Muutama vuosi sitten komitaatin arkistoa tarkastettiin? sekä uudelleen
järjestettiin. Arkistonhoitaja Juhana Bogi herra tomuisia asiakirjoja
sekä homeisia pergamenttia pidellessään, heitellen poltettaviksi
tuomitsemansa isoon läjään ja hellästi säilytettävät takaisin
asetellen, eräänä päivänä keksei kummallisen asiapaperin.
Se oli nelikulmainen, karkea, kellastunut lappu, jossa sanasta sanaan
seisoivat seuraavat rivit:
Kuitti.
Kunnioitettavalta linnanvoudilta Frans Demes herralta olen vastaan
ottanut eheänä yhden tummanverisen neidon, jonka sitoudun tuomaan
takaisin yhtä eheänä huomenna se on 18 päivänä sisällä olevaa Elokuuta.
Annettu vuonna jälkeen Kristuksen syntymän j.n.e.
_Tapani Dézsy_, komitaatin kirjuri.
Kunnianarvoisa arkistonhoitaja ensimmäiseksi työkseen ällistellen
kotvasen katseli tuota merkillistä dokumenttiä; sitte siivosi hän
nenälasinsa ja luki sen vieläkin kerran.
Toden totta seisoi siinä viime vuosisadalta virallinen kuitti yhdestä
tytöstä.
Onkohan komitaatti hullutellut, vai miten? Ei ole moisia kuultu mailman
alusta asti! Täytyy heti paikalla mennä näyttämään paperia kamreerille.
Nyt sitä saadaan nähdä, mitä miehellä on kapotissa, ainakin oli
valitsijoilla kelpoisilla, silloin kun hänet tähän virkaan kutsuivat.
Kamreeri luki kirjoituksen ja lausui, että se todellakin oli sangen
omituinen, erinomattain ja kaikissa tapauksissa oli itse asia mahtanut
olla sangen merkillinen, mutta miten se oikeastaan oli ollut, siitä ei
enää voinut saada selkoa. Ehkei sitä itse ispaanikaan arvaisi.
Eikä arvannutkaan, ei kukaan. Viikko- ja kuukausia koko
komitaatinhallitus tuota aprikoitsi, mutta vihdoin tuli se siihen
päätökseen, että onhan meillä ihan moisia varten tiedeakatemia,
ymmärtämään asioita, joita se ei kumminkaan ymmärrä. Pitää heti
toimittaa tuo paperi tiedeakatemiaan; kyllä siellä siitä selko otetaan,
ehkäpä vielä siitä kirjankin sepittävät.
En tiedä, lähetettiinkö se, — mutta varma vaan on, että
komitaatinhallitus (Herrainen aika, osaapa se sentään viisaskin olla!)
luotti akatemiaan, ja vaikkei tämä tosin ongelmaa selittänytkään, niin
tapahtui tämän ilmoille antaminen sentään sen huoneuksessa, — jos
nimittäin suvaitaan tarinatani loppuun kuunnella.
... Asian laita oli näet niin, että jalosukuisella ritarilla herra
Gabriel Bezerédjillä, Esztergomin kaupungin pormestarilla oli sangen
kaunis tytär.
Tämän viimeisen väitteeni todistajiksi en tosin voi ottaa elossa olevia
henkilöitä enkä myöskään saata viitata tanssireferaattehin, sillä onhan
asia jo niin vanha, että isoäitinikin vielä silloin kenties kävi lyhyt
hame yllä. Mutta että neito mahtoi olla sangen kaunis katsannoltaan,
voin päättää siitä, kun häneen oli Losonczin kaupungin tuomarin poika,
Tapani Dézsy kovasti rakastunut.
Miten ja missä hän oli tyttöön ensin mieltynyt, sen seikan jäljille
emme enää voi päästä, sillä vaikka onkin totta, että jalosta
Esztergomin kaupungista jaloon Losonczin kaupunkiin on sangen pitkä
matka, niin on myös sekin totta, että rakkaus jo siihen aikaan kulki
rautatietä.
Jos oikein muistan, käytiin siihen aikaan vähäisen sotiakin mailmassa,
muutamien kuningattaren sulosilmistä vuotaneiden kyynelten tähden.
Pätevä syy sekin. On sitä vähemmästäkin sotia syntynyt, kuningasten
kopeista puheistakin.
Mutta ei tuo asiaan kuulu muuta kuin sen verran, että Bezerédjin Ilonaa
pyysi vaimokseen tämän isältä eräs armeijan peitsiväen kapteeni, sodan
jälkeen, kuten tulee ja sopii. Herra Gabriel antoikin kernaasti hänelle
tyttärensä, sillä olihan kapteeni ylhäistä sukua, ja sitä paitsi vaati
hyvä tapa silloin »suuren kuningattaren» hallitessa, että saksalainen
mies nai unkarilaisen tyttären.
