Ei löydy näillä seuduilla niin kuulua lampuria kuin on Brezinan
lampuri...
Talon seinät ovat sileiksi kalkitut, katto punainen, portti
vahvasti raudoitettu. Kauniit tulppaanit kukoistavat ympäristössä.
Korkeat, satavuotiaat puut suovat siimestä sekä suojelevat taloa
myrskyiltä ja vieraitten katseilta, jotta sitä ei saa kaikki kierot
ihmiset nähdäkään. Vain korkea savutorvi pistäytyy näkyviin siellä
yksitoikkoisesti tupruellessansa talon harjalla, missä »lampurimestari»
asuu saman katon alla kuin lampaansakin.
Kiemurteleva savu saa kyllä kertoa, että Brezinan vuokraaja lampuri
Tuomas Olej paraikaa keittää sisällä padassa »omaa lihaansa», joka ei
suinkaan hänelle pahaa tee. Vanhasta Matran vuoresta aina Kopángitsan
laaksoon on hän yksin herrana. — Vieno paimenpillin soitto on hänestä
laulun levittänyt seitsemään komitaattiin:
Olejin lampaat käyvät
silkkilaitumia,
kunkin kaulavyössä
kultakulkusia.
Kun tuhatlukuinen lauma astuu pitkin kastehelmistä kiiltävää nurmea,
yhdeksän isoa johtaja-jäärää edellä, pikku karitsat hyppiellen,
uuhet miettiväisinä, sata hienovillaista oinasta arvokkaasti
astuskellen, kun näin on koossa koko lauma ja »Merkuj» koira iloisesti
juoksee ympäri pitääkseen sitä koossa, niin Tuomas Olejin sydän
ihastuksesta mahtavasti paisuu, aivan kuin minkäkin hallitsijan, joka
sotajoukkojansa tarkastaa.
Paimenpoika, korea halatti yllä, seuraa lauman toista sivua, kun
»mestari» itse astelee vasemmalla puolella, hellästi suosikkejansa
silmäillen, jotka hän tuntee jok’ainoan eriksensä, Muistaapa heidän
kaikkein elämäkertansakin.
... Tuo nutipää tuolla kerran eksyi pensaikkoon ja tarttui niin pahasti
oksiin kiinni, ettei enää pois päässyt. Merkuj sen sieltä löysi ja
pelasti pinteestä sekä ratusti sen puolikuolleena laumaan. Se on viisas
koira, vahinko vain, ettei siitä ole tullut — ihmistä.
Tuo kierukkasarvinen oinas tuolla mustan jäärän rinnalla toissa vuonna
taittoi vasemman takajalkansa. Joutui näet navetan oven rakoon. Olej
sitoi sen kolmen puutikun väliin ja lääkitsi sitä siksi, että jalka
tuli ihan terveeksi ja yhtä hyväksi kuin toisetkin.
Tuo hampaaton vanha emälammas, joka paraikaa niin ripeästi
raappii etujalallansa pensaiden oksia pois tieltä, niiden alta
oikein hyvänmakuista hienoa ruohoa haukataksensa, oli ensin hyvin
hento raiska. Tuli mailinaan eräänä tuimana pakkas-yönä ja ennen
aikaansa. Kun mestari keskiyön tienoissa kävi navetassa, oli
karitsa puolikuolleena vilusta. Emä oli myöskin sairas eikä voinut
sitä hengityksellänsäkään lämmittää; teki jo silloin lähtöä...
Olej kantoi karitsa rukan sylissänsä tupaan, mutta kun sielläkin
tuntui kylmältä, niin laski hän sen koetteeksi pikku Anikan viereen
lämpöiseen vuoteesen. Siten nukkuivat molemmat, lapsi ja karitsa,
toisistansa mitään tietämättä. Aamulla kun heräsivät, hymyili lapsi
virvonneelle elukalle, tämä taasen alkoi heiluttaa häntäänsä. Kumpikin
oli iloissaan. Eikä lapsella eikä hilpeällä karitsaisella enää ollut
kummallakaan emoa elossa.
Anikankin äiti kuoli silloin, kun pikku Anika syntyi. Jumala katsoi
hyväksi niin tehdä Tuomas Olej lampurille, kun antaessaan hänelle
lapsen vei vaimon, sillä harvoinpa hyvä Jumalakaan mitään ilmaiseksi
antaa. Kovalta tuo vaihto tosin ensin tuntui, mutta hän tyytyi vihdoin
kohtaloonsa, sillä olihan Brezinan mestari hurskas mies.
Se oli Herran tahto. Hänen kolmesta herrastaan oli suurin Jumala, jonka
kanssa ei sovi riitaa rakentaa, sillä hänen kaikkivaltias kätensä
hallitsee koko mailmaa ja hän lyö, ketä hän tahtoo; ja joskin hänen
kurituksensa jäljet karvastelevat, niin on kärsivällisyys niiden lääke.
Toisena herranansa kunnioittaa Olej Talárin armollista herttuata, jolle
hän veronsa maksaa ja jonka oma on Brezina taloinensa kaikkinensa sekä
vielä koko seutu niin kauvas, kuin silmä kantaa. Talárin herttua on
mahtava mies, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän
kuolee, ja jolle seitsemässä komitaatissa lakkia nostetaan niinkauvan,
kuin hän elää. Tuomas palvelee häntä uskollisesti, sillä eihän
järkevä mies mene karsimaan oksia siitä puusta, jonka juurelle hän
on vetäytynyt. Mitä taas toisiin ihmisiin tulee, niin ei heillä ole
mitään tekemistä Brezinan lampurin kanssa. Hän on itsenäinen mies. Ei
hän ketään loukkaa, älköön siis kenkään hänen kimppuunsa liioin tulko.
Se vähäpätöinen seikka, että välistä muutama lammas vieraasta karjasta
joutuu hänen pataansa, ei ole hänelle rikokseksi luettava, sillä se
on lampurissa synnynnäinen ominaisuus, kuten jokainen ymmärtäväinen
ihminen tietää, paitsi kunnianarvoinen komitaatin hallitus, joka ei
ollenkaan tahdo tunnustaa lampurien avuja.
Sentähden onkin useat kerrat syntynyt pientä kinaa tuon kolmannen
herran kanssa, joka tahtoo itsellensä anastaa kaikkein korkeimman
vallan. Mutta ei sekään niin vaarallista ole. Muutamat lahjakaritsat
tuomarille, niin pianpa oikeuden äänen saa tuon lampaan määkynä
vaikenemaan.
Olej ei ole hellätunteisia ihmisiä. Mistä hän sitä hellätunteisuutta
olisikaan oppinut? Ei hän ole suuria ihmisten kanssa seurustellut, vain
lammasten kanssa elänyt kaiken ikänsä. Nämät kärsivälliset eläimet
taasen eivät tuota heikkoutta sairasta.
Mutta kuitenkin kyti sellainen kipinä mestarinkin sielussa; ehkäpä on
Jumala sen luonut tylyimpiinkin ja luontoperäisimpiin sydämmiin, jotta
heissä löytyisi jokin vietti, joka heitä joskus hänen puoleensa vetää.
Tosin hän ei rakastanut Anikaa juuri enemmän kuin lempikaritsaansakaan,
mutta kun Jumala kerran oli lapsipahaisen hänen niskoillensa heittänyt,
niin ei hän voinut sitä kedolle jättää sutten syötäväksi, vaan hankki
pienoiselle imettäjän ja koetti siitä ihmistä kasvattaa. Nyt hän on jo
iso tyttö, joka keittää talon ruuan ja neuloo isän sekä paimenpojan
paidatkin... Osaa jo tehdä yhtä paljo kuin äiti vainajansakin.
