Kun slovakilainen perustaa omaa pesää, hakkaa hän metsästä kahdeksan
noin puolentoista sylen pituista seivästä, teroittaa nämät kummastakin
päästä ja pistää ne pystöön maahan puoliympyrään, parin vaaksan päähän
toisistansa. Latvapäihin hän sitoo seipäästä toiseen pähkinäpuun
oksista saatuja vitsoja, joten syntyy majan runko. Sitte kattaa hän
rakennuksensa seipäillä, risuilla, sekä turpeilla, seinät tehdään
hirssin oljista, joiden selkään vielä »valkaistukseksi» pannaan rukiin
taikka vehnän olkia, ja niin on polisipalatsi valmis.
Mahtavana ja itsetietoisena tärkeästä asemastaan vallitsee se pellolla;
kunnioittavasti ja miltei sykkivin sydämmin astuu sen ohi jokainen sekä
oikeilla että väärillä asioilla kulkeva kristitty sielu, sillä sehän
on pahojen tekojen ensimmäinen rangaistuspaikka, ja näkeehän sen jo
päältäkin, että se on aivan samaa mallia, kuin komitaatinhuone, vaikka
tosin onkin tätä pienempi kooltaan.
Mutta silloinpa vasta vainionvartijan majalle kunniata ja mahtavuutta
lankee, kun sen edustalla maassa näkyy ympyriäinen iso musta paikka,
joka osoittaa että rankaiseva oikeus on kotona, jonka edustaja Lapaj,
se maankuulu säkkipillin puhaltaja musikantti, täällä nuotion ääressä
paistaa perunoita tuhassa ja välistä »omistajatonta» lihaakin, johon
hän ompi perinnyt himon esi-isistänsä lampureista.
Vieläkin valtaavamman vaikutuksen tekee suuri visainen sauva,
tuo oikean mahdin perikuva kodan seinustalla; samaten myöskin on
kaikkein kauhuna punareunainen halatti, joka riippuu etupuolella
kodan suupielessä, sillä siinä tapauksessa epäilemättä tarkkasilmä
Lapaj loikoo sisällä ja vartioitsee raoista seutua, toisella silmällä
länteen, toisella itään. Silloin ei tohdi jäniskään lähimaihin lähteä.
Mutta mahdotonta ei ole sekään, että tuo kaikki onkin ilkeätä petosta.
Sill'aikaa näet kun halatti ja sauva vartioitsevat seutua, voipi
näiden omistaja, tuo kuuluisa Lapaj kierrellä muita maita, sillä hänen
virka-alansa onkin sangen lavea, ja tarvitaan taitavuutta voidakseen
sitä toimittaa niin mainiosti kuin hän, joka tuntee ammattinsa kaikki
konstit ja osaa jakaakin itsensä useampaan eri paikkaan yhtä haavaa.
Mutta eipä hänkään leipäänsä leikillä ansaitse, kyllä se on saatu
rehellisellä työllä. Otsansa hiessä työtä tekevä päivämies saattaa
kyllä kadehtia nähdessään Lapajin maata kellettävän taivasta kohden
töllistellen, mutta hän ei tule ajatelleeksi, että vainionvartijalle
ei kelpaa muun mailman järjestys, sillä hänelle on vaikein aika yö,
jolloin muut ihmiset saavat rauhassa levätä.
Illalla hänen työnsä alkaa. Kun koko luonto uneen uinuu, niin hänen
pitää valvoa. Kaikki on hiljaa. Vanha Fátran vuori katsoa tuijottaa
jylhänä kiiluvin silmin. Paimenet näetsen siellä yöksi nuotioita
sytyttävät. Synkät pilvet laskeutuvat yli seudun, juuri kuin aikoisivat
kiertää kaikki varkaat näkymättömyyden verhoon, ja Garamin joki
alhaalla laaksossa liristessään sopajaa: »Lapaj ei nyt näe. Sop, sop,
sop! Varastakaa nyt!»
Mutta se on suuri erhetys. Tähän aikaan Lapaj näkeekin parahiten.
Oven suulla hän hääräilee. Katsoi viisaimmaksi sammuttaa valkean. Tuli
on järjestyksen valvojalle huono toveri, sillä sen valossa hän näkyy
jo kaukaa eikä hän itse voi nähdä lähellekään. Tähän aikaan ei hän
sentähden kärsi tulta muualla kuin piipussansa. Siellä se on omiansa
taistelemaan tuon kirotun nuoskean tupakan kanssa, jonka sekaan hänen
on tapa panna kuivatuita perunanlehtiä. Onpa sekin hauska tepponen,
oikein viisaan miehen työ tehdä tuollaisista kelvottomista lehdistä
»Unkarin kuninkaallista tupakkaa». Ja maistuuhan se niinkin. Savu
kuin savu! Ei Lapaj ainakaan sekoitustansa huonoksi soimaa, vaan
imee mielihyvällä piippunysäänsä ja katselee niin kauvan kuin silmät
tähtäävät savukiehkuroita, kun nämät nousevat avaruuteen ja yhtyvät
pilviin. Aamulla niistä tulee kastetta.
Hiljaisuutta häiritsevät välistä virkakumppanien tuulen tänne tuomat
äänet kylästä, — koirien haukunta ja kukon kiekuna. Ne vartioivat
kylää, hän peltoja. Lapaj on niiden hyvä tuttu ja voisi vaikka vedon
lyödä, että hän ymmärtää heidän puheensa. Ainakin tuntee hän jokaisen
äänestä, onko esim. haukkuja Matti Skvarkan »Viszkocs» vai Martti
Liptákin »Ulaani». Samaten on kukkojen laita. Kahdenkolmatta vuoden
kokemuksesta on hän niistä keksinyt sangen tarkan ajantiedon.
Ensimmäinen kukko, joka kiekuu, on koulunopettajan; se alkaa laulun
(ja parempi ääni sillä onkin kuin isännällänsä), ehkäpä siitäkin
syystä, että se on nälkäisin koko kylässä ja rientää ilmoittamaan
puoliyön aikaa ikävissään, luullen kaiketi, että sillä tavoin aamu
joutuu pikemmin. Senjälkeen puuttuvat lauluun pehtuorin rouvan
kokinkiinalaiset, — täsmälleen kello puoli kaksitoista. Kunnianarvoisen
pastorin kukko sentään on täsmällisin, se kiekuu ihan kahdentoista
lyömältä. Helppo hänen niin tehdä, kun kirkontorni on ihan nokan
edessä; siitä tietää, paljoko kello on. Hengellistä säätyä seuraapi
uskovaisten joukko, kuka laulaa vienosti, kuka järeästi, mikä aivan
harjaantumattomalla äänellä; Lapaj tuntee heidät kaikki paljaasta
laulusta, ihan kuin olisi ollut kunkin läheinen tuttava.
Se on perimätaitoa, kulkee sukupolvesta toiseen. Lapajin iso-isä oli
veronmaksaja lampurimestari Hlinan karjatalossa, mikä asema rahvaan
kesken on ainakin yhtä arvokas, kuin parempien ihmisten mielestä
ispaaninvirka. Tästä isän kunniasta lähtee loistoa lapsille ja
lastenkinlapsille. Hänen poikansa aleni tavalliseksi lammaspaimeneksi,
mutta ulkona luonnon helmassa hänkin eli kaiken ikänsä ja tottui sen
sävyisiin asujamiin. Paljo oli hänen kaittavinansa näetsen lampaita,
yhtäläisiä eläimiä, joita ei toisistaan eroita kasvojen väri, erilainen
otsa, omituinen käynti ja äänenlaatu, vaan ovat ihan yhdennäköisiä
kuten apilaan lehdet. Ei mikään akatemian jäsen osaisi selvittää, mikä
heistä mikin on, mutta lammaspaimen heidät kyllä tuntee, hänen silmänsä
ovat tottuneet huomaamaan salaisia piirteitä, joista ei tavallinen
ihminen voi selkoa saada. Eikä hän ainoastaan tunne kutakin heistä
erikseen, vaikka kuinkakin olisivat sikin sokin suuressa laumassa,
vaan hän tietää myöskin heidän syntyperänsä, muistaa heidän äitinsä ja
iso-äitinsä. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta olen siitä omin silmin
tullut monta kertaa vakuutetuksi.
Esi-isistään oli Lapaj perinnyt terävän havaintokykynsä ja vaikka hän
olikin alentunut aristokraattisesta lampurisuvusta, niin osasi hän
siitä hyötyä vainionvartijanakin. Tärkeä perintö hänelle on, että
luonto on hänen emonsa ja lähimmät sukulaisensa eläimet. Luonto ei ole
häijy äitipuoli ja nuo sukulaiset ovat paremmat kuin ihmiset. Ainakaan
ne eivät teeskentele, heidät oppii tuntemaan ja pääsee selville heidän
omaisuuksistansa.
