
elukat. Hanhi on katoovaa kalua, pikkuruiseni! Ihan itsestänsä
katoovainen, sanon vieläkin.
Piroska katsahti pelästyneenä isäänsä.
— Koko konsti on osata ennättää kuolemata he-hehe. Lihoitat heitä pari,
kolme viikkoa, toisen vaihdamme sitte viiniin kapakan-isännän luona, —
toinen taasen syödään. Nuo muinaiset Brezón hanhet näetsen... parasta
olisi ollut, kun esi-isämme olisivat nekin syöneet!
Tyttö pahainen huokasi, painoi myöntävästi päänsä alas ja alkoi
lihoittaa lemmikeitänsä.
Vasta nyt hän oikein huomasi, miten kauniita olivat! Vieraatkin niitä
ihailivat. Itse herra pehtuorikin (sävyisä, hyvä mies, puuttuu välistä
Piroskankin kanssa puheesen), ohitse käydessään usein seisahtaa aidan
taa katselemaan noita hanhia, jotta niihin ihan ovat silmät jäädä.
Mutta kyllä tuon ansaitsevatkin. Eritoten se valkoinen. Kun vallaton
tyttö välistä nostaa ylös helmansa ja laskee tylleröiset ruusunväriset
jalkansa ristiin sen niskaan, niin on tuota sangen viehättävä nähdä,
sillä silloin todella näkyy, miten lumivalkoiset ovat sen höyhenet.
Harvassa tavataan moista hanhea, sangen harvassa!
— Kas sinua, Piroska — virkkoi siro pehtuori — suustasiko heitä juotat!
— Ovat tottuneet hemmottelemisiin. Olettehan kovin hemmoteltuja? Eikös
niin? Eikös niin?
Tyttö otti vettä suuhunsa ja kumartui maahan, ihan hanhiensa tasalle
kumartui; pitkä musta palmikko vieri olalta alas ja lakaisi maata.
Toden totta liian hyvä kalu maata somistamaan! Tyttö otti hanhien
noukan suuhunsa, ehtapunaisten sippuhuulten väliin ja antoi heidän
siten juoda. Ja moisten piti saaman juoda noin ihanasta sulottarien
sangosta!
Pehtuori ihan haltijoihinsa joutui.
— Tulipa mieleeni jotain, Piroska. Kuules? Katsopas tänne, kuuntele
edes. Mitäs tuumit, jos ottaisin sinut piiakseni?
— Minun sukuni ei ole koskaan ollut toisen palveluksessa — vastasi
Piroska ynseästi ja puraisi huuleensa.
— Mutta mitä kotonakaan teet? Kuolettehan täällä nälkään.
Tyttö vaaleni, käänsi kasvonsa poispäin, kyyneleet ihaniin, tummiin
silmiin tulivat.
— Mitä se teihin koskee? Ja nuo sulosilmät paloivat vihasta.
— Sen verran koskee, että pidän sinusta... rakastan sinua, Piroska.
Pidän sinusta, vaikka oletkin noin repaleinen. Mutta satoja kertoja
olisi parempi ollaksesi, kun saisit hienon liinapaidan yllesi,
silkkiliivin vartaloasi somistamaan...
Tulipunaisiksi kävivät tytön posket, hän loi kainosti katseensa maahan
ja veti pelästyneen nykäyksellä sarssihameensa liepeet paljaille
säärilleen.
— Älkää puhuko noin — sopersi tyttö. Älkää noin sanoko...
— Enkö siis ole mieleisesi, Piroska? Sano suoraan, ettet voi minua
kärsiä.
Salavihkaa loi Piroska vilaukselta kainon, haaveksivan katseen
kysyjään, mutta käänsi sen heti maahan ikäänkuin olisi rikoksen tehnyt,
sekä pudisti sirosti päätä. Paksu palmikko heilui niskassa hurmaavasti.
— Ei, ei, ei. En pidä teistä ollenkaan.
— Mutta jospa minut oikein tuntisit, Piroska... jos tuntisit... niin
varmaan tulisit luokseni.
— En maar! — vastasi tyttö ynseästi.
— Se on hupsu lintu, joka jää akatsiapuuhun istumaan, kun
ruusupensaasenkin pääsisi.
Heleästi naurahtaen ja viekkaasti kiekahtaen, kuten oli nuorikoilta
oppinut, vastasi Piroska:
— Piikit pistävät...
Sitte lisäsi hän melkein suruisesti:
— Ennen teidän pihanne ruohottuu, kuin minä sinne astun.
— Mikset? Sanopa, mikset tule? — tutkieli pehtuori intohimoisesti.