Surihan Tuomas sitä äitiä, kun se kuoli. Hän oli hyvä emäntä, Jumala
hänen sielullensa rauhan suokoon! Hän oli ansainnut kunniallisen
hautaamisen, kolmella kellonsoitolla sekä virrenveisuulla. Ihmiset,
nuo jotka tuolla kylässä elävät ja keskenänsä alinomaa riitelevät,
sekä saattoväki soimasivat häntä, ettei tuo »metsän eläin» muka edes
vaimoansa Boriskaa surrut, kun ei kyynelpisaraa hänen silmissänsä nähty.
Olej ei tuntenut kylän tapoja. Hän ei itkenyt, kun hän ei tahtonut. Ei
hän tiennyt, että hyvä tapa niin vaatii, Brezinan hiljaiset puut eivät
olleet opettaneet häntä valehtelemaan.
Boriska kuoli, hän on mennyt eikä palaja enään. Sydäntä ahdisti,
kun tuota ajatteli. Ääneti, paljain päin hän oli häntä saattamassa
viimeiseen leposijaan; hautauksen päätyttyä maksoi hän papin ja
lukkarin saatavat, painoi syvälle päähän leveälierisen hattunsa sekä
läksi kotia punakattoiseen karjataloon.
Mitä mietti hän kotimatkalla?
Se oli vanha tuttu, satoihin kertoihin astuttu jalkapolku, mutta
kuitenkin se tuntui hänestä niin oudolta. Melkein jo luuli harhaan
käyneensä. Ja minne olikaan koko Brezinan seutu kadonnut. Kaikki tosin
on entisellään, etäämpänä vuoret, laaksossa vihanta nurmi, jonka poikki
puronen juoksee, vinttikaivo pihalla ja iso vesiamme navetan edustalla.
Kaikki on paikallaan, kaikki, kaikki on entisellään, eikä kuitenkaan
ole asiat kuten ennen, vaan kaikki juurikuin poissa tolaltansa...
Jotakin puuttui, tyhjä, eloton on koko seutu.
Ihmeenihana Brezina on vaihtunut — paljoa kurjempaan!
Tiesikö hän siihen syyn sanoa?
Ja vieläkin, kun kuudentoista vuoden kuluttua vieno tuuli laaksosta
tuo hänen korviinsa Anikan hyräilyjä, hänen siinä kummun kupeella
venyessänsä arkiturkkiensa päällä, kisailevan laumansa kanssa, niin
välistä hän on kuulevinansa ilmasta salaperäisen kuiskauksen:
»Tuomas!...»
Se tulee metsästä ja katoaa taas metsän puiden sekaan. Oksat suhisevat,
ruoho hetken lainehtii, ja sitte on taas kaikki hiljaa Brezinassa.
Lampurin sydän kovasti pampahtaa, nostaa heti uneesen uinahtanutta
päätänsä. Kuulleeko hän vieläkin kerran tuon vanhan tutun äänen
kuiskaavan: »Tuomas»? Kuusitoista vuotta sitten oli kaiku sen äänen
saanut noilta suloisilta punahuulilta, jotka madot ovat jo maan mustan
povessa jauhanneet tomunkarvaiseksi mullaksi.
Mutta kuudentoista vuoden kuluessa on Brezinan kaiku lähettänyt yhä
edemmäksi tuon äänen, metsä metsältä, puro purolta, kunnes se nyt
pitkän kierroksen tehtyänsä palasi takaisin Olejin korviin, sydämmen
sisimpään...
Vai eikö se niin olisi?
Vai käyskeleekö vaimo vainajan haamu metsässä puhutellen häntä sieltä
niin suloisella äänellä? Vai onko tuo ääni joskus suoraan painunut
hänen sydämmeensä niin syvään, jotta se vieläkin sieltä kuuluu?
Lampuri hypähtää pystöön ja pitelee päätänsä. Pitkä tukka joutuu
epäjärjestykseen ja suortuvat olkaa pyyhkivät. Olej ei nyt siitä
piittaa, vaan kuuntelee tarkasti sekä tähystää tutkivaisesti
ympärillään olevaa seutua.
Mitenkä ihmiselle, joka on neljäkymmentä vuotta seurustellut metsän,
vuorten ja pilvien kanssa, johtuukin niin paljon ajatuksia mieleen!
Vai oliko hän vain nähnyt unta, että Boriska oli kuollut... Olihan se
hänen äänensä! Ihan selvästi hänen äänensä. Mestari pudisti nyrkkiä.
Kuka tohtii matkia tuota ääntä?
Synkin katsein silmäili hän seutua.
Ei mitään näkynyt eikä kuulunut.
Lampaat ääneti syövät ruohoa, kellokas katselee häntä vakaasti ja
välinpitämättömästi, paimenpoika makaa makeasti nurmella, lehdet puissa
eivät liikahtaneet, linnutkin sillä hetkellä olivat vaiti.
Kukahan oli Olejita puhutellut?
Kuka sen tietää?
Ehkä vainen itse hiljaisuus, jossa yksin mehiläisten hiljainen surina
kuului.
Jospa joku sentään osaisi selittää, mistä mehiläiset suristessaan
keskustelevat Brezinan laaksossa!
Tietänevätköhän ne, että vainajat liikkuvat maan päällä vielä kauvan
kuoltuansakin, vaikka jo ovat tomuksi lahonneet?
Lampuri laskeutui taas maata kyynäspään varaan ja ajatteli, niin
kummallisia ajatteli. Joka metsän puiden, vuorien, purojen, taivaan
pilvien kanssa on tottunut ajatuksia vaihtamaan, häneltä ei niitä
koskaan puutu.
Luonnon suuri arvoitus vaikuttaa hänenkin sieluunsa sekä herättää hänen
mielessänsä kaikenlaisia mietteitä.
Älkää luulko, ettei Olej ajattele!
Hän ajattelee paljokin, mutta ei voi pitää ajatuksiansa koossa, vaan ne
juoksevat kuin sulannut tina.
Kaikki on hänen mielessänsä sekaisin yhdessä mylläkässä, josta hän ei
mitään selvää saa; hänen sielussaan vallitsee pimeys, jossa muutamia
valonkipinöitä liikkuu. Se on muinaisajan runollisuutta.
Kaikkia Olej miettii, mutta ei koskaan muille ilmoita ajatuksiansa.
Mietiskelee vain huvin vuoksi. Eikä se huonoa huvitusta olekaan.
Surullista se vaan joskus olla saattaa.
Harva se päivä, ettei hän vieläkin muista vaimoansa sekä
kuolevaisuutta, joka kerran on hänenkin elämästänsä lopun tekevä.
Jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi on hänkin kerran tuleva, joka veisataan
silloin kauniisti ulos, viedään kirkkomaahan, eikä hän ikinä enää saa
nähdä Brezinaa, sen punaista taloa eikä yhdeksää kellokasta eikä sataa
hienovillaista oinasta, joiden vertaa ei muualla mailmassa löydy. Ja
aurinko on silloin paistava yhtä kirkkaasti kuin nytkin, ja metsä on
yhtä salaperäisesti kuiskaeleva kuin tänäpänäkin, ruoho on kasvava
kevään tullen, puron vesi sulava ja taas talvella jäätyvä, uusi
lammassuku hilpeästi hyppielee tutuilla laidunmailla, — mutta hän ei
enää milloinkaan ole täällä.