Hevonen pureksii ja tärvelee pahasti kaalinkuvut, kun se pääsee
irralleen, koira filosofin tapaan syksyisin puutarhassa kierrellessään
välistä tekee pahaa ryytimaille; härkä syöksee suoraa päätä
mailasmaahan ja ähkyy ja puskuu, kun ei rehu ollutkaan tarpeeksi
makoista; viisaammanluontoinen porsas tonkii maan salaisuuksia
ilmoille, josta hän omaksi onnettomuudeksensa keksii suuhunsa jonkun
vaivaisen, rupisen perunan.
Täten voipi jo ennakolta tuntea eläinten luonnonlaadun, he kun
esiintyvät suorina, viettinsä mukaan; mutta ihminen on paljoa
vaarallisempi, sillä hän lähestyy viekkaana ja kavalasti, urkkien,
koska Lapaj sattuu olemaan poissa, käyttäen hyväksensä hänen
yölepoansa, pimeyttä, syyssumua, ja mitä silloin silmä näkee, sen käsi
viepi.
Ihmistä ei voi oikein oppia tuntemaan. Hän tulee ystävällisen
näköisenä, toivottaa vilpittömästi hyvää iltaa Lapajille, tarjoo
tupakkaa piippuun, antaa siemauksen viinapullostaankin, ja melkein
luulisi, että mies on todellakin tullut ystävyyttä tekemään, — niin
tuleekin ennen pitkää selville, että paras kaalinkupu on saanut jalat
allensa ja että herrasväen suuren suuri kurpitsi, johon pehtuorin rouva
oli nuppineulalla nimensäkin pistellyt, oli tehnyt sille seuraa.
Ihmekös sitten, ettei Lapaj oikein pidä ihmisistä? Hyvästä syystä
epäilee ja karttaa hän heitä; ei hänellä ole ollut eikä suinkaan
hänelle tulekaan mitään läheisempää yhteyttä heidän kanssansa. Miltei
käsittämätöntä on, mistä hän on oppinut puhumaan sekä myöskin, kun hän
ei ole sitä taitoa unhottanut.
Ja mistäpä hän sitte puhelisi, joskin häntä joku kuuntelisi? Ei hän
tunne iloja eikä suruja, ei hänen siis ole tarvis ajatellakaan eikä
liioin ajatuksiansa ilmaista. Ja koko slovakilainen rotu on muutenkin
hidasluontoisempi ja jäykempi kuin unkarilaiset. Eikä se ole ihmekään.
He ovat kylmemmän maan lapsia, myöhemmin heillä aurinko nousee ja
laskee varhemmin sekä paistaa keskipäivälläkin valjummin, ikäänkuin
vastahakoisesti.
Luonto heidät tuntee ja on siellä heidän luonteensa mukainen. Pähkinät
siellä ovat kovan kuoren sisässä; maa kiviperäistä, jottei se
milloinkaan pääse oikein herttaisesti hymyilemään eikä voi pukeutua
todelliseen, hilpeään juhlapukuun; kirkkaasta taivaan kannesta on
heidän osallensa joutunut vain pieniä palasia; muita osia peittävät
jylhät, lumiset vuoret.
Tuuli majailee useimmasti tuolla Fátran vuoren rotkoissa, ja kun se
pääsee irralleen, niin saavat slovakilaiset ensin tuntea sen kylmää
henkeä. Kevät heille saapuu kesällä, kesä taasen ei tule koskaan, vaan
sen sijaan joutuu talvi niin varhain, ettei sitä missään muualla vielä
tarvitse vastaan ottaa. Heille kelpaa kaikki, he ovat aina tyytyväisiä.
Se on hiljaista, kärsivällistä kansaa.
Tuota luonnon ivantekoa tapaa kaikkialla. Vehnäntähkä kasvaa täällä
tuskin puoleksi siitä kuin onnen suosimalla alamaalla ja jyvät jäävät
niin pieniksi ja koviksi, ikäänkuin ne eivät itsekään olisi aikoneet
kasvaa muiksi kuin ruumeniksi. Kaali siellä kasvaa korkeaksi sen
sijaan, kuin sen pitäisi kupua tehdä; päärynät ja omenat villiintyvät
ja muuttavat makunsa, muistuttaen Siperiaa sille, joka niihin puraisee.
Rakkauskin, joka kaikissa kansoissa, vuorilla ja laaksoissa raitisna
elää, joka muualla mailmassa on kuuma kuin tuli, suloinen kuin ruusujen
tuoksu, on tässä kansassa valju, väritön ja kummallinen.
»Kultani vieressä istuin kerran,
Sydämmet sykkiä alkoi, kasvot ne heloittivat,
Pian ensi suukkonen oisi nyt maiskahtanut,
Mutta kun piippuni juuri sammui,
Täytyi mun poistua saamahan täytettä uutta.»
Tämä ei suinkaan ole hilpeä pilaruno vaan surullinen, hidassäveleinen
laulu. Nuorukainen mieli mustana itkee katkerata kohtaloa, joka teki
niin äkkinäisen lopun suloisesta hetkestä sammuttamalla tulen piipusta,
jota paitsi ei saata puhua minkäänlaisesta onnellisuudesta tässä
mailmassa.
Sangen kauniisti, oikein sydämmeen sattuvasti Tapani Lapaj osaakin
säkkipillillään soittaa tuota nuottia! Mutta ei hän sitä itsekään
ihanaksi tunne. Hän ei ikinä ole ketään rakastanut. Neidon katse ei ole
häneen tässä elossa vielä mitään vaikutusta tehnyt. Hän ei muista, että
sydämmensä (jos hänellä sitä edes on) olisi koskaan liikahtanut taikka
tuimemmin sykkinyt, vaikka sellaisia tilaisuuksia hänellä olisi ollut
kyliinkin, hän kun säkkipilliään käy soittamassa melkein jokaisissa
joltisissakin häissä. Monen kauniin tytön jalat ovat keikkuneet hänen
soittonsa mukaan.
Mistä oli hän oppinut noita säveleitä soittamaan niin suruisesti,
sydäntä särkevästi, niin silkkihienosti, vinhan viehkeästi, jotta
kuulijain sydän on ensin pakahtua tuskasta, mutta ei kuitenkaan pakahdu
vaan heltyy, sulaa kuin vaksi sisällisestä lämpimästä tunteesta...
ja sulaa vain yhä sulamistansa; ei ole enää vaksi, vain vuotava
hunaja, makea säkkipillin soitannasta, mutta voipi kohta taas käydä
katkeraksi, kun Lapaj surullista soittaa, ihan kuin mesikin, kun siihen
myrkynpalanen pudotetaan.
Kuka oli ollut luonnonlapsen opettaja, hänen joka niin vähän ihmisten
parissa seurustelee? Oliko ehkä oma sydän opettanut? Ei. Se oli
piittaamaton ja jäykkä. Vuoret, kukkulat, laaksot katsoa tuijottavat
häntä äänettöminä, kuten hänkin heitä; ne eivät liioin ole opettajina
olleet. Kuulijakunta, kaalinkuvut ja hirssilaiho eivät myöskään
aploodeillaan ole häntä kehoittaneet. Mistä oli hän sitte saanut
tuon soittotaidon? Paimenpoika, joka hänen lapsuudessaan oli hänelle
opettanut tämän alkuperäisen soittokoneen viljelemisen ensimmäiset
alkeet, oli kehnonpäiväinen hutilus, eikä lähimaillakaan ollut toista,
joka olisi tuota konstia osannut; muuan Hikszum niminen musikantti
asui Nógrádissa vuoren juurella, eräs toinen taasen, jota Pietariksi
nimitettiin, jossain Nyitrassa.
Eikä Tapani koskaan liiku pois kotitienoiltansa mieheksi tultuaan.
Ennen nuorna tosin häneenkin tarttui, kun piti elämänuraa valita,
kansansa yhteinen vika, nimittäin vähimmän ruumiinvoimia kysyvän
ammatin etsiminen, jonkatähden hänkin rupesi juurikoreja ja muita
punomateoksia tekemään. Tällä uralla joutui Tapani kauvas mailmaan,
mutta jo puolen vuoden perästä suuttui hän tuohon virkaan ja rupesi
kotia päästyään siihen toimeen, jossa hän nyt on ja joka silloin sattui
avoinna olemaan.