— Siksi, siksi että... olkoon menneeksi, sanon ... taikka en sano
sittekään. En kehtaa semmoisia puhua.
— Sinua pelkuria!
— No, siksi, kun pelkään teitä... tiedättehän... siksi, että olen jo
aikaihminen.
Sitte jatkoi hän luontolapsen lailla, raukealla äänellä, kädet
hervottomina riippuen selän takana, aivan särkyneiden siipien tavoin.
— Ja te katsotte minua niin kummallisesti, että oikein pelkään...
— Mitä pelkäät? — ähisi mies ihan punastuen.
— Sitä, hyväinen aika, että kenties...
Tyttö kallisti päätä vasemmalle ja tokaisi teeskentelevästi hymyillen:
— Että kenties söisitte minut.
Pehtuori veti hattua silmille ja uhkaeli intohimoisella äänellä vielä
mennessään:
— Oikeinpa arvasit, Piroska! Isoon suukkoa sinulta. Varo, ettet vielä
joskus joudu kynsiini...
Mies meni. Tulleeko hän huomenna taas? Tipu, tipu, tipu!
Hanhikultaseni, osaisitteko vastata? Ettehän osaa?
Nämät kaulojansa ojentelivat ja näyttivät yhtä suruisilta kuin
Piroskakin. Eihän tuolla kurjassa häkissä ole hauska ollakaan! Ja vielä
kurjempi on hänen kohtalonsa; todellakin sangen surullista tämä elämä.
Miksei hänellä myöskin ole liinaista paitaa, silkkiliiviä?
Ei hän huomannut, miten tuo kova kaiho syntyi, sen ei olisi pitänyt
kasvaa, vaan heti taas hälvetä. Mistäpä hän semmoiset varat ottaisi?
Hm! Entä jos myisi hanhet? Ei... hän ei voisi niistä erota, eikä kahden
hanhen hinta riittäisikään; mutta jos noista kahdesta vuoden kuluessa
tulisi kaksitoista ja sitte taas vuoden päästä...
Noitten vastaisten äärettömien rikkauksien loiste loi kaikkeen ihka
uuden valon.
Piroska töytäsi jalallaan nurin hanhien häkin ja päästi ne valloilleen.
Antaa heidän elää, he ovat minun omiani ja minä pidän heistä.
Nämät kaakottaen lentää räpistelivät, juoksivat hänen perässään, minne
ikinä hän meni ja noukkielivat hänen pivostansa maissijyviä.
Tytön sydän onnellisuudesta sykki. Luuli iloitsevansa hanhien
vapauttamisesta, mutta oikeastaan hän iloitsi toiveesta saada
koruommellun silkkiliivin, joka hänet oli tekevä paljoa somemmaksi.
Mutta ukko Samuli ei ollenkaan ollut hyvillään tästä asiain käänteestä,
vaan toi esiin kaikki lempilauseensa hanhien elossa pitämistä vastaan.
— Se talo häviää, tyttöseni, jossa on riikinkukkoja ja poppelipuita;
tällä hän näet tarkoitti tarpeettomien elukkojen ja puiden kasvatusta.
Ja sinä luulet kaipaavasi vain koreutta, liiviä; jotain muuta kaipaat,
jotain muuta.
Piroska pirahti itkemään tuollaisesta pahasta luulosta ja pakeni
nyyhkytellen puutarhaan, mutta sinne meni hänen perässään myöskin isä
Samuli.
— Eikä enää semmoisia koreita liivejä käytetäkään. Missä, kellä olet
semmoista nähnyt? Sanotko nähneesi Tomorin Katrilla kirkossa? Niin,
kyllä Katrin kelpaa. Isänsä on rikas mies. Hullu se hiiri oli, joka
hevosta kengitettäissä myöskin ojensi esiin toisen säärensä.
Osasi ukko puhua niin mahtipontisesti, jotta seljapensasten oksatkin
hänelle päätä nyökkäsivät sekä ilmaiseksi pudottelivat Piroskan hiukset
ja vaatteet vaaleita kukkia täyteen.
— Autuas se ihminen, jolla ei mitään ole. Panee rauhassa maata,
rauhassa nousee ylös, ei kenkään häneltä varastakaan. Saatpa nähdä,
että nuo hanhet vielä tuottavat sinulle harmia, jos saavat elää.
Jopa se tienoilla piileilikin salaa aikoen yli kynnyksen pujahtaa.
Kun isä ja tytär palasivat puutarhasta, ei kuulunut hanhista enää
hivaustakaan. Olivatko varastetut, vai olivatko itsestänsä menneet
avoimesta veräjästä ulos, sitä ei liioin voinut tietää.