Kun sitten hänen näitä surullisia asioita miettiessään korviin
kuuluivat laaksosta Anikan iloiset laulut, niin tuntui oikein
suloiselta tietää, että ihmiselämä jatkuu vielä haudan tuollakin puolen.
— Vahinko vain, ettei hänestä tullut poikaa, — huoahti hän ja viskasi
äkäisenä keppinsä laumaan, joka pelästyneenä hajosi eri joukkioihin.
Antaa heidänkin tuntea, että mestari on suuttunut! Siten hän ilmaisee
ajatuksiansa heille.
Sillä aikaa kaikuu ilmoille yhä uusia lauluja, slovakin kansan suruisia
säveleitä...
Garibaldi sankar meidän kylään saapuu,
Klapka tekee seuraa,
Gracza, Záhony kanssa,
Tuomarinkin Yrjö sukii ratsuansa.
Miten olikaan politiikka joutunut Brezinan laaksoon, missä vain
linnut kulkevat? Kuka oli tänne tuonut äsken riehuneen sodan muistoja
ja toiveita? Ilma oli tuonut. Oli salaa kuljettanut tänne runouden
muodossa. Siten se oli tervetullut vieras. Tänään Anika juuri tuota
lauleli. Metsän linnut sitä kuuntelevat. Huomenna sitä jo varpusetkin
matkii.
Olejin mieleen muistuvat entiset ajat, suuren sodan hälinä, jolloin
Gracza ja Záhony tekivät hyökkäyksiä Brezinasta päin. Ne olivat kaksi
urhokasta honvéd-soturia... [honvéd-(isänmaanpuolustaja)-armeja on
Unkarin kansallisarmejan nimitys. Suom.] tuota, ovat niin vieläkin...
sillä vaikka slovakilaiset ovat saaneetkin tietää, että nuo miehet
salaa murhattiin pakomatkalla, niin he vieläkin heitä odottavat kotia
palaaviksi...
Olej ei ottanut osaa sotaan, hän ei päässyt; mutta sen hän arvasi, että
mainio leikki se mahtoi olla, sillä onhan sekin jo jotain, kun kaksi
aimo miestä rupee voimiansa mittaelemaan, saati sitte kaksi kokonaista
valtakuntaa! ...
... Kun ei vain hänen hallussaan silloin olisi ollut tuo karja, jonka
kellot niin suloisesti ja lohduttavaisesti soivat! ...
Tuntikausia hän tuota aprikoitsee — kunnes hiljoillensa päivä laskee
mailleen ja ilta joutuu. Karjan levon aika lähestyy. Se kerääntyy
suureen parveen, siten antaen tietää, että nyt on tarpeeksi syöty ja
tahdotaan vain märehtiä.
Paimenpoika ei koko päivään ollut tohtinut mestaria puhutella. Vasta
nyt hän uskalsi kysyä:
— Kuuletteko, isäntä, Talárissa soitetaan iltakelloja?
— Kuulen. Älä juttele niin paljon joutavia, vaan hae sauvani, ja sitte
mennään. Heitin sen tuonne laumaan.
Vielä kerran hän silmäilee lampaitansa, josko nyt ovat kaikki ravitut,
vai puuttuuko joltakin vielä jotain.
Ei puutu mitään. Levollisena kääri hän turkit hartioillensa ja sitte
astumaan verkalleen alas laaksoon.
Yhdeksän kellokkaan kellojen kilinä sulautuu yhteen kauniiksi soitoksi;
paimenpoikakin päästelee säveliä säkkipillistänsä. Jo kaukaa voipi
Anika kuulla, että tullaan kotia, sekä laittaa maukkaan illallisen,
jotta se paraikaa valmiina kiehuu, kun he saapuvat.
Taloa lähestyessään nostaa paimen säkkipillin selkäänsä sekä katsoo
kotia kohden, josko pihalla liikkuisi tuo pulska neito, jonka haamu
aina on hänen silmissänsä — vaikka hän ne sulkisikin.
Anika odottaa heitä jo ulkona Matin suureksi mielihyväksi. Mutta
minkätähden hän siinä pihalla seisonee, ajanko kuluksi vaiko lauman
tuloa nähdäksensä? Herra tiesi!
Kaunis hän oli katsannoltansa siinä seisoessaan hiukkasen kumarassa
ja kaukaisuuteen haaveksivasti katsellessaan. Toinen käsi oli alas
laskeutunut, jotta hänen suosikkinsa vanha lammas, joka piennä
karitsana makasi hänen vieressään, ulottuisi sitä nuolemaan. Oliko sen
tapa nuolla kiitollisuudesta, rakkaudesta, vaiko vain tottumuksesta?
Muistaneeko se vielä, miten he ennen muinoin makasivat yhdessä, vai
muistaako se vain, että hänen kätensä voin pesemisestä ja suolaamisesta
on niin hyvänmakuinen. Kukapa sitä lampaan viisautta niin tarkoin
tuntee!
— Hyvää iltaa, Anika, — puhuttelee Matti sävyisästi neitoa. — Miten on
aikasi kulunut?
— Tänään paremmin kuin eilen, — vastasi tämä hymysuin. — Entäs miten te
olette päivänne viettäneet?
— Eipä siitä sanottavaa — virkkoi lampuri heittäen turkit yltään, —
kysymys on vain, joko illallinen on valmis.
— Liha on jo paistumassa isä.
Lampurin kasvot tästä kirkastuivat. Paistettu liha oli hänestä
juhlaruokaa.
— Menepäs sinä Matti vähän korjaamaan tulta. Tuollaisissa asioissa
olen näet vähäisen taikauskoinen; luulen, ettei liha tule oikein
hyvänmakuiseksi, ellei lampurin käsi sille mitään tee.
— Enhän minä, hyvä isäntä, ymmärrä semmoisista niin mitään enkä osaa
ruokaa laittaa.
— Älähän nyt viisastele, kun sanon... osasithan sinä tuonnoin ainakin
Anikan kanssa Antinpäivän aattoiltana lyijyä sulattaa, jolloin sinun
haamusikin ilmestyi tyttäreni onnenkuvaan.
— Eipä aivan niinkään... mutisi Matti punastuen... se oli vain
semmoinen haamu, jolla oli säkkipilli selässä...
— Eipä se säkkipilli ollutkaan — tokaisi Anika, — vaan...
— Vaan mitä? — kysäsi Matti.
— Se oli pyssy, jos sen niin tietää tahdotte.
Matista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty.
Miksihän Anika nyt sitä sanoo pyssyksi, jota hän tähän asti on
säkkipillinä pitänyt? — Paha aavistus alkoi sydäntä painaa...
Koneellisesti kävi hän sulkemaan navetan ovea, kun lampaat olivat
sisään menneet.
Olejin ajatukset palasivat taasen liharuokaan, jos ne nimittäin olivat
edes muualle joutuneetkaan.
— Vai on sinulla paistettua lihaa? Sepä oivallista, Anika! Ihan luulisi
vieraita talossa olevan.
— Niinpä kun onkin. Heti tulee vieraita.
— Ketä?
— Sepä vasta oli omituinen mies, — vastasi Anika.
— Tuttavianiko?
— Ei, ei. Herrasmies, jonkinlainen metsästäjä... En ole ikinä ennen
nähnyt häntä.
— Ei se mikään metsästäjä ollut, tyttöseni, vaan kaiketi noita
komitaatin vetelehtijöitä virkamiehiä. Kun ei niiltä koskaan saa olla
rauhassa.