Itse hän ei koskaan puhu ulkomaanmatkastansa, vaan tästä tietää kertoa
kunnianarvoisa pastori, joka ollen oikea luterilainen, vieraassa
maassa, kuuluisan Preussin kansan keskellä kokosi nuo loppumattomat
sanat ja viisaudet, joita hän nyt sunnuntaisin vähitellen tipahuttelee
sanankuulijoillensa. Hän useinkin kertoo, miten hän kerran oltuansa
kaksi vuotta poissa rakkaasta kotimaastansa ja paraikaa sitä muistellen
astuskelee Berlinin katuja, — niin keksii hän likaisen, sangen tutun
näköisen henkilön, joka oli kotoisin hänen kotikylästänsä. Silloinpa
hän ihastui; olihan se hänen entinen leikkitoverinsa Lapaj, korikimppu
kädessä, leveä vaskisolkinen vyö kupeilla.
— Sinäkös se oletkin, Tapani? Ihan sama mies! — huudahti hän silloin
ihastuneena miehelle, jonka töppösissä ehkä vielä oli kotimaan tomukin
säilynyt.
Vaan Lapaj ei ollut millänsäkään hänen tervehdyksestänsä.
— No niin, — olenhan minä Tapani; entä sitten; — ja näin sanoen astui
hän jäykästi edelleen, tuntematta edes hiukkaakaan hämmästystä taikka
iloa kohtauksesta.
— Lapaj! Lapaj! Pysähdy! Etköhän minua tunne?
Nyt pastorin kertomuksen mukaan miehemme vihdoin oli pyörähtänyt sekä
äreästi vastannut:
— Nono! Mitä minusta tahdotte? Olettehan te pastorin poika, se
»tutentti». Olisikos teillä työtä antaa?
Ja tämän kohtauksen pastori joutuu useastikin kertomaan, sillä
tapahtuuhan sangen vähän muuta mainittavaa miehelle, jonka »vuoret
ovat nielleet». (Hän käyttää tätä sananpartta osoittamaan kovaa
kohtaloaan, joka on hänen laajat tietonsa haudannut tänne syrjäiseen
ja köyhään slovakilaisseurakuntaan.) Sentähden täytyy hänen turvautua
vanhoihin muistoihin; ja ynnä tuon mainitsemamme muiston kanssa olivat
muuan nuoruuden ijässä tehty tepponen, kuten väitetään, suurenmoinen
tappelu, sekä kolmanneksi nykyiseen vaimoonsa kummallisesti alkanut
tutustuminen hänen elämänsä käännekohtia. Ja kun isällinen kaitselmus
oli hänet siunannut paremman kohtalon ansainneella puheliaisuudella
siitä lähtein, kuin hän koulussa läksyjä lukemasta pääsi, niin ei sovi
kummastella, että hänen kohtauksensa Lapajin kanssa seuroissa tuli
yhtä usein ilmoille kuin muutamat ruokalajit eräiden ravintoloiden
ruokalistoilla. Sitä enemmän se oli anteeksi annettava, koska hän
viljeli sitä sielunhoidollisessa tarkoituksessa seurakuntansa
rakentamiseksi, tahtoen siten osoittaa, ettei slovakin kansassa löydy
hellempiä tunteita eikä isänmaanrakkautta, ja että Lapaj oli epäsikiö,
tunnoton puupölkky, joka näytti olevan syntynyt tähän mailmaan vain
kuluttaaksensa muutamia leveälierisiä hattuja yhdeksännellätoista
vuosisadalla.
Mutta kumminkin hän Lapajista pitää. Kun luonto talven tullen sulkee
ovensa, jotta Lapájikin sen helmasta pois joutuu, niin saa hän asua
kaukana pappilan korvessa sijaitsevassa myllyssä, pastori antaa hänen
siellä majailla, kun hän kevääsen asti myllyä vartioitsee. Metsästä saa
hän kyllin työn ainetta korien ja mehiläispesien tekoon, lapioiden ja
tadikkojen veistoon.
Ikävä asunto tämä ja työ hidasta! Harvoin täällä liikkuu ihmisiä,
sitä useammin susia. Paaston aikana kevätpuoleen saattaa joku
lähiseutulainen tänne tulla puhumaan häntä soittajaksi pian pidettäviin
häihin.
Ei silloinkaan paljon sanoja tuhlata. Lapaj ottaa aina taiteestansa
määrätyn maksun, josta ei hän mitään anna pois tinkiä. Massi täyteen
tupakkaa, illan tullen tuopillinen paloviinaa, puoliyön tienoissa puoli
tuoppia hunajaviinaa, aamupuhteella pullo luumuviinaa, ruokaa vatsa
täyteen sekä puhdasta rahaa kahdeksankymmentä kreutzeriä. Se ei ollut
vähän, mutta ei paljonkaan, eritoten kun on vähäisen enemmän mailmaa
nähnyt. Tuolla on esimerkiksi Hikszum, Kékkön soittoniekka! Muuan
Balassa niminen paroni hänet Italiasta tulleella maalarilla kuvautti
säkkipillineen, virsuineen päivineen; kuva ripustettiin palatsin salin
seinälle, palatinusten ja ispaanien joukkoon. Erästä toista Pietari
nimistä säkkipillin puhaltajaa Nyitran kreivi elättää, jotta miehellä
on parhaat päivät, viinissä ihan kylpee, rasva ruokana, sulatettu
voi juomana (jollaiseksi slovakilaisen mielikuvitus ajattelee vasta
oikeauskoisten elämää tulevaisessa autuudessa).
Ja Lapaj on kuulumpi soittaja kuin noista kumpainenkaan! Hän ei
tosin itse sitä tiedä, mutta kaikki ihmiset toiset tietävät, miten
nuo yllämainitut musikantit, kertomuksen mukaan, eräänä yönä tulivat
kuuden komitaatin takaa etsimään Lapájita tämän majasesta ja lupasivat
kahdeksankymmentä kreutzeriä joka nuotista, jonka hän osasi soittaa,
jos hän näet oli todellakin semmoinen poika, jommoiseksi huhu kertoi.
Silloin Tapani alkoi soittaa vienosti, sydämmeen sattuvasti vuoriseudun
suruisinta säveltä; kuukin taivaalla kuuntelemaan seisahti, soittoa
ihastellen, ja vanhan virran laineet lakkasivat lipisemästä, jotteivät
häiritsisi.
Talvisäässä talo
verrattava hautaan,
karja kadonneena,
lyöty lampur rautaan.
Hikszum ei laulun päätä odottamaan jäänyt; häpeissänsä hän pötki
käpälämäkeen ja on vieläkin sillä tiellä, jollei ole seisahtunut.
Pietari taasen pirahti itkemään kuin lapsi, ja päästyänsä kylään, minne
oli säkkipillinsä jättänyt, hän ensimmäiseksi työkseen puukolla ratkoi
rikki koko uhkean soittokoneensa, joka ei hänestä enään ollut minkään
arvoinen, sittekun sai kuulla Lapajin soiton.
Ja kovasti sydämmystyneenä hän kaikkialta urkki ja tiedusteli, mistä
Lapaj oli tuon opin saanut. Asukoon tuo mestari joka hänen oli
opettanut, vaikkapa mailman äärissä, niin uhkasi Pietari mennä häntä
etsimään saadaksensa enemmän taitoa säkkipillin puhaltamiseen, jotta
voisi Lapajille vertoja vetää.
Mutta ei kenkään hänelle osannut tietoja antaa, turhaa oli kaikki
uteleminen ja aprikoiminen. Yleisö tuli viimein siihen luuloon, että
itse säkkipillissä se tenhovoima oli. Se säkkipilli oli tehty mustan
oinaan nahasta. Jotkut sen tunsivat pienestä karitsaisesta asti. Lucian
yönä, juuri puoliyön aikana, hiipi sysimusta eksynyt karitsa määkyen
Lapaj vainajan laumaan, ja tämä lahjoitti sen pojallensa Tapanille
siinä luulossa, että sille kumminkin vielä omistaja ilmestyy. Tapani
sangen mielistyi tuohon pörhövillaiseen elukkaan, leikitteli sen
kanssa tuntikausia, syötti sille kädestä tuoretta ruohoa, jotta se
tuli ihan kesyksi, eikä sillä tainnut muuta vikaa olla, kuin se, ettei
osannut puhua. Tapani antoi sille nimenkin, mikä on lampaalle tavaton
kunnianosoitus. Sanoi sitä »Hittoseksensa».
Kun sitte suurien koleravuosien jälkeen kulkutauti alkoi liikkua
eläimissä, niin Hittonenkin sortui ruttoon, mutta sen verran sillä
kuitenkin oli kiitollisuuden tunnetta, että jätti nahkansa muistoksi
Tapanille, joka sai siitä tehdä, mitä tahtoi.