Sanoman tästä kuultuansa saapui Esztergomiin Tapani Dézsy muassaan
puhemies, ja kuinkapa hän olisi voinutkaan olla tulematta; mutta
turhaan itkeä vetisteli kaunis Ilona, turhaan käytti jalosukuinen
Pietari Bajnok herra — puhemies näetsen — kaiken kaunopuheliaisuutensa
neitosen puolesta, juurta jaksain selittäen, että — tuota — onhan
nuorella Tapanilla sangen hyvät luonnonlahjat, ja ollen komitaatin
varanotarius on hänellä hyvä virkakin; rukkaset siitä sentään lopuksi
tulivat, ja tottahan se onkin, ettei nelivaljakolla ajava perhe voi
antaa tytärtänsä kaksivaljakkoa viljelevään perheesen. Kauheata on, kun
kaikenmoiset ihmiset tohtivat ruveta Bezerédjin tytärtä kosielemaan!
Rukkasten saajat kosiomiehet lähtivät koreasti matkoihinsa eivätkä
virkkaneet kotonaan, minkälaisilla asioilla olivat kulkeneet, jotta
koko juttu joutui unhotuksiin. Kun oli mahdotonta, niin oli mahdotonta.
Eivät asianomaisetkaan siitä enää mitään hiiskuneet.
Silloin ei kielenkantaminen vielä ollut niin vilkasta kuin nykyään.
Mutta lempi oli jo siihenkin aikaan vilkas, ei heittänyt uhrejansa,
herätti ne sangen usein henkiinkin — yhdellä ainoalla henkäyksellä.
Tapahtui niin, että peitsiväen kapteeni palasi sodasta (ainahan ne
peitsiväen kapteenit sodasta kotia tulevat) ja hääpäivä lähestyi
hirveän nopeasti. Ompelijattaret olivat jo kuukausia valmistaneet
loistavia myötäjäisiä. Oi, jospa tuo valkoinen pitsi ei ikinä tulisi
valmiiksi! Morsiushuntua meinataan, ruumisharsoksi sopisi... Kunhan
edes sormet neulanpistämistä ajettuisivat, jotta tuo lumivalkea huntu
ei valmistuisi...
Mutta kyllä se valmiiksi tuli viimeiseen neulanpistoon saakka. Vain
yksi yö oli enää hääpäivään aikaa.
Juuri tänä yönä katosi Ilona Bezerédj kotoansa kuulumattomiin.
Tuuli oli puhaltanut umpeen hänen pienet jälkensä puutarhassa;
pensaiden oksat olivat väistyneet hänen tieltään päästääksensä hänet
pakenemaan, kuiskaelivat keskenänsä, mutta eivät ilmaisseet mitään.
Eikä myöskään maantien tomu totuutta tunnustanut. Kun tuulispää ynnä
pölyn kanssa pieksee ilmaan pienen valkoisen höyhenen, ken osaa kertoa,
minne se joutuu maahan!
Hän oli ottanut piikatytön vaatteet yllensä, jottei häntä tunnettaisi;
lyhyen sarssihameen, pitkävartiset pieksut jalkaan, kattuunihuivin
päähän. Pitkät mustat hiuksensa sitoi hän tulipunaisen nauhan kanssa
yhteen palmikkoon. Se sopikin hänelle vallan mainiosti.
Saavuttuaan maantielle huomasikin hän olevansa ypö yksin yön
pimeydessä, ja avarat pieksut aaveentapaisesti kopisivat, narisivat...
Sormus taasen, tuo kapteenin antama sormus, poltti sormea kuin hehkuva
kekäle. Hän otti sen sormestaan ja heitti tien viereen pensastoon. Ehkä
joku harakka sen sieltä ihastukseksensa löytää!
Mutta minne nyt menisi? Hän ei tuntenut tietäkään. Tietäkö? Mitä tietä?
Sitä kaiketi, joka vie lemmityn asunnolle. Ei ei, hän ei mene sinne, ei
mene sinne sittekään, vain sinnepäin.
Neito alkoi kiivaasti astua, — mutta pian hän väsyi. Pieksutkin söivät
jalat rakoille. Hän istui aidan viereen lepäämään ja miettimään,
miten hänen nyt käypi. Ja niin kauvan hän siinä mietti, että viimein
nukkui aidan juureen. Rehevä ruoho oli alla patjana, nurmen kukat,
aamutuulosen niitä häilytellessä, vienosti silittelivät hänen
kasvojaan. Aita ja pensaat häntä varjostivat ja kateellisesti kätkivät.