— Ei se ollut komitaatin miehiä, liika nuori hän oli semmoiseksi. Niin
hienot kasvot kuin hienoin palttina, ei niitä ollut päivä paahtanut.
— Oliko hänellä pyssyä? — kysyi lampuri.
— Oli, ja hyväkin.
Ja Matti veti hatun ihan silmillensä ja nojautui suuren poppelipuun
runkoa vastaan, sillä hänen mieleensä tuli niin katkeria ajatuksia,
kuin olisivat ne olleet hornan syvyydestä kotoisin. Voi, vähällä oli,
ettei hän pyörtynyt.
— Mahtoi olla rohkea veitikka, — jupisi Tuomas Olej, — kun tohtii tulla
metsästämään tänne herttuan maille. Jollei häntä olisi vieraaksemme
kutsuttu, niin minäpä mieheltä ottaisin pyssyn pois.
— Äsken hän juuri oli täällä — jatkoi Anika kertomustaan. — Ajatelkaas,
kuinka ensin häntä pelästyin. Hän pyysi maitoa juodaksensa. Toin sitä
hänelle ja hän antoi minulle maksuksi tämän kultarahan.
— Kuinka menitkään rahaa ottamaan? — nuhteli Olej.
— Sanoin kyllä, ettemme rahasta maitoa anna, sitä on Jumalan kiitos
yllin kyllin, mutta siihen hän sen vaan unhotti pöydän kulmalle.
— Annetaan takaisin, puhui Olej. Herran tähden! Mitä mailma sanoisikaan
Brezinan lampurista, jollei hän vieraalle antaisi edes maitoa muuten
kuin käteistä rahaa vastaan.
Näin sanoen otti hän rahan käteensä ja huudahti äimistyen:
— Niin totta kuin on nimeni Tuomas Olej on tämä oikea kruunun
kultaraha. Tiedättekö, mitä, — lisäsi hän sitte kuiskaten, — tuo mies
on joko Gracza taikka Záhony. Heillä olen tuollaisen rahan nähnyt...
Tuhat tulimmaista, Matti, tämä on meille suuri juhlapäivä. Ällös olko
siinä allapäin, poika, vaan pannaan penkkiin vieläkin yksi karitsa.
Ja sitte joutuun noutamaan viiniä! Sen sanon, että se on joko Gracza
taikka Záhony. On tullut tervehtimään Brezinan lampuria.
Hymyillen pudisti Anika päätänsä, mutta Olej oli ihan haltioissaan.
— Ja oikeaan paikkaan hän osasikin; täällä säähän olla ihan kuin
kotonansa. Varjelen häntä niin tyystin, kuin istuisi hän oman äitinsä
helmassa. Tuomas Olejin kynsistä ei häntä viedä, vaikka tuhannen
santarmia hakemaan tulisi. Vai on hänellä pyssykin? Sanonpa vieläkin,
ettei häntä viedä, vaikka tulisi viisituhatta. Mutta hiljaa, lapset,
seinilläkin saattaa olla korvat.
Vieläkin pudisti Anika epäilevästi päätä.
— Mutta antakaas, isä, kun sanon, että se oli nuori mies, laverteli
kaikkia merkillisiä asioita...
— Mitä sinä semmoisista ymmärrät!
— Sanoi minua ruususeksi, sydämmensä epäjumalaksi.
— Juuri sellainen veitikka se Záhony aina oli ennenkin, kun vaimoväkeä
näki.
— Mutta Záhony varmaan on jo ijällisempi mies.
— Eipä haita. Záhony on semmoinen »silmänkääntäjä», että hän mielensä
mukaan voi muotonsakin muuttaa. Tänään vanha ukko rahjus, pitkä,
harmaja parta poskissa, ja pää tutisevana, huomenna taasen pulska nuori
mies. Juuri siitä hänet tunnenkin.
— Mutta hän sanoi, ettei hän tuntenut teitä.
— Mitä sitte, vaikka olisi sanonutkin. Kyllä mailmaan sanoja mahtuu,
mutta hullu niitä kaikkia uskomaan menee.
Kuitenkin oli Anikan sangen vaikea uskoa, että tue pulska nuori mies
olisi ollut Záhony.
— Vielä hän sanoi minua keijukkaaksi ja tahtoi minua vallan väkisin
suudella.
Ehdottomasti nosti Matti nyrkkiänsä.
— Vai niin? — jupisi hän jurosti.
— Istui viereeni porstuan kynnykselle ja rukoili niin koreasti, että
antaisin vain yhden kerran, yhden ainokaisen kerran hänen kiertää
kätensä uumalleni, taikka sanoi hän tulevansa hulluksi, ellen niin
antaisi.
— No annoitko? — ähisi Matti.
— Kun hän niin todenteolla sanoi hulluksi tulevansa.
— Aivan kuin Záhony! — tokaisi vanhus hyvillä mielin.
— Mutta kun hän sitte tahtoi minua suudella, niin läimäytin häntä
rikkaruohon perkaamisesta likaiseksi tulleella kädelläni poskelle,
jotta tiedän varmaan, että hienoon ihoon tahra tuli.
— Ohhoh! — naureli lampuri. — Eikö suuttunut?
— Käänsi toisenkin posken minuun päin, jotta sillekin löisin. Sanoi
vain olevansa hyvillä mielin eikä luvannut milloinkaan tahraa pois
pestä. Sanoi herttaiset jäähyväiset pyytäen minua laittamaan hyvän
illallisen, sillä hän lupasi metsän käytyänsä kotimatkalla poiketa
sisään. Mutta kas vaan, tuoltapa hän jo tuleekin!
Olej ja Matti katsahtivat osoitettuun suuntaan. Sorea metsästäjä astui
kummun kylkeä alas, harmaa, viheriäreunainen takki yllä, pitkävartiset
saappaat jalassa, hienot herrasmiehen metsästyskapineet selässä.
— Hyvää iltaa lampuri, — lausui vieras, hattuunsa edes koskematta,
astuessansa pihaan. — Onko illallinen valmis, lintuseni?
— Jumal’ antakoon hyvää iltaa, — vastasi Olej alakuloisena, osaksi
syystä, ettei vieras ollutkaan Záhony, osaksi harmitti häntä myöskin,
että hänen arvonimeänsä niin typistettiin. Jollei tuollainen hyvien
tapojen loukkaaminen olisi tapahtunut juuri hänen luonansa, niin
olisi siitä voinut syntyä kummia seurauksia, sillä ensiksikin on hän
lampurimestari, koska tämä ammatti on hänelle uskottu, ja toiseksi
vaatii hyvä tapa, että nostetaan hattua, kun tullaan kunniallisen
miehen puheille. Mutta ei sovi vieraasen ihmiseen moisista suuttua.
— Illallinen on valmis, olemme vain teitä odottaneet, virkkoi Anika ja
juoksi tupaan.
Lampurimestari astui lähemmäksi ja ojensi hänelle suuren karkean
kämmenensä, sanoen:
— Käydään sisään.
Tupa oli siisti ja puhdas. Kolme koreaksi maalattua arkkua nurkissa,
pari penkkiä, yksi tuoli, sekä puhtaalla liinalla katettu pöytä
muodostivat sisustuksen. Seinillä riippui lammaspaimenten taivaallisen
lohduttajan, Vendelinin pyhimyksen kuva hyvässä sovussa maallisten
lohduttajien, olutkannujen ja viinalekkerin seurassa. Mutta huoneen
paras kaunistus oli höyryävä ruokavati pöydällä, mistä hyvänhajuinen
liharuoka heille hymyili.