Tapani teki nahasta säkkipillin. Oikein muhkean ja taiteellisen
tekikin; sen piippu oli silattu puhtaalla hopealla, huilut alapuolella
ainakin vaskella, jollei juuri kullalla koristetut. Sellaista kalua
ei ollut edes pyhällä kuningas Davidilla! Kun Tapani siihen puhaltaa,
niin heti ilmestyy Hittosen henki, sillä meidän kesken puhuen tuo musta
karitsa vainaja oli sentähden Lucian yönä tullut Matti Lapajin laumaan,
kun hän olikin kirottu, karitsaksi muuttunut keijukaiskuningatar; ja
koska Tapani oli häntä hyvin hoitanut, niin hän nyt hengittää hänen
kosketuksestansa kuoltuansakin niin ihania säveliä, jotta itse vanhan
Fátra vuoren lumi helmikuussa sulamaan rupee. Ei kukaan ole niin hullu,
jotta uskoisi Tapanin noita säveliä luovan, vaan muodon vuoksi on hän
pilliin puhaltavinansa, korkeintaan hän nuotin alulle panee, sitte vain
sormet käyvät ja ruumis liikkuu, ikäänkuin hän itse soittaisi.
Tästä yleisestä puheesta Pietari kovasti kiihkoon tuli. Kaikin mokomin
piti hänen saada haltuunsa Lapajin säkkipilli. Mutta se ei ollut
myytävissä, vaikka Pietari — suuttuneena kun hänen juutalaisen Eliaksen
kautta tekemänsä tarjoukset joka kerta hyljättiin — kopeasti lupasi
sata hopeataalaria kapineesta.
Mutta ei hän sitä sittekään saanut. Lapaj vain naureli. Mitä hän
rahoilla teki? Hän kun ei myisi virsun paulaa kuningaskunnasta, kun
kerran siihen on tottunut, saati sitten säkkipilliänsä, ainoata
kalleuttansa. Turhaan hänelle selitteli Elias, että viidelläkymmenellä
taalarilla (sillä niin paljon vain se nylkyri Lapajille lupasi) voi
ostaa kolme säkkipilliä, paljoa kauniimpaa, ja vielä jääkin niin paljon
rahaa, että hän on oleva suurempi herra kuin itse Rothschild, jos sen
summan panee korkoa kasvamaan.
Mutta Tapani Lapajin harmahtaneessa päässä ei ikinä ollut liikkunut
ajatusta eikä halua panna rahaa korkoa kasvamaan eikä Rothschildin
vertaiseksi tulla. Toista olisi kenties ollut, jos Elias olisi
ymmärtänyt sanoa, että tästedes oli hiilihanko, jota hän viljeli
perunoita tuhassa paistaessaan, oleva hopealla silattu, paitansa
puhtaasta silkistä, jalokivillä koristettu solki vyössänsä, ja että
Brezinan lampurimestarikin tänne käydessänsä hänelle jo yhdeksän
askelen päästä hattua nostaa; siinä tapauksessa hän ehkä olisi paremmin
käsittänyt, mikä hyöty ja mahtavuus oli lähtevä säkkipillin myymisestä.
Sanalla sanoen kaupasta ei tullut mitään, suureksi harmiksi Eliakselle,
joka puolestansa antoi sen huonon toivon Pietarille, että muka on tuiki
mahdotonta saada haltuunsa tuota säkkipilliä, sillä rahasta sitä ei
myydä, varastaa ei sitä saata päivällä, kun Lapaj sitä aina kantaa
selässään ja öisin viljelee sitä päänaluksena. Ei mikään ihmisvoima
sitä häneltä ota, ei nyt eikä tulevaisuudessa, sillä koskei hän nyt
rahoista huoli, niin ei hän vastedeskään niistä piittaa, hän kun —
ikävä kyllä! — ei edes ole viinaan meneväinen, jommoisten ihmisten
kanssa aina tulee paremmin toimeen, kun kurkku näetsen on yhtenä
neuvonantajana.
Mutta — niin lausui Elias, — tuo lurjus on jo vanha ukko, jonakin
kauniina päivänä hän tämän maallisen majansa heittää, ja silloin hän,
Elias, muka saapi haltuunsa tuon kuulun säkkipillin, joka kaiketi
joutuu sille, joka hänet hautaa. Jos siis Pietari puheensa pitää, niin
antakoon käsirahoja sekä ilmoittakoon osoitteensa, jotta hänelle voisi
asian päättymisestä tiedon antaa.
Pietari suostui kauppaan sekä sanoi osoitteensa seuraavasti: Brezinan
tuolla puolen on metsässä vanha rappeutunut vesimylly, siitä vasemmalle
avautuu Rocska niminen vuorensola, sen poikki kulkee kolme polkua, sitä
vähimmän niistä viljeltyä on kuljettava aina Motika nimiselle vuorelle
asti; kun sanantuoja sinne saapuu, tulee hänen nousta korkeimmalle
kukkulalle ja katsoa, missä kirkkain paimennuotio loimoaa, sieltä hän
varmaan Pietarin tapaa, taikka jollei häntä itseä sattuisi paikalla
olemaan, niin siellä ainakin sanottaisiin, missä päin hän oleskelee.
Sata taalaria on hänellä aina varalla säkkipillin hinnaksi.
Uroomme Lapaj ei tästä kaupasta tiennyt mitään, sillä Elias oli
siksi viisas ja varovainen, ettei hän sitä kylän kielilakkarien
kuulutettavaksi antanut. Ei Lapaj sitäkään tiennyt, että ne miehet,
jotka häntä kävivät kuulemassa, olivat Hikszum ja Pietari. Mailman
menosta huolimatta jatkoi hän edelleen vanhaa elantotapaansa.
Päiväkausiin hän ei yhdenkään ihmisen kanssa sanaa vaihtanut, mutta
kuitenkaan hänen ei koskaan tullut ikävä. Olihan hän luonnon hyvä
ystävä! Heillä oli kyliinkin hauskaa keskenänsä. Kun hän soitti
säkkipillillään, niin se juhlallinen hiljaisuus, joka vallitsi
vuorilla ja laaksoissa, alkoi sykähdellä ikäänkuin heräävä sydän;
ruohot kuiskaelivat keskenänsä häilyen toistensa puoleen oikealle ja
vasemmalle; heinä ja kukat hengittivät suloista tuoksuansa, johon salaa
sekaantui itse maan höyryäminen, ikäänkuin se olisi ollut salainen
lemmen huokaus. Sitä ei saattanut kuulla, vaan tuntea.
Toiste taasen Lapaj vaikeni luontoa kuunnellaksensa. Metsän kohina,
puron lirinä, lehvien kuiske, mehiläisten surina, työväen laulelot
tuolta etäältä sekä vieno paimentorven ääni vieläkin etäämpää
sulivat yhteen suloiseen sopusointuun, jonka vertaista ihanuudessa
ja hurmaavaisuudessa ei sydän saata tuntea, korva kuulla eikä kylmä
kuollut soittokone tulkita.
Sitä taituria, joka Lapajin oli niin mainioksi soittajaksi opettanut,
ei Pietarin olisi tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli kaikkialla läsnä.
Pitää vain taitaa sen kanssa puhua sekä osata sitä kuunnella.
Eiköhän luonto ja isänmaa meille kaikkea opeta? Maalla on myöskin
sydän. Joka laskeutuu pitkälleen ja laskee korvansa yhteisen maa-emon
ruumista vasten, hän kuulee sisästä omitusta tykytystä. Se on sen
sydämmen tykyttämistä.
Maa ajattelee myöskin. Kukat sen ajatuksia ovat. Vai miten on se
seikka selitettävä, että kaukaisissa korpimaissakin, minne ei ihminen
milloinkaan ole joutunut eikä lintu siementä vienyt, yhtenä päivänä
tuhansia erinäköisiä kukantaimia nousee ilmoille? Se on maan runoutta.
Ne taimet ovat hänen uusia aatteitansa!
Ja jos hän ajattelee, jos hänellä on sydän, niin hänellä myöskin on
tunto, suruja ja iloja. Kovan kuivuuden vallitessa hänen rintansa
halkeilee ja sairaan äidin nisiä imevän lapsen lailla kasvit
surkastuvat, kellastuvat, kun taasen aamukasteen maata kostuttaessa
kaikki iloisesti hymyilee.