Ukko lähti kylän yläpäähän, tiedustellen jokaiselta vastaantulijalta,
olivatko heidän hanhiansa nähneet; Piroska taasen juoksi alapäähän
pelästyksissään huudellen:
— Tipu, tipu, tipu! Missä olette kultaiseni? Kaakottakaa, armahiseni,
kaakottakaa!
Mutta armahiset eivät tuota kuulleet, sillä olivat kaukana kurjassa
vankeudessa. Talonvahti oli ne tavannut kartanon pellosta; väitettiin
niitten näpistelleen kaalintaimia (voi niitä hupsuja, kun eivät
ymmärtäneet mennä jonkun köyhän miehen maahan!), jonkatähden hanhet
ajettiin pehtuorin pihaan.
Siellä taasen — kuten joka ihminen tietää — istuu sota-oikeus; kun näet
joku elukka sinne joutuu ja herra pehtuori on suuttunut, niin ei sitä
enää anneta takaisin elävänä omistajalleen, vaan taitetaan siltä niskat.
— Menkää, isä kulta, menkää heti. Viekää tuo iso huivini pantiksi. Se
on ainoa perintöni äitivainajani jälkeen.
Turkkuri joutui kovin hämillensä, ei tohtinut omistaa, että tuon ison
huivin kohtalo oli saanut aivan toisen käänteen, mutta teki kuitenkin
lähtöä.
Piroska tuskin malttoi odottaa. Sillä välin kokoontuivat läheiset
naapurit häntä lohduttamaan. Juhana Kátyikin muori sanoi vaikka
tekevänsä valan siitä, etteivät hanhet olleet pahaa tekemässä; tieltä
oli pehtuori ne ajanut kotiansa. Muori vakuutti, ettei hän paikastansa
liikkukoon, jollei niin ollut asian laita. Yrjänä Csoman muori taasen
sanoi kuulleensa, miten pehtuori puhui kotona palkollisille: »tapan
sen ihmisen, joka päästää nuo hanhet». Hänkin puolestansa sai muka
suolapatsaaksi muuttua, jollei asia näin ollut ihan sanasta sanaan.
Mutta kas tuoltapa tulee jo isä — ilman hanhia. Oli ukko sentään —
siltä ainakin näytti — saanut jostain väkevätä nahkaansa.
— Elävätkö hanhet? kysäsi heti Piroska, juosten isää vastaan,
— Siitä ei oikeastaan ole tietoa — höpisi turkkuri hoiperrellen.
— Missä ne ovat? Miksette niitä luonutkaan? — tutkieli Piroska
huolestuneena.
— Kun tuota, tuo... ei antanut. Tapetaan, kuolevat, kuten tuota nuo...
muinaiset hanhet.
— Mitä, eikö antanut? — kysyi harmistuen Kátyikin muori. — Kuules
siskoseni, ei antanut. Mutta kyllä minä hänelle näyttäisin. Jos olisin
sinun sijassasi, niin vetoisin itse kuninkaasen, niin totta kuin nimeni
on Kátyikin vaimo. Tuohan on hävytöntä ihan!
— Pian huivini tänne — puuttui Piroska äkkiä puheesen. Kyllä minä menen
hanhet noutamaan, lähden itse tuon pehtuorin puheille.
— Ei vainen antanut, sillä tahtoo, että tuota... että itse menet
noutamaan — änkkäsi ukko, lisäten: — Hyvää viiniä on miehellä...
oivallista viiniä on sillä.
— Minunko pitää mennä? Niinkö sanoi? Hyvä. Mennään siis. Olen minä
suurempienkin herrojen puheilla ollut.
Tyttö läksi illan suussa. Iltakellot alkoivat soida kirkontornissa,
kun hän saapui Gyepún riihen kohdalle; äkisti äsken noussut tuulen
vihuri vei mukanansa katkonaisina palasina kellojen juhlallisen äänen,
joka kaikui yli hänen päänsä, ikäänkuin varoittaen: »älä mene... älä
mene!» Vasemmalla kädellä humisi metsä vihaisesti. Tuolta naapurin
aidan alta pujahti sisilisko polulle ja mateli sen ylitse. Katsoi niin
ilkeästi pienillä kiiluvilla silmillään Piroskaa ja katosi heti taasen
ruohostoon.
Kappaleen matkan päässä tarttui metsänreunassa orjantappurapensas hänen
hameesensa. Tuulikin leikitteli hameen liepeitten kanssa ja lennätteli
kasvoihin tavan takaa esiliinaa, kunnes se vihdoin sai tämän irti ja
alkoi lennättää — takaisin...