Ja hyvä olikin, että kätkivät, sillä aamupäivällä, neidon yhä vielä
siinä nukkuessa, sananviejä kiireesti ratsasti ohitse, muassaan
Szügyiin komitaatinvirastolle kirje, jossa sanottiin, että jos sen ja
sen näköinen maalaistyttö tavattaisiin komitaatin alueella, niin olisi
hän heti otettava kiinni ja pidettävä vankina Esztergomin kaupungin
kustannuksella, kunnes armollinen Bezerédj herra lähettää tarkempia
tietoja.
Tällainen sana lähetettiin heti joka taholle. Kaikki Esztergomin
kaupunginpalvelijat sinä aamuna saivat hevosen selkään istua.
Mutta olisi tuo yksikin riittänyt, sillä jo illan suussa, sanantuojan
vastikään lähdettyä, joutui kaunis maalaistyttö komitaatin vangiksi.
Tämä sangen mainittava asia tapahtui semmoiseen aikaan, jolloin ei
komitaatilla sattunut olemaan ainoatakaan vankia, niin oli heidät
hävittänyt jalosukuinen Tapani Gerge herra. Mutta koska asetus sanoi,
että vankien velvollisuus on siivota komitaatinhuone, niin palkkasi
ispaani yhden vangin, jottei kartano siivotonna olisi, ja ettei
tämä mies millään muotoa vain sanoisi itseänsä palveluksesta irti,
hemmoteltiin häntä siihen määrään, jottei lopuksi kukaan saanut häneltä
rauhaa, rakensipa lurjus riitaa linnanvoudinkin, herra Frans Demesin
kanssa.
Tätä täytyi koreasti kärsiä, sillä jalo komitaatti saapi linnanvoudin
vaikkapa yhdellä vihellyksellä, mutta vankia... se, se käy hieman
vaikeammaksi.
Tuo palkkavanki, joka paraikaa poltteli piippua etehisessä ja kiroili
huonoa ruokaa, katseli hieman karsain silmin, epäilevästi uutta vankia,
kun sotamiehet tämän veivät nimismiehen luo. Nähdessään tytön unhotti
itse nimismieskin luoda kasvoihinsa ankaraa »ex offo» muotoa, vaan
tarttui äkkiä viiksiinsä ja rupesi niitä kiertelemään.
Kaunis oli, sangen kaunis pieni hempukka, silmät tummat ja palavat,
kasvot eheän väriset ja valkoiset.
Mahdotonta oli tällä kertaa käyttää lain täyttä ankaruutta.
Nimismies hymyili, nuo kopeat vaakunatkin seinillä hymyilivät, sekä
molemmat kaljupäät leijonat, jotka kilpeä kannattivat, näyttivät suu
auki katsoa töllistävän; entisten ispaanien jäykillä muotokuvilla
auringon säteet leikkisästi ilvehtivät, vaan tyttö yksin hiljaa itkeä
nyyhkytti eikä tahtonut vastata mihinkään kysymyksiin, ei ilmoittanut
nimeänsä eikä syytä, miksi häntä vainottiin.
Mutta eihän tuo niin välttämätöntä ollutkaan, sillä herra Bezerédj
siitä kyllä tiedon antaa, hän kun on toimittanut tytön vangiksi.
Hänelle onkin jo lähetetty tieto, huomenna päivällä ehtii ratsumies
takaisin tuoden vastauksen, jos kiirettä pitää. Siksi aikaa annettiin
tyttö linnanvoudin huostaan, jotta hän sulkisi uuden vangin paraimpaan
koppiin ja antaisi hänelle syödä.
Tästäkös herra Demes ihastui, mieli ihan pehmeäksi kävi. Eikä syyttä!
Olihan hänellä nyt todellinen vanki, tosin oikeastaan Esztergomin
kaupungille kuuluvainen, mutta kumminkin oikea, todellinen vanki; mikä
muhkea olento, ihan kuin Jumalan sitä varten luoma, että lakaisisi
komitaattihuoneen pihaa! Nyt saa ajaa tiehensä tuon juopon lurjuksen,
tuon palkatun vangin.
Hän antoikin portinvahdeille sen käskyn, että jos palkkavanki,
kuten tavallista, sattuisi jäämään yöksi läheiseen »Lehtisammakon»
kapakkaan, niin ei häntä pidä päästettämän sisään, vaikka miten porttia
jyskyttelisi.
Ilosanomansa vei ukko Demes joka virkahuoneesen:
— Pojat, meillä on vanki! Oikea madonna! En tiedä, onko hän
myrkynpanija, varas vai rosvo, varmaa vain on, että hänen muotonsa
lienee ollut hitolle suureksi avuksi. Oletteko ollut tulokasta
katsomassa, häh? Saatte nähdä kalterin takaa.
Eivät pojat toista käskyä jääneet odottamaan. Tapani Dezsy peräti
sinne jäi; ainakin toi vartija linnanvoudille semmoisen raportin, että
kunnioitettava herra notarius oli käskenyt avaa vankikopin oven sisään
mennäksensä ja keskustelee siellä paraikaa tytön kanssa.