Ja kasvit, kukat, puut, ruohot ne myöskin tuntevat, ajattelevat ja
heitä kaikkia yhdistää rakkauden suuri aate. Kasvullisuus rakastaa
maaemoa, tämä taasen pilviä ja päivänpaistetta. — Sentähden sanookin
unkarilainen aivan oikein, kun hänen istutuksensa kuolevat, etteivät
»ne pitäneet maasta». Ja sen hyväntahtoisuutta ja suopeata sydäntä
tarkoittaa sekin sananparsi, kun kuolleita maan poveen laskettaissa
näille toivotetaan: »kepeät mullat hänen haudallensa»... Kepeät ne
kaiketi ovatkin!
Kaikkia rakkaus yhdessä pitää. Vai olisiko Lapaj yksin tunnoton,
lemmetön? Kuka sen tietää? Vaikka lumi peittää autiota Fátraa, jottei
sen sisustasta pääse elähyttävä lämmin antamaan kasvua ruoholle ja
kukille, niin kukatiesi syvällä sen pohjalla kuitenkin saattaa tuli
palaa, joka tupruten ulos purkauisi, jos vuoreen reikä syntyisi.
Hento orvokki, joka ihan rakkaudesta osatonna siellä kasvaa, juurikuin
harmaja hiuskarva, vuoren kaljulla pinnalla, tietää vain puhua kolkosta
ja kylmästä mailmasta, mutta ei tiedä hänkään, mitä saattaa sisimpänä
löytyä.
On synkkä syysyö. Tuima tuuli pieksee kylmiä vesipisaria Lapajin
kasvoille, mutta kuitenkaan hän ei riennä majansa suojaan, vaan
tarkastaa huolellisesti seutua, missä viljelykset tähän aikaan ovatkin
enimmän vaaranalaisina, sillä tällaista sudensäätä joltinenkin varas
hyväksensä käyttää ilkitöidensä verhoamiseksi. Nokipimeys mustaksi
maalaa koko mailman. Salaa voipi nyt lyödä ketä tahansa päin kasvoja.
Maiden vartija saisi silmänsä pistää vaikkapa halatin taskuun; mutta
korvat ottavatkin nyt haltuunsa virantoimituksen.
Hän kuuntelee hyvin tarkasti. Ei kuulu hivaustakaan. Silloin tällöin
vain joku kaalinkupu päästelee lehtiänsä auki sen siunatun sateen
runsauden tähden, joka taivaasta alas vuotaa. Mutta kuitenkin oli hän
etäältä kuulevinänsä ääntä, joka oli ihmisaskelten kaltaista, jommoista
syntyy, kun joku kävelee lokaisella tiellä.
Hän kiiruhti ääntä kohden. Tottumuksesta hän sangen hyvin suunnan
arvasi; jokea kohden joku siellä kylästä päin pyrkii. Tapani katsoi
sopivaksi seisahtua muutaman pähkinäpensaan taa, jottei hänen omat
askelensa karkottaisi pakoon vaaraa kohden käyvää varasta. Eihän se
saattanut ollakaan muu kuin varas, sillä eihän tällaiseen säähän julkea
mennä kuin koira ja vainionvartija.
Hento naishaamu juosta suhahtaa pensaan ohi. Pimeissäkin silmät
kiiluvat kiiltomadon lailla, vartaloa peittää kastunut valkoinen
vaippa, molemmat päät tuulessa liehuvat. Välistä haamu epäröiden
seisahtuu, välistä taas lähtee juoksemaan. Tuuli selän takana nauraa
hahottaa.
Tuuli nauraa hahottaa ja Lapaj pistää sormensa tilapäiseksi pilliksi
suuhun sekä päästää niin kimakan vihellyksen, jotta vanha Fátrakin
saattaa älmistyksissään luulla höyryveturin täällä kiitävän.
— Hoi! Seis! Kuka siellä? Mitäs veit?
Naishaamu katsahtaa taaksensa, näyttää siltä kuin hän olisi maahan
vaipumaisillansa, valkoisen verhon lieve ulottuu maahan asti, mutta hän
ojentuu taasen suoraksi ja vastaa raukealla, väräjävällä äänellä:
— En minä mitään ole vienyt. Itse vain kuljen.
Ja sitte lisäsi hän kiiruusti:
— Jollette usko, niin katsokaa pukuani. En ole mitään varastanut, älkää
estäkö minua menemästä.
Lapaj astui aivan lähelle ja katsoi olentoa tutkivaisesti leveälierisen
hattunsa alta, mutta ei havainnut mitään epäiltävää, mikä olisi voinut
antaa syytä viralliseen menettelyyn, joka tässä tapauksessa olisi ollut
laillinen tarkastus.
— Älkää estäkö menemästä, — toisti nainen haikeasti, avaellen ja
pudistellen vaippaansa, — kauvas on matka, pitkä on matka.
Vähätpä Tapani siitä piittaa, kuinka pitkä hänen matkansa on. Hänen
puolestansa nainen saapi mennä vaikka Amerikkaan, jos vain tie piisaa.
Sanaa sanomatta kääntyy hän poispäin ja alkaa tallustella tiehensä.
Mutta horjuvin askelin nainen nyt astuu hänen eteensä ja tarttuu
kiivaasti halatin avaraan hihaan kiinni.
— Seisahtukaa hetkiseksi, vain muutamaa sanaa varten, rakas setä Lapaj.
Tunnetteko minua? Tiedättekö, kuka olen?
Lapaj ravistaa päätänsä vastaukseksi, ettei hän tunne. Mistäpäs hän
ihmisen tuntisi, koskei ole mitään varastanut?
— Katsokaa minua tarkasti, — sopersi nainen, koko ruumis värisi,
hampaat suussa miltei kalisivat, ja ne olivat valkoiset kuin
alabasteri. — Katsokaa hiuksiani, silmiäni, kalpeita kasvojani ja
sanokaa hänelle, miesparalle, minkälainen minä olin...
Ukko Tapani ei milloinkaan ollut moisessa asemassa ollut. Pimeänä yönä
kaunis neito häneen nojautuu, puoleksi hänen turviinsa vaipuen ja
pyytää:
— Oi, katsokaa minua!
Tässä asiassa ei voi päätöstä tehdä panematta uutta tupakkaa piippuun.
Lapaj sentähden sanaa sanomatta otti hatun päästänsä ja asetti sen
piipun suojaksi, ettei sade pääsisi tärvelemään, pisti tupakkaa piipuun
ja alkoi verkalleen iskeä tulta. Pii päästikin runsaasti säkeniä, jotka
hetkiseksi valaisivat naisen kasvot, ja ehdottomasti tuli silloin
Tapani häneen katsahtaneeksi, jotta hän ihan huomaamattansa palavan
taulanpalankin pisti vyöhönsä. Siitä ei sen pahempia seurauksia
kumminkaan syntynyt, sillä taulalla oli sen verran älyä, että sammui
hiljoillensa, kun huomasi hulluun paikkaan joutuneensa.
Eipä ihme, jos Lapaj vähäisen joutui hämillensä. Näin kaunista
vaimonpuolta hän ei vielä ikinä ollut nähnyt. Sysimustat hiukset
valuivat hajallaan valkoiselle vaipalle, kalpeista kasvoista kuvastui
sisällinen suru ja tuska, tummissa silmissä epätoivo, väräjävillä
huulilla sanomaton huokaus. Yllänsä oli viheriä hame, valkoinen
punareunainen huivi päässä, slovakin kansan ikivanha, muuttumatonna
pysynyt puku, joka märkänä kääreytyi siron ruumiin ympäri.
Mutta Lapaj ei moisista seikoista suuria piitannut.
— Entä sitte? — kysyä murahti ukko ruveten taasen tulta iskemään. —
Mitäpä katselemista sinussa olisi? Mene Jumalan nimeen, mutta älä koske
mihinkään matkallasi! Älä tullaa nuoren herran aprikoita, sillä ne ovat
luetut!
— Nuorenko herran? — naurahti tyttö katkerasti, suonenvedontapaisti. —
Jumala häntä rangaiskoon sekä tässä että tulevaisessa elämässä!
— Älä kiusaa Jumalaa, tyttö! vastasi Lapaj. — Sen vain saatan sinulle
sanoa, että hänkin on herrojen kanssa yksissä. Hän on samallainen
vartija kuin minäkin, mutta hänen pitää kaita suurempia aloja. Ja
aimo tavalla hän sen tekeekin. Anna sinä hänen olla rauhassa! Mene
matkoihisi!
— Menen kyllä, menen. Herran haltuun!
Hoiperrellen astui hän muutaman askelen poispäin. -— Mutta sanokaa
hänelle, minkä näköinen olin.
Ehdottomasti täytyi Lapajin murahtaa karkealla äänellään:
— Kelle hitolle minun pitäisi sanoa?
