Olin vielä pojan nalli, kun pikku sisareni kuoli, juuri morsianna
ollessaan. Tyttö parka oli tosin minua vanhempi, mutta kumminkin sanoin
häntä pikku siskokseni, kulta siskosekseni.
Äiti laittoi kiven hänen haudallensa. Tuossa kivessä näin nimeni
ensikerran »painettuna»; sillä sanat kuuluivat: »rakkaalle lapselleni»,
jonka jälkeen oli äidin nimi. Sitte seurasi minun nimeni näin kuuluvan
rivin alla: »ainoalle sisarelleni».
Kovin tuntui aika pitkältä tuota kiveä odottaessamme. Äiti oli itse
käynyt Pestissä sitä tilaamassa ja käskemässä kivenhakkaajan laittaa
päähän taitetun ruusunnupun sekä jättää alapäähän tilaa vastaisille
kirjoituksille. Tämä oli häntä itseänsä varten; minulle oli myöskin
alareunaan sijaa jätettävä. Vähitellen piti meidän kaikkein tuleman
yhteen kiveen merkityiksi... Tämä ajatus äitiparkaa lohdutti.
Piti lähettää rattaat kiveä Pestistä noutamaan. Minä pyytelin niin
kauvan, kunnes äiti päästi minun matkalle kuskimme Mikko Suskan kanssa.
Myöskin tuo pitkä Filcsik tuli kanssamme, muassa pussi kuparirahoja,
jotka kalahtelivat joka kerta kun rattaat kovemmin nytkähtivät.
Setelirahat, joilla hautakivi oli maksettava, olivat Suskan hallussa.
Hän oli kätkenyt ne nenäliinansa kulmaan kolmenkertaisen solmun sisään.
Filcsik ja Suska kertoelivat katkonaisin lausein pitkin matkaa
sotatarinoita vallankumouksen ajoilta. Heidän kertomuksistaan
tuli siihen päätökseen, että he molemmat oikeastaan olivatkin
vallankumouksen tehneet.
Kovia miehiä olivatkin... se täytyi myöntää. Mikko oli Piskin
tappelussa ihka yksin ajanut kaksikymmentä miestä veteen ja
hyvillä mielin katsellut, miten he hukkuivat... Hän piirsikin heti
liitunpalasella nuo mutkikkaat sotajoukkojen liikunnot Filcsikin
lammasnahka-turkeille. Tuossa oli silta... tuossa ukko Bern, tässä minä
seisoin... tuolla tuon punaisen kukan kohdalla vihollinen.
Filcsik ymmärsi ja nyökkäsi päätä. Mutta mitä tuo olikaan sen suhteen,
kuin hän ollessaan kansalliskaartissa korpraalina antoi hirttää
kahdeksantoista slovakilaista...
— Miksi nuo sitten annoitte hirttää, Filcsik setä? — kysäsin minä salaa
kauhistuen.
— Siksi että suutuin kovasti, poikaseni.
Pelolla vilkaisin tuohon suureen mieheen ja rohkenin matalalla äänellä
vain kysäistä:
— Mitä pahaa miesparat olivat tehneet?
— Eivät mitään. Päästivät vain pahoja puheita. Olivat kotimatkalla
elonleikkuusta, kun tapasivat minun sotamiehen, joille samana päivänä
olin jakanut pertuskat käteen. »Kas, sammakkojako noitten kärkeen
aiotte pistää?» — huusivat he ivaten miehilleni ja tekivät pilaa heidän
aseistansa. Tuon kuulin minä — ja heidän kohtalonsa oli päätetty.
Näin sanoessaan ravisti hän pörröistä päätänsä ja löi vihaisesti
kämmenellään rattaitten istuimeen.
— Heidän täytyi kuolla — minä annoin hirttää joka miehen.
Ja hän löi ystävällisesti Mikkoa olkapäälle.
— Me ollaan kauheita miehiä, Mikko, saakelin kovia miehiä ollaan
molemmat.