— Olkaa hyvä ja astukaa aterialle, olkaa ihan kuin kotonanne, —
kehoitti lampuri vierasta, ottaen suurimman puulusikan kouraansa. —
Onhan tässä kolmellekin syömistä.
— Mutta meitä on neljä.
— Tyttöä ei oteta lukuun, hyvä nuori herra, hän saa sen, mitä jääpi.
Metsästäjä alkoi aterioida hyvällä ruokahalulla, tavan takaa ylistellen:
— Tällaista en vielä ikinä ole syönyt.
— Sen kyllä uskon. Niin hyvää liharuokaa ei keitetä Talárin
herttuallakaan kuin Brezinan lampurilla.
Vieras hymyili.
— Kunhan saisin tällaista syödä joka päivä!
Lampurin sopei tähän vastata:
— Hyvä, syödään sitä huomennakin.
— Kiitos kutsumastasi, kyllä tulen.
Lampuri puraisi huuleensa. Tämä oli liikaa. Tuollainen nallikka rupeaa
sinuttelemaan häntä, jota komitaatin notariuskin teititteli jo siihen
aikaan, kun vieras vasta mahtoi olla piimäsuu lapsi.
Ai, jospa se vain ei olisi ollut vieras!
— Lähdöstä ei puhettakaan; te ette saa tänään lähteä. Täällä olette
hyvässä suojassa. Kamariin Anika saa laittaa vuoteen teille. Minnekäs
sitä nyt lähtisi, kun jokin on melkein nokipimeä!
— Käskin kuskini tulla noutamaan tänne karjataloon.
— Onko herra ehkä lähiseuduilta kotoisin? — jos saan luvan kysyä.
— Aivan läheltä.
— Tuskinpa kuski tänne löytää.
— Löytää kyllä. Käskin tulla Olejin taloon. Eiköhän nimesi ole Olej?
— Tuomas Olej on nimeni, mutta kokonaisuudessaan se on, — lisäsi
mielenmalttinsa menettäneenä isäntä ylpeästi, — Tuomas Olej, Brezinan
lampurimestari, ja mielin sanoa, sen herra.
Vieras nauroi.
— Jos sinä olisit Brezinan herra, ukko, niin mitäs sitte minulle jäisi?
Loukkaantuneena katsoi lampuri naurelijaan silmät seljällään sekä kysyi
vielä ankarammin:
— Mikäs onkaan kunniallinen nimenne ja arvonne? Sen mukaan me ihmiset
olemme tottuneet toisiamme kunnioittamaan.
— Minä olen Talárin herttua Paul.
Lusikka putosi Olejin kädestä, pelästyksissään hypähti hän seisomaan
sekä kelmeni. Nuori herttuako se oli, joka siinä istui vastapäätä,
hän jonka suhteen kuningaskin on vain talonpojan hiuskarvan verran
korkeampi herra? Kukapa sitä olisi uskonut!
— Oi, armollinen herra... oi armollinen herttua — sopersi hän arasti, —
kuka sitä olisi voinut arvata!
— Ei hätää mitään, ukko, — virkkoi herttua hilpeästi, — vaikkei Brezina
olekaan sinun omasi, niin on sinulla kalliimpi aarre, nimittäin kaunis
Anika.
Matin, joka istui siinä pöydässä nuoren herttuan vieressä, veri
suonissa hyytyi; hän ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa eikä sanaa
suustansa saada, vaikka pää olisi viety.
— Tyttölapsi ei ole tuloihin luettava, armollinen herra, vaan paremmin
menoihin.
Tällä hetkellä astui Anika tupaan tuoden viiniä pöytään. Hilpeästi hän
kaatoi pullosta nuorukaisen lasiin, lausuen:
— Viljelkää viiniä varovasti, taikka tulee pää pyörälle.
— Sinähän sen jo olet pyörälle pannut.
— Niin, — kun kaiketi jo ennestään pyörällä oli, — vastasi neito,
luoden vieraasen niin omituisen silmäyksen, jotta hienojen huoneiden
herran sydän alkoi ihan lämpimästi sykkiä.
— Voi sinuas, onneton, — ärjäsi isä. — Kuinka tohditkaan? Ohhoh! ...
— Kaikkia vielä... vastasi Anika oitis. — Eihän mies sokurista ole,
eikä hän liioin liene vara-ispaani. Tunnen hänet jo ennestään,
iltapäivällä kun tavattiin. Jos hän syyttä suuttuu, niin kyllä myös
lahjatta leppyy.
Herttua ei vielä milloinkaan ollut tuntenut niin suurta suloisuutta
sydämmessään kuin se, minkä nuo vereviltä punahuulilta lähteneet
ylenkatseelliset sanat hänessä herättivät. Tuon neidon puhetta olisi
hän kuunnellut vaikka vuosikausia.
-— Vaiti tyttö! — Tiedätkö, senkin tuhmanrohkea, ketä puhuttelet. Hän
on meidän herra, armollinen nuori herttua.
Anika purskahti nauruun. Hänen raikas ja heleä naurunsa tuntui
keijukkaiden kulkusien kilinältä.
— Vai niin! Niinkö helposti meitä narrata aiotaan! Vielä mitä. Nuori
herttua ei Brezinassa käy, ehkei edes Talárissakaan. Asuu vaan Wienissä
kultahovissa, sata metsämiestä hänelle ruuaksi riistaa ampuu; ei hän
itse Brezinaan tule jäniksiä väijymään. Ja mitäpäs hän tulisi syömään
Olejin liharuokaa, hän joka nauttii kermaa ja rosmarinin siemenistä
tehtyä leipää! — Ja onkohan herttua tavallisten ihmisten kaltainenkaan!
Enkö minä tuota tietäisi! ...
— Antakaa anteeksi ymmärtämättömälle lapselleni, armollinen herra.
Ja armollinen herra antoi anteeksi siihen määrään, että alkoi nauraa
kilpaa Anikan kanssa. Mutta nyt tuli Anika siihen luuloon, että vieras
nauroikin hänelle, ja kävi yhtäkkiä nyrpeän näköiseksi (mikä sangen
häntä somisti), ynseänä ovelle kääntyissään mutisi hän itsekseen:
— Kiitoksia paljon, pyydän päästä, hänen ei tarvitse minua pilkkana
pitää.
Mutta päästyänsä ulos hän kuitenkin pelästyi, kun mieleen johtui
ajatus, että se kuitenkin saattoi olla itse herttua. Entä jos hän
oli todellakin tullut tänne Wienistä. Maissimaiden vartija, Tapani
Lapaj oli Anikalle kertonut, että ennen heidän isäntänsä oli vanha
herttua, mutta nyt hänen kuoltuansa oli pojalle langennut tuo
äärettömän suuri maahovi. Sehän ei ole ollenkaan mahdotonta! Herrainen
aika, mikä vahinko, kun hän on herttuaksi syntynyt; pulska hän olisi
talonpoikaiseksikin.
Ihan suruissaan Anika kiipesi tikapuita myöten navetan vinnille ja
katseli sieltä hämärän vaippaan verhoutuvaa seutua.
Sydän kovasti sykähteli. Se on kuitenkin herttua. Talárin hovin
katolla, joka tänne asti näkyy, liehuu lippu tangon nenässä. Lapaj
kertoi, että ympäristölle siten herttuan läsnäolo tietää annetaan.
... Armollinen Jumala! Hän löi armollista herraa kasvoille. Hän
vastusti, haukkui häntä, nauroi hänelle vasten silmiä. Voi, hyvä
Jumala, pian siitä jo pääkin menee!