Nainen oli vaiti. Hän seisahtui hetkiseksi. Aikoi vastata, mutta äkkiä
mahtoi mieleen muuta tulla, koska hän lähti nopeasti juoksemaan kumpua
kohden, jonka juurelta virta juoksi. Siellä hän kiljasi kerran sydäntä
särkevällä äänellä, jonka vuoret huoaten edemmäs lähettivät:
— Antakaa tekoni anteeksi! ...
Lapaj painoi tulen paremmin piippuunsa ja tuumi: »Se jumalaton siis
kumminkin on varkaissa käynyt. Ja niin kaunis kun oli katsannoltaan!
Ja kehtaa vielä huudella sieltä varastaneensa. Varropas! Tulepas vielä
kerran näkyviini!»
Kun pellonvartijan arvoa näin pahasti oli nyt loukattu, joutui Lapaj
ehkä ensimmäisen kerran eläissänsä ajattelemaan, kuinka nainen on
luonnostansa viekas ja ilkeä.
Kuinka se pyysikin tulla nähtäväksi! Voi teitä viekkaat naispuolet!
Pimeissäkin heitä tässä vielä pitäisi ihailtaman. Kaiketi pitäisi
heidän kaulaansa ripustettaman lyhty, jotta heidän kasvonsa yölläkin
nähtäisiin!
Tulkoonpa vain vielä kerran silmieni eteen!
Mutta sitä ei milloinkaan enää tapahtunut.
Tuuli tuo nyt mukanaan Lapajin korviin kimakan kiljauksen; sitte kuuluu
virrasta äkäinen loiskaus, jonka jälkeen laineet kummasti, kolkosti
supattavat, että yhden ihmisen surullinen elämäkerta nyt oli päättynyt.
Lapaj kauhistuksesta ei ensimmältä saattanut jalkaa liikahtaa. Hän
arvasi, mitä tapahtui. Nainen hyppäsi virtaan. Vihdoin ukko otti piipun
suustansa, tempasi päästä leveän hattunsa sekä asetti sen viereensä
märkään maahan laskeutuen polvilleen ja kasvot päin virtaa hiljaa
lukien isämeidän varoen, ettei vain muisti pettäisi, jotta tulisi
seisaus.
Tuulikin nyt kääntyi ja vei hiljaa huokaellen rukouksen sanat hautaa
kohden. Se oli yksinkertainen ruumiinsiunaus, mutta Lapájilta siinä oli
kyllä. Ei ainakaan muka pakanain tavalla tarvinnut toiseen mailmaan
mennä naisraukan, jota hän äsken varkaaksi epäili. Mitä kuolleet
maallisilla tavaroilla tekisivätkään? Hänelle riitti matkaevääksi se
rukous, jonka Lapaj hänelle lähetti.
Ukko oli hieman mielihyvissäänkin, kun tytön viattomuus näin pian ilmi
tuli.
Tapani huomasi ajattelevansa tytön omituista kuolemaa sekä
muistelevansa hänen sanojaan. Lausui menevänsä pitkälle matkalle,
(totta kyllä!) kirosi nuorta herraa, (ei ole vaikea arvata syytä
siihenkään) mutta minkä tähden hän häneltä pyysi anteeksi ja kelle
Tapanin pitäisi kertoa, minkä näköinen vainaja oli, sitä hän ei osannut
arvata.
Mutta kauvan hän ei viitsinyt näitäkään aprikoida. Hän ei ollut
tottunut arvoituksia selvittelemään. Hyvin on, kuten on. Ihminen,
halatti, vahtimaja, piippu, vieläpä säkkipillikin on katoovainen;
mailma yksin — se seisoo. Se on seisonut ennen ja seisoo vastakin...
Virta siis vei kauniin naisen. Sille ei nyt enää voi mitään. Turhaan
tyttöä saisi takaisin pyytää...
Läpimärkänä saapui Tapani majaansa. Vielä kerran hän tarkasti avaraa
aluettansa, ja kun kaikki oli hiljaa ja juhlallisen rauhallista sekä
yökin jo kauvas kulunut ja satoi tuhutti yhtenään, niin hiipi hän
tyytyväisenä hökkeliinsä »muuttamaan kuivaa päällensä», joka tapahtui
siten, että hatusta ja halatista pudistettiin pois liika märkyys ja
viimemainittu vaate pantiin nurin käännettynä ylle.
Kun ulkona vallitsi pimeys, niin oli tietysti majassakin pilkkopimeä.
Säkkipillin hän umpimähkään heitti nurkkaan ja alkoi yllä sanotulla
tavalla pukua muuttaa, mihin toimeen ei tarvittu peiliä eikä valkeutta.
Halatista täytyy meidän mainita myöskin muutama sana; sillä näetsen oli
oma sukuhistoriansa. Ratkeama niskassa johti Lapajin muistoon hänen
isoisänsä, jonka yllä oli halatti ollut eräässä kuulussa tappelussa,
missä viisikymmentä tavallista talonpoikaa oli antanut selkään
kuudelle lampurille. Muuan reikä taskun tienoilla oli syntynyt isän
eläessä. Se oli hiirensyömä. Tuo rasvanläimä vasemmassa kyljessä,
herra tiesi, mistä se oli alkunsa saanut, mutta varmaan oli sekin joku
perheen muistomerkki. Ehkä oli se syntynyt Lapaj vainajan puolison
hyväilemisistä, jolloin siihen oli paremmaksi vakuudeksi lennätetty
jokin rasvakuppi. Kainalossa löytyvä viheriä paikka on syntyjään
äidin pyhähameesta, ja taskun päällä sijaitseva, tuskin huomattava
ryppyyn ommeltu kohta on oikeastaan suuri salaisuus, vaikkei se sen
kummempi ole, kuin että siihen on neulottu Yrjänän aaton yönä löydetty
kaksihäntäinen sisilisko, joka varjelee halatin omistajaa kaikesta
pahasta ja kaikilta menninkäisiltä tässä murehitten mailmassa.
Tätä mainiota vaatetta nyt Lapaj pudisti niin rajusti, jotta vesi
pärskyi siitä joka taholle, joka tavallisissa oloissa ei mitään pahaa
ollutkaan, koska ei sitä kukaan pahaksensa pannut.
Mutta tällä kertaa Lapaj suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei
saanut rauhassa työtänsä päättää, sillä siitä kuului nuhdetta majan
äärimmäisestä nurkasta — lapsen itkun muodossa.
Pelästyneenä Lapaj päästi kädestään halatin ja suusta piipun.
Ensimainittu ei luonnollisesti tuosta ollut millänsäkään, mutta
piippu osoitti todeksi Tapanin äskeiset ajatukset kaikkein kappalten
katoavaisuudesta.
Mutta mitä oli tuo pieni onnettomuus, verrattuna hänen pelästykseensä
ja hämmästykseensä?
Ensin aikoi hän pötkiä tiehensä juuri kuin mielipuoli, mutta
nostaessaan maasta halattinsa ja sattuessaan kädellä koskettamaan sitä
paikkaa, mihin kuivettunut sisilisko oli ommeltu, malttoi hän mielensä
ja sai jälleen rohkeutta. Vyöltään kaivoi hän esiin kynttilänpätkän,
johon hän töin tuskin sai valkean sytytetyksi, niin hänen kätensä
vapisivat, jottei tikun palava pää ja kynttilän sydän ollenkaan
tahtoneet sopia toisiansa kohtaamaan.
Kun vihdoin viimeinkin pimeys väistyi valkeuden tieltä, käänsi Lapaj
arasti katseensa nurkkaan päin, mistä äskeisen itkun perästä nyt kuului
pientä, katkonaista supatusta.
Kapaloon kääritty lapsi siellä perällä makasi heinätukun päällä.
Pikkuruisen olennon pyöreät kasvot näyttivät sangen eläväisiltä, pieni
suukkonen supussa mutueli ja vapaiksi jätetyt kädet liikkuivat sinne
tänne punaraitaisella vaipalla, johon lapsi oli kääritty. Suurin
silmin se uteliaasti katsoi Lapájia, kyynelet tai kenties halatista
pärskyneet vesipisarat kirkkaina kiilsivät punaisilla poskusilla, kuten
kastehelmet kukassa.
Moista Lapaj ei ikinä ollut nähnyt.
— Hm! — murahti hän päätä ravistaen. — Tuhat senkin tulimmaista! —
lisäsi hän sitten ääneensä ja ravisti vieläkin tuimemmin päätä.
Ehkä hän olisi siinä kauvankin seisonut lasta katsoa tuijottaen, ellei
uusi vieras olisi ruvennut itkemään.