Ja sitte he istua jöröttivät hirveän ankaran näköisinä. Vácziin
saavuttuamme virkkoi Suska piiskanvarrella ympärillä oleviin kumpuihin
viitaten:
— Tuolla se tapahtui... mikä tapahtui.
— Hm, hm, murahti Filcsik ja kumpikin näytti vielä kiukkuisemmalta.
Matkustimme yhtä päätä läpi yön ja saavuimme Pestiin aikaisin aamulla.
Poikkesimme johonkin päähän kaupunkia (en enää muista, mikä se paikka
mahtoi olla) erään Filcsikin vanhan toverin luokse, joka oli vaunuseppä
ja jonka kanssa hän ennen oppipoikana oli maata kierrellyt. Mies oli
tosin jo kuollut, mutta tämä oli Filcsikille ihan yhdentekevä. Vieras
henkilö oli toveri vainajan leskeltä ostanut verstaan, mutta tottahan
silloin oli suostuttu, että herra Tapani Filcsikin pitää saada yösijaa,
jos hän täällä päin kulkee. Mutta uusi isäntä ei voinut ollenkaan
moista suostumusta muistaa. Filcsik ihan raivoon joutui: mitä, olisiko
tuo huuhkaja minut peräti unhottanut? Ihan mahdotonta! Olla muistamatta
paraita tovereitaan? Unhottaa Csolton kylän Filcsikin! Oletteko ehkä
lukenut hänen testamenttinsa?
Vaunumestari pudisti kieltävästi päätä.
— No, siellä se varmaan seisoo! — virkkoi Filcsik rauhoittuen ja alkoi
Mikon kanssa riisua hevosia valjaista. Siten jäimme siihen taloon;
pihan perällä oli ihan sopiva vaja, missä oli joukko tyhjiä saaveja ja
tynnyreitä.
Filcsik heitti selkään kupariraha-säkkinsä, joka oli niin raskas, että
ukko oikein ähkyi taakan alla, ja niin lähdimme jalkaisin kaupungille,
hän ostamaan saapasnahkaa, minä ja Mikko hautakiveä katsomaan.
Se ei vielä ollut aivan valmis. Mestari sanoi, että meidän täytyy
odottaa iltapäivään nimikirjoitusten vuoksi. Illan suussa muka saamme
lähettää rattaat noutamaan.
Mikko raappi harmistuneena nenäänsä.
— Varastetaan minulta vielä rahat. Varmaan varastetaan. Ja miten minä
sitte enää tohdin astua armollisen rouvan näkyviin? Joshan edes saisin
rahat jonnekin piiloon. Mitäpäs nyt tehdään?
— Ehkä olisi paras edeltäkäsin maksaa kiven hinta.
Mikko murahti äkäisesti:
— Kaikkia vielä! Näen tuon miehen naamastakin, että hän olisi
iltapäivällä valmis kieltämään rahat milloinkaan saaneensa. Ja mistä
hitosta löydämme sitte tuomarin näin suuressa kaupungissa?
Päätettiin siis palata takaisin korttieriin, ennenkuin muille asioille
mennään. Kunnon mies jättää aina isommat rahasummat kotiansa. Niinpä
oli paras nytkin tehdä. Vaunusepän vajassa nostettiin vakaisen
neuvottelun jälkeen vähän yhtä tyhjää tynnyriä, jonka alle nenäliina
setelinensä pistettiin. Sitte lähdimme kaupungin katusokkeloita
astelemaan niin rauhallisin mielin, kuin olisimme rahat säästöpankkiin
panneet.
Kuleskelimme ison osan komeata kaupunkia, ihmetellen noita monia
satumaisen koreita puotien ikkunoita, missä tuhansia kalleuksia,
silkkiä, kultaa, hopeata ja prameutta heloitti. Prameudeksi Mikko ja
Filcsik sanoivat kaikkea, josta eivät tienneet, mitä se oikeastaan oli.