Anikan sydäntä ahdisti hänen verkalleen tikapuita alas laskeutuessaan
sekä miettiessään, minne piiloutuisi häpeemään. Ja suoraan sanoen hän
myöskin herttuata pelkäsi, — niin jo seisahtuivat koreat vaunut tuvan
eteen, ja juuri kun Anika aikoi laskea jalkansa alimmaiselle puolalle,
niin astui herttuakin pihalle. Voi kuin se vain ei häntä huomaisi!
Mutta huomasipa kuin huomasikin, ja oliko se totta vaiko unennäköä,
kun korkea vieras itse hyppäsi tikapuiden juureen sekä nosti hänet
veitikkamaisesti kuten höyhenen vain maahan. Anika ei näe eikä kuule,
sillä kaiken tunnon on vienyt salaperäinen lumous, tuskallinen ja
samalla myöskin suloinen puoliksi horrostila.
— Joko nyt uskot, että minä olen herttua?
Näin ilkamoiden pulska nuorukainen hypähti vaunuihin, kädellään
Olejille jäähyväisiä viittoen. Mutta Anikan korvaan hän kuiskasi
vienosti hyväilevällä äänellä:
— Sinun ei tarvitse koskaan minua pitää herttuana, Anika. Vaan minun
silmissäni sinä olet prinsessa aina ... aina...
Vaunut vierivät matkaansa, mutta jäähyväissanat jäivät. Kummalliset
sanat! Tulesta kaiketi punotut, koska vieläkin liekehtivät ja sydäntä
polttavat sekä saavat sen sykkimään, jotta haljeta tahtoo! Ja niin
kummasti soipi sydän taukoomatta, ja aamusta iltaan samaa ääntä
kaikaa kaikki, kaikki... Yöllä huutaa pimeys, aamulla puiden lehdet
kuiskaavat, vaiteliaat vuoretkin ääntelevät, maasta nouseva höyry
huokaa ruoholle ja patakin tulella kiehuessansa samaa sanoo: »minusta
sinä olet prinsessa aina... aina...»
Ja Anika niin mielellänsä kuuntelee, mitä kaikki puhuvat.
Koko päivän on hän hajamielin ja vaiti. Laulut ovat Brezinasta
loppuneet. Anikan ääntä ei kuule Olej eikä Matti. Todellisempi
runollisuus täällä vallitsee! ...
Neito miettii miksi mailmassa herttuoita onkaan, koska hänkin on niin
kaunis katsannoltaan, ettei toukomettinenkään voi hänelle vertoja vetää.
Paimenpoika taasen miettii, miksi se säkkipilli niin äkisti pyssyksi
muuttui Antinpäivän aattona valetussa onnenkuvassa...
Kaikki merkit antoivat katkeran vastauksen katkeraan kysymykseen.
Illalla kun lampuri palaa kotia, saa hän kuulla, että herttua taas on
täällä käynyt.
Ja sitte seuraavana ja kolmantenakin päivänä oli nuori herra siellä
metsästämässä ja poikkesi joka kerta taloon saamaan Anikalta lasillisen
maitoa. Sangenpa hän mahtaa rakastaa metsän riistaa ja maitoa.
Kolmantena päivänä Olejin otsa ryppyihin kävi tämän kuullessaan ja hän
lausui paimenelle:
— Huomenna saat yksin kaita laumaa. Tuo herra metsästelee täällä liian
usein. Tahdon puhutella häntä.
Anika säpsähti eikä virkkanut koko iltaan niin luotua sanaa.
Seuraavana päivänä jäi Olej kotia. Tätä ei ollut kahteenkymmeneen
vuoteen toista kertaa tapahtunut. Lampaat kaiketi kummastelevat, minne
heidän kaitsijansa on joutunut. Ei suinkaan heistä tänään ole suolakaan
makuista ja huonommalta tuntuu kai ruohokin! Ainakin arveli niin Olej,
joka ihan alkoi laumaansa ikävöidä. Heti päivällisen jälkeen lähetti
hän Anikan asialle Tapani Lapajin luo, miltä matkalta hän pääsee
kotia vasta myöhään illalla. Olej pisti »kivimuuri»-piippuunsa sitä
onnetonta kasvia, jonka tähden kuninkaatkin ja kansat tukkanuottaisille
joutuvat ja jonka oikea lampuri antaa vähäisen vetää ulkoilmassa
kosteutta sisäänsä, jotta se olisi sitä väkevämpää. Olej otti tulta
piippuun, laskihen pitkälleen pehmoiselle nurmelle pihalla ja alkoi
katsella taloa, sen somaa punaista kattoa, valkeiksi sivuttuja seiniä,
ulos pistäytyviä katonkannattimien päitä... Kauvan hän katseli näitä
kaikkia, eikä sittekään saanut kylläänsä... Herran poika, sepä oli
mahtanut olla aimo salvumies, joka tuon oli rakentanut.
Siinä katsoa tuijotellessaan huomaa hän miehen varjon liikkuvan
seinällä ja näkee taakse katsahtaissaan Paul herttuan tulevan. Juuri
häntä Olej oli vartonut.
Hän astuu suoraan porstuan oven taa ja kun ei salpa aukene, vaikka hän
sitä yrittää auki saada, niin hän käy ikkunan alle ja koputtaa ruutuun.
— Avaapas ovi, Anika! Nukutko ehkä nukkeroiseni, keijukaiseni,
karitsaiseni...
Mutta turhaan sai herttua koputtaa, karitsainen ei päästänyt sisään,
vaan sen sijaan kuului Olejin karkea ääni.
— Ovi on kiinni, armollinen herra. Minä olen täällä, jos herttua
suvaitsee ehkä jotakin käskeä.
— Hm! Vai sinäkö oletkin, vanha Olej? No, missä on Anika?
Olej tarttui ensin koreaan vyöhönsä, sitte pyyhki hän otsaa leveällä
ahavoittuneella kädellään.
— Tyttö ei ole teidän palveluksessanne, — vastasi hän, — minä ja paimen
olemme teidän armonne käskyn alaisia, mutta tyttö ei ole vallassanne.
Paul Taláry katsoi suurin silmin kummastellen Olejita.
— Mitä tällä tarkoitat?
Lampuri astui aivan lähelle isäntäänsä ja pudisti nyrkkiä. Avarat
paidanhihat kävivät laskoksiin, jotta jäntevät käsivarret paljastuivat,
noenkarvaisessa otsassa suonet paisuivat, karkea ääni kävi karjuvaksi,
myrskyiseksi.
— Tahdon vain sanoa, että jos kauvankin vielä aiotte metsästellä näillä
seuduin ja jos panette pyssyynne vain linnunhaulia, niin saattaa
tapahtua, että kohtaattekin linnun asemesta karhun.
Näin lausuessaan löi hän nyrkillä rintaansa, ikäänkuin tahtoen lisätä:
— »Minä olen se karhu.»
Tämä mahtava herra, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat,
kun hän kuolee, ja jolle hattua nostetaan yhdeksässä komitaatissa
niin kauvan, kuin hän elää, lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan siinä
seisoessansa eikä tiennyt miten olla, kuin elää, mitä vastata, kun
Brezinan lampuri iski häneen suuret, verikirjavat silmänsä, ja tuon
katseen vaikutuksesta polvetkin alkoivat tutista. Pyssy, jonka hän
nosti alas olaltansa, ehkä aikoen oikaista sitä Olejita kohden, vapisi
myöskin.
— Unhotatko, ketä puhuttelet, — sopersi nuorukainen.