— Antaa pahaisen itkeä, kyllä on hänellä siihen syytäkin. Tuolla äitisi
uiskentelee aalloissa, etkä itsekään kultakätkyessä makaa.
Näin miettien laskeutui Tapani välinpitämättömänä majan etupuolelle
pitkälleen vähäisen levähtämään. Mutta ennen hän väsyi kuulemasta kuin
lapsi itkemästä, jonkatähden hänen täytyi ottaa lapsi käsivarrelleen
tuuditellakseen sitä sekä hyräilläkseen jotakin, jotta se nukkuisi.
Naurellen suhisi tuuli nurkissa, ilkkui: hahaha! Vanha Lapaj lapsia
tuudittaa.
Mutta pikku pahikko ei ollenkaan herennyt itkemästä, vaan parkui yhä
vain kovemmin. Lapajin oli jo kärsimys loppua, niin mieleensä muistui,
että säkkipillin ääni ehkä saisi sen suun tukkoon. Hän alkoikin
sille soittaa, nuottia toinen toistaan kauniimpia, niin hartaasti ja
innokkaasti, ikäänkuin olisi yhdeksän kylän väki ollut kuulemassa.
Pikkuruinen tosiaankin vaikeni hetkeksi aikaa ja tavoitteli sormillaan
Lapajin karkeita poskia, josta tämä huomasi, että lapsen kädet olivat
kovin kylmät. Sentähden otti hän ne suureen kouraansa ja lämmitteli
niitä henkäyksillään.
— Senkin vietävä! En soisi hänen palelevan luonani kuoliaaksi.
Vähitellen alkoi päivä kajastaa. Lapsi ei enää huolinut säkkipillinkään
soitosta, itki vain taukoomatta, mistään tyyntymättä.
— Hitto vieköön; en minä jaksa hoitaa tuota tyttö pahaista. No, no,
no... älä itke muruiseni!
Juro Lapaj oppi imartelemaankin.
— Älä nyt, älä nyt! Hys, hys! Katsos kuinka päivä nousee! Katsos,
kuinka sekin on hyvä, ei sekään itke. Älä itke sinäkään! Kilikili,
kili! Lapaj setä sinusta pitää, jollet itke.
Mutta lapsi ei ymmärtänyt hyvittelevää puhetta, jonkatähden Lapajille
tapahtui se kumma, että hän ihan todenteolla rupesi miettimään, mikä
lasta mahtoi vaivata, ja sen hän — kunniaksi se hänelle on luettava —
arvasikin. — Jumalanluoman oli nälkä.
Tulipa Tapani niinkin kekseliääksi yhtäkkiä, jotta havaitessaan
paimenpojan ajavan vuohia laitumelle, mieleen johtui kun johtuikin
oikea tuuma ja hän laski lapsen kädestään, lähti juoksemaan pojan
perään, jonka hän pian saavutti, ja palautti hänet vuohinensa
vahtimajan luokse.
— Kuules Matti, — virkkoi hän pojalle, — jätät tänne paimennettavasi
minun haltuuni ja juokset takaisin kylään sekä sanot kyläntuomarille,
että Lapaj käski sanoa paljon terveisiä, maassa ei ole mitään hätää, ei
ole mitään varastettu pois, mutta kyllä sen sijaan tuotu vahtimajaan
pieni kapalolapsi. Kun se elää eikä sitä voi tappaa, niin pyydä
häntä lähettämään tänne joku vaimo hoitajaksi, joka ottaa lapsen
elättääksensä. Riennä! Tule takaisin niin pian kuin suinkin!
Paimenpoika oli heti valmis lähtemään ollen mielestänsä hyvinkin
miesmäistä saada käydä kylän asioilla. Tapani lypsi vuohesta
maitoa ja antoi lapsen sitä juoda, mikä tehtävä tosin kävi hieman
töperösti ja vaikeasti, mutta kuitenkin se hänestä tuntui nyt kovasti
hauskalta. Kun hän sitte kantoi kyllänsä saaneen lapsen ulos lämpimään
auringonpaisteesen ja se alkoi hymyillä, niin tuntui Tapanista, kuin ei
se olisi ollutkaan päivä joka lämmitti vaan jokin voima itse hänestä
sisältä.
— Lystikäs kalu tämä!
Ja kun lystikäs pieni kalu ojensi kätensä, aivan kuin lintu siipensä
lentoon lähteissään, Lapajin kaulaa kohden, niin hän ei voinut olla
sitä ylös nostamatta (joko uskotte taikka olette uskomatta), vaan
suuteli sen punaposkuista, jotta se tuli vieläkin punaisemmaksi, karhea
parrantynkä kun sitä pisteli. Eikä lapsi nyt enää itkemäänkään ruvennut.
— Kas niin, oravaiseni! Nyt Lapaj sinusta pitää, kun et itke. Hei vaan!
Pidätkö sinä myöskin Lapaj sedästä?
Lapsi katsoo häntä suurilla silmillään, juurikuin ymmärtäisi
kysymyksen, sekä hymyilee vastaukseksi. Kevään suloisuutta, auringon
kultasäteiden kirkkautta, satakielen liverryksen ihanaisuutta sisälsi
hänen mielestänsä tuo hymyily.
Tapani itsekin ihan lapseksi muuttui tänä päivänä tuon lapsen
mieliksi. Vei hänet virran rannalle kuulemaan sen suhinaa, kantoi
hänet korkeimmille kukkuloille, poimi hänelle kukkasia, etsi metsästä
linnunpesiä häntä huvittaakseen. Ja hauskaa oli heillä kummallakin.
Ilta joutui ihan huomaamatta, vaikka hän ensin luuli puolipäivän ajan
käsissä olevan.
Illan suussa saapuivat ne, joita Lapaj odotti. Poika tuli noutamaan
vuohiansa ja korkeamman käskystä lasta muuan eukko. Ei pidä luulla
heidän vitkastelleen ja tulleen liian myöhään sillä kylien maat
Ylä-Unkarissa ovat usein penikulmia laajat ja herrashoviin ynnä siihen
kuuluvaan kylään oli täältä korven takaa niin pitkä matka, että isäntä
lähteissään viljelyksiänsä katselemaan juhlallisesti sanoi jäähyväiset
perheellensä, juurikuin olisi pitkällekin matkalle lähtenyt.
Vääräselkä eukko, kylän lapsenmuori, alkoi tullessaan jo kaukaa
huudella:
— Hoi, Lapaj! Kuules, Lapaj poikani! Tänne se lapsi, kyllä minä pian
hänen sukunsa tunnen. Jumala antakoon hyvää päivää! Missä on sirkkanen!
Pitääkö minun viedä se niskoiltasi, poikani; toivon, että elät
ihmisiksi ja kiitollisuudesta pistät helmaani pari kaalinpäätä; otin
sitä varten säkinkin mukaani.
— Lapsi nukkuu, — vastasi Lapaj, osoittaen kädellään läheistä
taikinamarjapensasta päin; sitä ei saa herättää.
— Mitä? Vai ei saa herättää? tiuskueli mummo, jotta ainoa hampaan tynkä
suussa Tapanille pahasti irvisteli. — Pitääkö minun tässä vartoa,
kunnes hän herää? Miksi sitä sitte luulotkaan, poikani? Prinssikö se on
vai prinsessa?
— Tyttö se on, Agnes täti, tyttölapsi. Pois tieltä! Sitä ei saa
herättää. Äsken juuri raukka nukkui.
— Mikä sinua oikein riivaa, Lapaj poikani? Olethan ihan hulluksi
tullut! Onkohan kummempaa kuultu! Oivallinen lapsenpiika sinusta
tulisikin! Ei muka saa lasta herättää, vaan pitää odottaa, kunnes se
itse silmänsä avaa. No Tapani! Mitä hulluuksia tämä on? Vanha Agnes ei
ole niin tyhmä, jotta rupeisi tässä turhia aikailemaan. Pitkä on matka
kotia; tulee pian puoliyö, ennenkuin joudun Hlinaan. Taikka en ehdi
siksikään.
— Ei ainakaan tänään tule mailman loppu, — virkkoi Lapaj, perustuen
siihen vuosisatoja vanhaan yleiseen arveluun, että silloin muka tulee
mailman loppu, kun kaikki Hlinan kylästä muille maille hajaantuneet
slovakit kokoontuvat kotikyläänsä takaisin. Tämän luulon mukaan taasen
mailma melkein on ijankaikkinen.
— Älä pilkkaa vanhoja ihmisiä, Lapaj, taikka saat sitä vielä katua.
Väität ehkä, että olet kuudenkymmenen vanha! Entä sitte, könsikkä! Minä
sinut ristiin kannoin. Älä siis minua rupee pilkkanasi pitämään, äläkä
viivyttelemään, vaan anna tänne se lapsi, taikka minä revin silmät
päästäsi, jos sinä saatat minut vimmoihin.