— Katsopas noita suuria ikkunoita! Niin kauhean suuria ikkunoita! Voi
noita erimerkillisiä ikkunoita!
Filcsik piti arvoansa alentavana ruveta ihmettelemään tuota komeutta ja
noita suuria kivikartanoita. Vain yhden huomautuksen teki; olisi kerran
eläissänsä tahtonut kernaasti nähdä, miten ihmiset saattoivat kantaa
eheinä noin suuria ikkunaruutuja. Mutta slovakit, jotka täällä ovat
työmiehiä, ovatkin aika veitikoita. Ei Filcsik koko Pestissä muita niin
ihmetellyt kuin slovakeita.
— Niin, niin oikein, virkkoi Mikko, kyllä nuo ovat merkillisiä
ikkunoita. Meillä Csoltossa niihin asetetaan rosmariineja ja resedaa;
mutta täällä pelkkiä kalleuksia.
— Eikä tuo tapa aivan hullua olekaan, Mikko veikkonen. Tuollainen pieni
kukka ikkunassa... Hitto vie, Mikko... kun mekin vielä oltiin nuoria.
Filcsikin mieli ihan heltyi.
-— Ehkei tuolla sisässä naisväkeä asukaan, lisäsi Mikko
yksinkertaisesti.
Sekä edellä että takana vilisi naisia, toinen toistaan ihanampia,
kaikki silkkiin ja samettiin puettuina. Mutta ei ikkunissa kuitenkaan
ollut rosmarinia eikä resedaa...
Arasti ja alla päin molemmat matkustajat katua kulkivat; ei kenkään
olisi luullut heitä mahtaviksi miehiksi, joita kotona koko lähiseutu
ihmetteli. Muuten kävivät asiat hyvin, kuten pitikin. Päivällistä
haukattuamme menimme tynnyrin alta noutamaan rahat; niihin ei kukaan
ollut koskenut.
Hautakiven hinta maksettiin, se asetettiin rattaille ja seisahdettiin
vielä kerta kotimatkalla eräälle isolle kadulle, missä paljo ihmisiä
liikkui. Mikko meni ostamaan itselleen piiskaa ja siitä sai myöskin
Filcsik aihetta mennä uusille ostoksille. Rahasäkki oli jo sidottu
istuimeen kiini, jonkatähden hän ei ottanut sitä mukaan, vaan kourasi
sieltä pivollisen rahoja. Syvältä ukon jo täytyi kouraistakin...
Minä jäin yksin ohjaksia hoitamaan rattaille ja huusin heille, kun jo
menoa tekivät.
— Älkää vain viipykö kauvan!
— Ei, ei viivytä! — huusivat he minulle.
Useita minuttia kului, mutt’ei kumpaakaan kuulunut. Levotonna
kurkistelin oikeaan ja vasempaan, niin äkkiä astui outo herra, ruskea
takki yllä, eteeni sanoen:
Veikko lähetti minut noutamaan rahapussiansa.
Hän lausui tuon niin luonnollisella äänellä, ikäänkuin olisi
kiireisellä asialla ollut, jonkatähden minä pahaa aavistamatta aloin
irroittaa säkkiä.
— Tuleeko siitä mitään? — jatkoi vieras levotonna. Kiiruhdapas, poika!
Seis, mitä tämä oli? Ei opettajakaan kotona minua sinuttele.
Närkästyneenä istahdin takaisin sijalleni.
— Enpä annakaan teille säkkiä. En maar annakaan. Tulkoon Filcsik itse
noutamaan!
En tällä kertaa sanonut: setä Filcsik, jotta tuo ruskeatakkinen
huomaisi minun olevan korkeamman henkilön kuin Filcsik.
— Mitä? Etkö anna? Kyllä vielä saadaan nähdä!
— Saadaan vaan, mutt’en anna sittekään.
— Odotapas, poikalurjus! — ärjäsi hän lähtöä tehden ja vielä
kadunkulmassa hän uhaten pudisti minulle nyrkkiä.