Tyttö kääntyi taaksensa ja pelästyi. Hyvä Jumala, ehkei ole sentään
hyvä mennä! Ruusupensas on piikkinen! Mieltä ahdisti, rohkeus katosi
hänen juostessaan esiliinaa noutamaan.
Mutta kuitenkin, kaikitenkin. Eipä hän saata jättää sinne ainoata
omaisuuttaan, iloansa. Ehkeivät enää eläkään, vaan ovat tapetut. Voi,
kun ei myöhästyisi. Ja muutenkin vetää, yhä vetää sinne semmoinen
salainen tunne... noita hanhia kohtaan.
Tyttö juoksi, kunnes saapui perille. Kasvot vaalenivat, kun piti
ojentaa kättä porttia avataksensa. Kovin on siellä hiljainen elämä,
tuolla taajan lauta-aidan takana. Outo pelko vaivasi mieltä. Koko
ruumis vapisi, sielunkin oli vilu. Pitääkö mennä sisään, vai ei?
Mitä pehtuori aamupäivällä sanoikaan! »Varo, ettet vielä joskus joudu
kynsiini.»
Ei kiusallakaan tarvitse varoa. Tehden rohkean päätöksen tarttui
Piroska linkkuun.
Voi, miten kylmä se rauta oli! Häntä värisytti. Ikäänkuin olisi
pidellyt tuota sisiliskoa, jonka äsken näki tiellä.
Piroska veti äkkiä kätensä takaisin. Mutta se oli myöhäistä, hän oli
huomattu, koska kuuli jonkun liikkuvan tuolla sisällä. Ikäänkuin
eksynyt karitsa, nojautui hän hiljaa aidan taa kuuntelemaan. Eipä
kukaan ollutkaan, ehkä joku kissa, tai kenties... mikseivät saattaisi
olla juuri hänen hanhensa?
Ehdottomasti koetti hän kurkistella yli lauta-aidan sekä huusi
houkuttelevalla äänellä:
— Tipu, tipu! Missä olette, kaakottakaa!
Ensin alkoi sisäpuolelta kuulua hiljaista hutinaa, ikäänkuin
pidettäisiin siellä neuvottelua, sitte kuului hanhenjalkojen rapinaa,
milloin yhdestä, milloin toisesta kohdasta aitaa, noukan koputuksia
lautoihin, kunnes vihdoin lentämään tottumattomat siivet pieksivät
ilmaa ja hanhet kovasti kaakottaen lensivät yli aidan asettuen Piroskan
jalkoihin...
— Teitä viisaita! — huudahti tyttö iloisesti hämmästyneenä, ja kun
hanhet läähättäen, siipiänsä räpytellen häärivät hänen ympärillänsä,
nosti hän äkisti kummankin kainaloonsa ja alkoi tuutiella oikealle ja
vasemmalle.
»Tuuti, tuuti! nukkiseni, helmiseni!»
Pian hän sentään laski linnut maahan ja kasvot kävivät suruisen,
nurpean näköisiksi.
— Karkasitteko? Pääsittekö vapaiksi? Kotiako pitää mennä? Tahdotteko
tosiaankin, että mennään kotia? Olkoon menneeksi.
Tyttö silitteli heitä hellästi, lempeästi.
— Nähkääs, tulen teidän mieliksenne.
Lähdettiin kotiapäin. Hanhet astelivat siivosti edellä, kaulojansa
ojennellen.
Piroska seisahti Kaapo Nagyin pellon pientarella. Hanhet itsestään vain
jatkoivat matkaansa. Hän katsahti taaksensa tuohon valkoiseen pehtuorin
taloon ja otti pellolta kokkareen aikoen heittää sen hanhien niskaan.
— Kuka on teidän käskenyt — virkkoi hän nuhtelevasti — kuka on käskenyt
teidän itse pelastua?
Kokkare meni pieniksi muruiksi vihaisesti kokoon pudistaneessa
pivossa. Ei, ei hän sentään viitsi eläinraukoille pahaa tehdä. Ensin
hetkisen kättänsä heiluttaen heitti hän kokkareen murut tuohon ilkeään
orjantappurapensaasen, joka äsken oli koettanut estää häntä ohitse
menemästä.
Pelästyneenä lensi pensaasta pieni lintunen. Sitä lintu parkaa! Ei hän
suinkaan mielellänsä luopunut tuosta ruusupensaasta!
Lintu katseli tyttöä, kunnes hän katosi näkyvistä. Arveli... ehkäpä
tiesikin hänen vielä palaavan.