Pianpa akka olisikin ruvennut tuumasta toimeen, ellei lapsi olisi
tehnyt riidasta pikaista loppua; se näet heräsi.
Lapaj nosti sen nyt pensaan siimeksestä ja ojensi sen akalle. Hänen
kasvonsa ihan suruisiksi kävivät, rinnassa riehui kummallisia tunteita,
sielua painoi alakuloisuuden raskas usva.
Pikkuruinen alkoi levottomasti ruumistansa väännellä. Pelästyneenä se
katsoa tuijotti eukon kurttuisiin kasvoihin ja alkoi heti itkeä. Lapaj
oli huomaavinansa, että lapsi ojensi kätensä häntä kohden. Pyysi kai
hänen syliinsä päästä.
Hän ei saattanut olla onnetonta lasta ottamatta käsivarrelleen. Se
lakkasi nyt heti itkemästä ja lepäsi niin turvallisna tuon jäykän
miehen sylissä. Ehkä se tunsi kuinka syvään kätketty lämmin tuolta
povesta säteili ulos. Kätensä ihan Tapanin kaulaan ojensi, jotta
melkein hyväilemiseltä tuntui, ja kun akka tahtoi väkisin riistää
lapsen sylistä, niin se parahti kovasti itkemään.
Lapajin mieli heltyi. Hän ei saattanut mitään puhua, viittaili vain
kädellään Agnekselle, että tämä olisi lapseen koskematta. Otsassa
suonet paisuivat, sydän kovasti sykki ja silmiin ilmestyi kyynel, —
niin, kyynel.
Pitäessään siinä käsivarsillansa kallista taakkaa katse jäykästi oli
kiintynyt mustaan multakokkareesen, juurikuin olisi hän tahtonut saada
neuvoa siltä, joka kylvetyn siemenenkin peittää ja saapi sen kasvamaan.
Ja kokkare mahtoi myöskin vastauksen antaa, ainakin tällä kertaa siltä
näytti.
Lapaj astui vakavasti Agneksen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen
sekä virkkoi liikutuksesta matalalla äänellä mutta ratkaisevasti:
— Olen tuuminut toisin, muori. Saatte mennä kotianne!
— Mitäs sillä tarkoitat, Lapaj poikani?
— Sitä, etten annakaan pois lasta. Jumala on sen minulle antanut;
omanani se myöskin pysyköön!
Näin sanoen käänsi hän selkänsä äimistyneelle eukolle sekä lähti
hiljoilleen astelemaan majaansa kohden.
Ratkaiseva sana oli lausuttu. Hänestä tuli isä. Otsalle asettui
isällisten huolten vakava varjo. Suloiset nämät huolet, mutta myöskin
raskaat! Suloiset rikkaille, raskaat köyhille.
Niin kauvan kelpasi, kun oli päivä eikä lapsen ollut nälkä eikä vilu;
mutta sitten?... Turhaan Lapaj tarjoeli lapselle niitä ruokia, joita
hän itse nautti, sekä peitti häntä halatillansa; lapselle ei mikään
kelvannut eikä sen ollut kyllin lämmin. Piti hankkia mistä hinnasta
hyvänsä lypsävä vuohi sekä muutamia tyynyjä ja peite vuoteeksi, vaikka
ne maan alta kaivaa täytyisi.
Mutta se on helpompi sanoa kuin tehdä. Vuohi ja sänkyvaatteita! Hyvä
Jumala! Sehän olisi jo suuri omaisuus. Lapsella olisi aina lämmintä
maitoa ja lämmin vuode.
Aina puoliyöhön mietti hän tätä unetonna makuusijallaan venyen. Vuoroin
nämät ajatukset tuntuivat miellyttäviltä, vuoroin tuskallisilta aina
sen mukaan, miten hänen pieni holhottinsa oli, joko levollinen taikka
rauhaton. Jälkeen puoliyön se melkein yhtenään vaikeroi, mikä Lapajin
päästä kiristi vihdoin viimein lujan päätöksen.
Hän nosti lapsen käsivarrelleen sekä säkkipillin selkäänsä ja jättäen
ensi kerran eläissänsä seudun vartijatta lähti astumaan niin kiivaasti
ja pitkin askelin kylää kohdin kuin slovakilaisten satujen mukaan
jättiläiset, jotka astelivat yhdeltä vuoren kukkulalta toiselle.
Aamun sarastaessa hän jo kopisti juutalaisen Eliaksen ikkunaan. Tämä
pelästyen heräsi unestaan.
— Kuka siellä on ulkona? Kaikki hyvät ihmiset vielä ovat levolla. Mitä
tahdotte?
— Avaapas ovi, minä se vain olen, Lapaj.
— Kyllä avaan — kuului sisältä; kyllä sinulle avaan. Kas vaan, millä
asioilla sinä kuljet näin varhain aamulla? Ja kas lasta? Kasvaako
korvessa tuollaisiakin?
— Niinpä näkyy! Mutta älä nyt tähän kyselemään jää, vaan sytytä tuli
takkaan ja anna tänne maitoa. Käytä sukkelaan sääriäsi!
Pian paloi räiskyi iloinen valkea takassa ja tyytyväisnä lapsi joi
särpäsi maitoa.
— Kuules Elias! — virkkoi Lapaj synkkänä muodoltaan ja sormellansa
tuimasti sysäten pöydällä makaavaa säkkipilliä, — _myyn sen_.
— Mitä myytte?
Lapaj ei mitenkään olisi nyt saattanut julki lausua tuota yhtä sanaa;
vielä toiste hän vain vapisevalla kädellä viittasi säkkipilliin:
— Tuon tuossa! — hän vastasi synkällä, liikutetulla äänellä.
— Mitä? Joko myisitte säkkipillin? Nyt kun ei kelpaa koirallekaan?
Olisi pitänyt silloin rautaa takoa, kun se kuuma oli, — kun oli ostaja;
nyt se on myöhäistä. Viisikymmentä kreutzeriä ei ole suuri raha, mutta
sekin olisi teidän kalustanne veteen heitetty hinta.
Näistä sanoista näkyi Tapanin kasvoihin ilmestyvän kauhea alakuloisuus.
Hän loi surullisen silmäyksen pienokaiseensa, pää painui alas ja syvä
huokaus rinnasta nousi.
— Mutta, — sopersi hän katkonaisesti, vetäen hattua syvemmälle päähän,
— luulin, ajattelin, että sinä Elias sen ostat. Myisin sen sangen
halvasta.
— No! Mitäpä siitä tahtoisitte?
— Yhden patjan ja peiton, pari päänalusta, ja — hän lisäsi sangen
arasti, ikäänkuin itsekin peläten liikoja pyytävänsä, — ja yhden elävän
imettävän vuohen.
Eliaksen viekkaat kasvot kävivät sangen ihmisystävällisen näköisiksi,
mikä ei kuitenkaan oikein hänelle tahtonut sopia.
— Tiedättekö mitä? Sanonpa jotain. Koska pidän teistä ja kunnioitan
teitä ja koska juutalaisen järki ei näin varhain aamulla vielä ole ihan
selville herännyt sekä koska eilen kovasti riitelin akkani kanssa ja
kiusallakin tahdon hänelle saattaa vähäisen mieliharmia, niin antakaa
tänne kouranne ja kauppa on tehty.
Vaihtotavarat olivat pian paikalla. Tapanin silmiin kyynelet tulivat,
kun hänen piti säkkipillistänsä luopua. Ovelta hän vielä palasi
takaisin sekä soitti viimeisen kerran lempinuottinsa.
Se ei koskaan ollut niin kauniisti kaikunut kuin tällä kertaa. Pikku
»Hittosen» nahka muuttui todellakin lumotuksi keijukaisneidoksi.
Vähällä oli, ettei ukko Elias ruvennut tanssimaan, ja lapsen kasvoissa
leikki hilpeä hymy.
Niin kaunis, kirkas ja puhdas oli tuo hymyily, että Lapaj sen
nähdessään taas unhotti sävelen, säkkipillinsä, kaikki. Otti lapsen
käsivarrelle, tyynyt ja patjat kainaloon sekä läksi hyvillä mielin
astumaan korpeansa kohdin.
Oli kaunis syysaamu. Lapsi soperteli ja äännähteli iloissaan kaiken
matkaa; vuohi, joka kävi edellä, määkähteli vastaukseksi, ja
Lapaj kuunteli kumpaistakin niin hartaasti, kuin olisi hän heidän
keskustelunsa ymmärtänyt.