Sydämmeni alkoi tuntuvasti sykkiä; oikein pelosta kalpenin. Aloin
jo katua tottelemattomuuttani ja pelkäsinpä myöskin, mitä pahoja
seurauksia tuosta vielä olisi tuleva. Olin kuullut isäni sanovan, että
vain kuninkaan lähettiläs voi käskeä meitä aatelismiehiä. Mutta entä
jos tuo olikin itse kuninkaan lähetti!
Jo palasi Mikko uusi piiska kädessä kiroten koko kaupunkia, ettei
pitänyt kiveä kiven päälle jäämän, sillä häntä oli kovin petetty
piiskan kaupassa, oli tehty näet Tohtimista siima eikä hampusta.
Mahdotonta oli, ihan mahdotonta, että mailma enää saattoi seisoa...
Sitä paremmalla tuulella palasi Filcsik, vaikka minä kovasti pelkäsin
hänen rupeevan minua soimaamaan. Hän oli lakea kuin lammas ja veti
ikäänkuin salavihkaa minulle turkkiensa alta oikean pienen pyssyn.
Verkkaan ojensin kättäni, kun piti kalu ottaa vastaan.
— Ettehän ole minulle suuttunut, kun en minä antanutkaan? Mies oli niin
hävytön...
— Kuka? mitä?
— Tuo mies, jonka lähetitte rahasäkkiä noutamaan.
— Rahasäkkiäkö? — äännähti Filcsik pelästyen ja vilaisi ehdottomasti
istuimeen päin. Näen, ettet ole sitä antanut. En minä ole ketään
lähettänyt.
— Mutta niinhän se herra sanoi, että te olitte hänet käskenyt tulemaan.
— Voi sitä petturia, lurjusta! Se oli varas! Minnepäin hän meni? Kun
saisin kynsiini, niin löisin kuoliaaksi. Minkä näköinen oli mies?
— Ruskea takki oli yllä, kuului osaavan slovakin kieltäkin.
— Kauheata! — murisi Filcsik vielä, suuria hikihelmiä otsasta pyyhkien.
Koko komitaatti olisi joutunut kärsimään... Olet pelastanut komitaatin,
poikaseni.
Hän taputti minua olkapäähän ja jatkoi leppeästi:
— Suuren komitaatin olet pelastanut ja sitä paitsi vielä rahani.
Vähintäänkin kolme florinia.
Mikko katsoi puhujaan epäilevästi.
— Teidän tulee näetten tietää, että on kysymyksessä riitajuttu
anoppiani vastaan. Koko komitaatti kuuluu oikeastaan Laczkón sukuun...
Oikeudenkäynnistä ei tosin taida loppua tulla... tänään antoi
kahdeskymmenes asianajaja paperit käteeni... mutta kuitenkin... kun
kerran on alettu, niin jatketaan —
Istuimme rattaille ja Mikko tarttui ohjiin.
— Laki saattaa kääntyä... jatkoi Filcsik ajatustensa juoksua. Miksei se
myöskin saattaisi kääntyä?
Hän kiitteli minua koko kotimatkan. Ja mitä pienemmäksi pääkaupunki
tuli tuolla taivaanrannalla, sitä suuremmaksi paisui hän itse ja sitä
suuremman arvon saivat Laczkón suvun asiakirjat säkissä.
Mikkokin virkosi vähitellen, jotta molemmat taas olivat entisiä
karaistuja uroita, kun rattaat kuorminensa verkkaan liikkuivat
hiekkaista maantietä. Kotseudun ilma oli heidät karaissut.
Illan suussa alkoi sataa. Raskaita pisaria putoeli palttinalle, jolla
hautakivi oli peitetty. Filcsik huomautti huolestuneena:
— Tuo ilkeä sade vielä pesee kullatut kirjaimet pois...
Ja hän levitti isot turkkinsa, Mikko taasen pälssinsä varovasti ja
huolellisesti kiven yli.
— Filcsik setä, teidän tulee vilu, eikä kiven ole väliä, vaikka se
paleleekin.