— Vai niin, heh! Kas vaan sitä veitikkaa, sitä veitikkaa... Kun minä
sanon, että tuo helmahinen on kaunis, niin ei ole itse piispallakaan
vastaan välttämisen varaa.
Dezsy oli ukon lempipoika. Levotonna odotteli hän, kävellen pihassa
edestakaisin Tapanin palaavan.
— Sinäkö olet, Tapani? kysäsi hän iltahämärästä vankihuoneen puolelta
lähestyvältä pulskalta mieheltä.
— Minä olen, setä kulta — vastasi tämä väräjävällä äänellä.
— Hehehe, vekkuli! Mitäs sanot? Onko hyvä makupala, vai? Mutta kas,
olethan ihan haltijoissasi.
— Sievä tyttö, sangen sievä — vastasi Dezsy ääntänsä hilliten.
— Ai, ai, sinua poikaa! Tähän asti et ole ollut helmaväkeä
näkevinäsikään. Joko Ilona rupee unhottumaan... Ilona hänen nimensä
muistaakseni oli...
— Uhm.
— Tietysti, vain uhm. Tietysti, niin tietysti. Ja kun asiaa lähemmin
mietitään, niin olin minä samallainen lemmenseikoissa.
— Pyytäisin yhtä tärkeätä asiaa, setä.
— Noh?
— Mutta se on erittäin tärkeä... ja hieman virallinen.
— Jos se on virallinen, niin toimitetaan se virallisesti.
— Antakaa minulle täksi yöksi tuo tyttö.
— Tyttö? Tuo tyttökö?
Ukko Demes päästi merivahapiippunsakin suusta, niin makeaan nauruun hän
remahti, jotta koko piha kaikui.
— Tuota maalaistyttöäkö pyydät? Joko olet ehtinyt hänen kanssaan
sopia? Kas vaan sitä veitikkaa! Vai niin pian suostui? Sitä veitikkaa!
Tietysti, niin tietysti. Mutta Herran tähden, mitä ajatteletkaan? Enhän
voi sinulle antaa komitaatin vankia — ja hän lisäsi suruisesti — heti
ensimmäisenä päivänä.
— Mutta olenhan minäkin komitaatin miehiä, setä kulta.
— On sekin totta, tietysti, totta on sekin.
— Ja tuon huomenna tytön takaisin.
— Tosi kyllä, tosi... mutisi ukko asiata ajatellen, — mutta tiedäthän,
poikani, että olen tarkka, turhantarkka virkamies. Rakastan järjestystä
enkä millään muotoa sallisi, että...
Dezsy huokaili muoto synkistyneenä.
—... Että sanottaisiin minun kevytmielisesti hoitavan komitaatin
asioita. Itse ankaruus ihka elävänä seisoo edessäsi, poikani, älä pane
paheksesi, kun sanon suoraan...
— En panekaan — mutisi Tapani hajamielin.
— Älä pane pahaksesi, sanon, kun vaadin tytöstä muutaman rivin
vakuudeksi paperille... tiedäthän, vain muodon vuoksi.
Tapani oli huudahtaa ääneensä ilosta tämän kuultuansa.
— Tule kamariini, kirjoita siellä kuitti, että olet vastaanottanut
tytön. Hänet takaisin tuotuasi saat minulta varmasti kirjoituksesi.
Muodon asia tuo on kokonansa, mutta semmoinen nyt kerrassaan olen,
semmoinen olen. Eikä kumminkaan komitaatti minuun tahdo luottaa.
* * * * *
Aivan siten kävikin, kuten ukko sanoi. Tapani Dezsy vei siivosti
Ilona Bezerédjin vankilasta. Eikä häntä enää takaisin tuonut. Vielä
samana yönä matkustivat Szepességiin ja kolmantena päivänä he jossain
vihittiin avioliittoon.
Kun sitte seuraavana päivänä suurella tohinalla saapui armollinen herra
Gabriel Bezerédj ynnä kapteeni tyttöä noutamaan, niin nyökkäsi vanha
setä Demes levollisella mielin päätä heidän kysymyksiinsä, vastaten,
että asia on ihan säntillänsä.
Vanki ei tosin enää ole täällä luonnossa, mutta löytyy hänestä
laillinen kuitti; täällä on pöytälaatikossa. Jos viise-notarius ehkä on
hukannut haltuunsa annetun esineen, niin ei hän, Demes, sille mitään
voi. Se on ihan toinen asia.
Arvaan, että tästä vielä suurempikin asia syntyi. Aavistan, että
Dezsyä syytettiin virkavirheestä, ehkäpä mies hirtettiin kruunun
kavaltamisesta. Kenties löytyvät tuolta jostain pöytäkirjat... kenties
ylimmäiseltä hyllyltä, — sopii sieltä hakea!