— Tiedän, ketä puhuttelen; te olette herrani ja isäntäni. Mutta älkää
te myöskään unhottako, kenen kanssa te puhutte.
— No, kenenkäs?
Olejin pää kohosi rohkeasti kuten sankarin.
— Tuon tytön isän kanssa.
Talárin herttua hieman kumarsi. Keksei hyvän tuuman.
— Hyvä, puhun siis kanssasi, lampurimestari, kuten isän kanssa tulee ja
sopii. Minun täytyy saada tyttäresi mistä hinnasta hyvänsä.
— Mutta minä en häntä mistään hinnasta anna.
— Kuules lampuri. Mitäs sanoisit, jos saisit omaksesi tämän karjatalon
lampainensa, kaikkinensa, jos minä sen sinulle lahjoittaisin!
Lampuri ei ollut milloinkaan kummempaa kuullut. Kaikki »tuhat yhden
yön» sadut olivat vain joutavuuksia tämän hurmaavan todellisuuden
rinnalla. Brezinan punakattoisen karjatalonko ynnä sen yhdeksän
kellokasta, sata hienovillaista oinasta ja kaikki muut lampaat saisi
hän omaksensa! Vähänpä sitten enää jäisi muille ihmisille tässä
mailmassa!
Epäröiden seisoi hän siinä. Vaakaan oli laskettu niin suuri paino, että
toinen puoli oli hetkiseksi heilahtanut ylös, vaikka ehkä kuitenkin
taas olisi alaskin voinut siitä painua.
Ihastuksella katseli herttua tuota vaa’an epäröimistä.
— Siten sinusta ihan todella tulisi Brezinan herra.
Lampuri katsoa tuijotti suoraan eteensä. Kirkkaita tulevaisuuden kuvia
alkoi liikkua hänen sielussaan. Kultasolki vyössä, paita silkistä;
hänen lähteissään lauman kanssa kantaa renki perässä lekkeriä, joka
on täynnä makeata viinaa; kaikki ihmiset hänelle hattua nostavat ja
häntä kadehtivat: kas, tuolla kävelee Brezinan lampuri, jonka rikkaudet
ja aarteet ovat niin suuret, että kipaisivat olemaan vaikka Preussin
kuninkaan piironginlaatikossa.
Olej vavahti.
Mutta myöskin tulisi se tietyksi, kuka hänelle antoi nuo äärettömät
tavarat, ja saadaanpa sekin ilmi, mistä hinnasta hän ne sai. Mitä
maksaa kaikki turha ihmisten kunnioitus, kun sitä kaikkialle seuraa
suuri synkkä varjo? Suuri synkkä varjo — paha omatunto.
— No, Olej, päätäpäs asia!
— Ei, ei, armollinen herra, jättäkää minut rauhaan. Antakaa minun
olla! Olen ollut isänne uskollinen palvelija, älkää saattako häpeätä
harmaille hiuksilleni!
— Varo, ettet ratkaise liian hätäisesti asiata; et aina tapaa minua
anteliaalla päällä. Tuskin yksi tuhannesta miehestä hylkäisi tällaista
tarjousta. Minä rakastan Anikaa, vien hänet kanssani Wieniin, ja
hänellä on siellä oleva niin hyvät päivät kuin milläkin kreivittärellä.
Hänkin rakastaa minua ja tulee kernaasti mukanani. Mitä tuumimista
siinä olisi, vanha Olej? Tänne kourasi!
Ei koskaan... Ei koskaan! ...
— Hullu olet, ihan mieletön olet. Ymmärräthän asiani. Ei sinun muuta
tarvitse kuin ummistaa hetkeksi silmäsi sekä olla huutelematta, hälinää
nostamatta. Siitä saat karjatalon lampainensa. Ei siihen ole mitään
tahraa jäävä. Jos minä esimerkiksi veisin salaa Anikan mukanani, niin
se tietysti tapahtuisi tietämättäsi etkä sinä voisi sille mitään tehdä.
Ethän sinä voi onnen rattaan puolapuuhun tarttua ja sitä seisauttaa.
Olej kääntyi herraansa selin.
— Miksi rupesitte siinä tapauksessa asiasta puhumaankaan, — mumisi hän
kolkosti, — olisitte tehnyt ilman...
— Hyvä! Teen siis ilmankin, — puhui herttua äkkiä kääntyen
lähteäksensä. Hyvästi!
Nopein askelin hän poistui itseksensä vihellellen.
Olej horjui seinän nojaan. Voimat luopuivat. Hän tahtoi vielä huutaa
jotakin poistuvalle, mutta huulet vain liikkuivat, ääntä ei tullut.
Kauheasti pyöreivät hänen silmänsä, herttuan jälkeen ne kummanlaisesti
tuijottivat. Pelko ja inho niistä kuvastui.
Horjuen ja seinää pidellen hän kömpi tupaan. Päätä huimasi, tuskallisia
ajatuksia oli sinne tukuttaisin tunkeutunut, jotka raskaina kuin
jyrkältä vuoren rinteeltä vyöryvä kivi laskeusivat sydämmelle sitä
painamaan ja ahdistamaan.
— Voi se on ähky! — äännähti hän kamalasti.
Vuorten kaiku vastasi: voi, ähky.
Olej kyllä tiesi, ettei se ollut totta. Ihminen osaa valehdella
itsellensäkin.
Tultuansa tupaan meni hän maata ja uskotteli ähkyä potevansa.
Ensimmältä ähkyi hän sairaan metsänpedon lailla, sitte kätki
hän kamalannäköisiksi käyneet kasvonsa peitteen alle ja rupesi
helpoittaakseen tuskiansa veisaamaan.
Entä jos veisuusta lainaamansa mietteet karkottaisivat tiehensä nuo
entiset synkät ajatukset?
Hyvän aikaa hän näin tuskissaan vaikeroi, kunnes kuuli ulkoa Anikan
nopsat askelet.
— Jopa tuli, nyt saa nähdä! — huudahti ukko hypäten seisoalle kuin
vimmattu. Vuodetta vastapäätä riippui seinällä peili, josta hän näki
turvonneet kasvonsa. Hän seisahtui sen eteen, katsoi ällisti hetkisen
omaa kuvaansa, — sitte karjasi hän kerran, nosti nyrkkiä ja löi sillä
peiliin niin tuimasti, että lasi tuhansina pirstaleina lenteli pitkin
huonetta.
Kädestä juoksi veri, silmät mulkoilivat nurin päässä, kun Anika astui
tupaan, ja isä makasi tiedotonna tainnoksissa lattialla.
Anika ei voinut ymmärtää, mikä isää vaivasi; alkoi kiireisimmästi
valella kasvoja vedellä sekä nosti hänet sänkyyn maata. Koko yön
lampuri houraili, oli taistelevinansa kauheitten hirviöiden ja noitien
kanssa, jotka tahtoivat pistää häntä sydämmeen ja kaivaa maksan ulos
hänen sisuksistansa.
Aamun valjetessa hän tointui, ajoi Matin kanssa lampaat laitumelle,
mutta ei herättänyt Anikaa, kuten muuten tapansa oli, suurusta
laittamaan, vaan läksivät syömättöminä.
Oli kaunis kevätaamu. Kaikki kappaleet saivat osansa luonnon ihanasta
hymyilystä. Kastehelmistä kimalteleva ruoho tarjoutui lampaille
syötäväksi, eikä heitä tarvinnutkaan kahdesti käskeä; linnut lauloivat
niin iloisesti... sanalla sanoen aamu oli niin ihana, kuin se on
runoilijain lauluissa kuvattu, vaikka ne eivät muuten useinkaan
paikkaansa pidä. Luonto onkin ainoa, jota ei fantasia voi kaunistaa
eikä suurentaa, mutta vain typistää.