— No no, murahti ukko, enhän minä voi antaa kastua kalun, joka kuuluu
pikku neidille.
Ilta joutui ja taivas kävi pilveen, ilma kansoittui, aaveita minulle,
heille sotajoukkoja. He kävivät totisiksi ja harvapuheisiksi. Minä
ummistin silmäni ja nukuin, kunnes rattaat äkkiä kovasti tärähtivät,
jotta täytyi herätä.
— Ptruu! Seis! Akseli on poikki, kuulin Filcsikin huutavan. Rattaitten
peräpuoli laahasi todellakin maassa.
— Kovin ikävä asia virkkoi hän, päätä raappien. Lempo vei akselin ja
nyt jäädään maantielle. Mitä hittoa nyt tehdään?
— Kun edes olisi puun kalikka sitoa akseliin kiini.
— Mistä semmoinen puu olisi tänne tullut tähän koirankuonolaisten
seutuun! Saisi maineen mantoineen vajota vaikka Ameriikkaan!
— Ei täällä kasva ainoatakaan puuta.
— Paavilaiset ovat maasta imeneet kaiken voiman. Perhana vieköön, mitä
nyt teemme?
Filcsikin johtui jotain mieleen.
— Minä kannatan rattaiden takapuolta, kunnes tapaamme puun. Sinä,
Mikko, ajat sill’aikaa hevosia siivosti, hiljaa. Varo, ettet herätä
poika parkaa; hän ehkä pelästyisi.
Olin nukkuvinani, vaikka silmät olivat auki. Autoin minäkin puolestani
heitä puun ha’ussa, mutta kuitenkin täytyi Filcsikin kannattaa rattaita
hyvän matkaa, jotta hän kuuluvasti ähkyi taakan alla.
— Kas, tuolla on! — huudahti Mikko. Tuolla häilyy tuulessa hoikka
poppelipuu. Siitä tullaan autetuksi.
Maantien poikki näkyi todella musta viiva, varjo hoikasta puusta.
Kuu oli äsken noussut, jotta sen valossa saattoi nähdä seutua hyvin
laajalle. Ei silmänkantamalla näkynyt toistakaan puuta.
— Täällä ei liioin pääsisi hirteenkään, virkkoi Filcsik, halveksivasti
katsellen ympärinsä tasangolle. Eikä tuokaan puu enää kauvan siinä saa
seisoa. Odotapas...
Rattaitten pohjalta veti hän varovasti esiin kirveen, hyppäsi yli
maantien ojan ja lyödä jyskähytti puuta.
Runko vavahti ja lehdistä putosi kastehelmiä. Latvasta läksi pelästynyt
lintu lentämään ja räpytteli epätoivoisena sinne tänne. Poikasien
vitinää kuului vastaukseksi linnun äännähdyksille.
— Sopiiko se puu akselin alle, vai? — kysyi Mikko malttamatonna.
— Kai se sopisi, vastasi Filcsik pahoilla mielin; mutta täällä on paha
este...
— Mitä hittoa?
— Puussa on... linnunpesä.
— Mitä vielä?
— Saakeli! Enhän saata kaataa puuta... poikasten tähden. Etkö kuule,
kuinka haikeasti ne vilisevät?
— Kyllä kuulen... raukat. Mutta mitenkäs meidän käy?
— Mitenkö meidän käy? Miten meidän voisi käydäkään? Kannatan rattaita
vielä kappaleen matkaa.
Olisin kernaasti huutanut hänelle, että hän saisi olla huoleti
linnunpoikien suhteen ja antaa ne minulle, mutt’en uskaltanut, sillä
hän näytti kovasti suuttuneelta.
Ja kauheasti hän olikin suutuksissaan taasen kumartuessansa rattaita
nostamaan. Kiroili koko seutua ja uhkasi sytyttää ensiksi vastaan
tulevan kylän tuleen sekä surmata kaikki sekä ihmiset että eläimet,
jollei hän sitä ennen puuta tapaisi...