Kaikki näytti iloiselta, Olej vain oli alla päin ja Matti surullisna.
Olej ei koko päivään löytänyt rauhaa mistään. Ei viitsinyt maata,
lauman johto ja pajukorin tekokin tuntui ikävältä, käveleminen oli
vaivaloista, ajatteleminen, niin, ajatteleminen oli tuskallista.
Ja kuitenkin oli hänen mahdoton ajatuksia paeta. Ne syöksivät hänen
kimppuunsa ja seurasivat häntä kaikkialle.
Ajatukset ovat niin hävyttömät, etteivät tottele, vaikka käskeekin
heitä suorimaan tiehensä.
Kuinka käy Anikan? Hän oli aikonut myydä tyttärensä, hän, Tuomas Olej,
Brezinan lampuri. Myydäkö häntä aarteista, rikkauksista? Ei koskaan! Ei
koskaan!
Ja tuo ääni, joka oli seitsemäntoista vuotta elellyt metsässä,
puhutteli tänään häntä jo kolmasti sanoen nuhtelevasti: Tuomas! Tuomas!
Hirveätä! Yhdeksän kellokkaan kellotkin tietävät puhua, että
»karjatalon osti... kunniaansa vaihtoi».
— Kuules poika, ota irti kaulasta nuot kellot!
Matti tekee työtä käskettyä, mutta kovasti hän tuumii, mikä lampurin
päähän nyt on pistänyt.
— Kuules Matti, anna kellojen olla; tuli toinen asia mieleeni. Ota
takki yllesi! Paljoko aikaa jo lienee kulunut?
— Päivä on yli puolen.
— Saat lähteä Taláriin.
— Ymmärrän, isäntä.
— Menet herttuan hoviin ja sanot, että olet Brezinan lampurimestarin
asialla sekä tahdot puhutella itse herttuata.
Matti kuunteli tarkasti, hengitystään pidätellen.
— Sinut lasketaan sisään. Seisot herttuan edessä ja lausut hänelle
sanasta sanaan näin: »armollinen herra, Brezinan lampuri ilmoittaa,
ettei siitä meidän kesken puhutusta asiasta ikinä synny mitään;
heittäkää se mielestänne armollinen herra.» — Ymmärsitkö? Riennä!
Matti olisi mielellänsä tarkemmin udellut, mikä se asia oli, mutta
lampuri oli niin äreän ja tuiman näköinen, ettei uskaltanut häntä
puhutella ja ruveta kyselemään. Matti aavisti kuitenkin vaistomaisesti,
ettei tuo asia olisi oleva herttualle mieliksi — ja hän kiiruhti sitä
toimittamaan.
Illan tullen hän saapui matkaltansa Talárista. Läähöttäen, väsyneenä
mutta kumminkin vihellellen hän palasi kotia. Mistä hiidestä oli hän
niin hyvälle hatulle tullut?
— Mitä sanoi herttua? — kysäsi lampuri ääntänsä hilliten.
— Ei mitään, isäntä. Ei niin mitään.
— Et siis hänen puheillansa käynytkään! — torui hän murheissaan.
— Enkä käynyt, — vastasi poika levollisella omatunnolla.
— Mutta enkö minä käskenyt? — ärjäsi ukko vihaisesti.
— Joko käskitte, taikka olitte käskemättä... tänään puolenpäivän
tienoissa oli herttua matkustanut Wieniin. Sinne minä en voinut lähteä
hänen perässään, — puhui paimen hieman närkästyneenä, varmasti arvellen
hyviä sanomia tuovansa.
Lampuri ei vastannut mitään, silmät vain alkoivat kauheasti päässä
mulkoella ja kasvot ihan kelmeiksi kävivät.
Hän käärei viitan yllensä ja alkoi juosta kuin mieletön kotoa kohden...
Hänen aavistuksensa toteutui.
Tuvan edustalla näkyivät tuoreet rattaiden jäljet. Huoneissa ei ollut
elävää sielua.
Anikan arkivaatteet makasivat pöydällä: valkoisenkirjava huivi, viheriä
sarssihame ja vanha keltainen nuttu. Pyhävaatteet hän oli ottanut
yllensä. Arkinutun päällä oli leveällään paperi, missä kirjoituksen
alla oli herttuan vaakunasinetti: leijona, miekka hampaissa. Se oli
karjatalon sekä siihen kuuluvan karjan lahjoituskirja.
Tämän havaitessaan lampurista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen
pistetty. Hän arvasi ihan oikein asian laidan. Paha omatunto on taitava
opas. Herttua oli tehnyt ihan niin, kuin hän oli hänelle luvan antanut
tehdä: oli enempää kyselemättä toiminut salaman nopeudella.
Ukko otsaansa pyyhki, katse ympärille harhaili, ja hän alkoi huutaa
vimmatusti:
— Anika! Anika!
Huudellessaankin hän tiesi, ettei vastausta mistään tule. Missä onkaan
jo Anika! Wienin kaupunkia kohden häntä rautatie kiidättää!
Äänensä sorroksiin huudeltuansa vaikeni hän yhtäkkiä. Kalpeista
kasvoista katosi surun ja epätoivon ilmaus; hän muuttui
synkännäköiseksi, uhkamieliseksi, istui porstuan kynnykselle ja pisti
tupakkaa piippuunsa sekä päästeli niin jäykkänä savuja, kuin olisi hän
siinä korkeintaan miettinyt, tuleeko huomenna sade vai pouta.
Mutta äkisti nousi hän seisoalle sekä viittasi sormellaan uhkaavasti
taivaasen.
— Kuules, Jumala! Vielä tänään sinulle näytän...
Sitte istui hän taas kynnykselle ja poltteli piippuansa aivan kuin
hänellä ei muita aikeita olisi ollutkaan.
Vasta silloin hän heräsi mietteistänsä, kun lammaslauma Matin johtamana
astui pihaan.
— Olipa hyvä, kun tulit, poikani, — puhui hän paimenelle tavattoman
lempeästi. — Tuolla tuvassa on kiireinen kirja, jonka sinä saat heti
viedä pehtuorille Taláriin. Käske hänen lähettää se armolliselle
herralle, mutta älköön sulkeko kirjettä vielä tänään, vaan vartokoon
huomiseksi. Sitte saa hän huomenna kirjoittaa siihen jotain lisää.
— Menen heti noutamaan sitä tuvasta, isäntä.
— Ei sinun tarvitse, kyllä minä sen tuon.
— Mutta antakaa minun mennä edes pyytämään Anikalta vähäisen lämmintä
ruokaa, ennenkuin lähden.
— Älä huoli mennä. Tässä on rahaa; saat sitte matkalla syödä ja juoda.
Matti pudisti päätä. Mitä tuolla sisällä lienee tapahtunut, koskei ukko
häntä päästä tupaan? Se on varmaan Anikan tähden. Ehkä hän nukkuu?
Taikka itkee? Sangen mielellänsä Matti nyt vain hetkiseksi tahtoisi
saada neitoa nähdä, minkä muotoinen hän on. Joka päivä on hän hänet
nähnyt, aina hänen muotonsa on nuorukaisen silmissä, mutta kumminkin
hän joka päivä sen muodon unhottaa. Kummallinen on se rakkaus.
Sama se! Antaa tytön tänään vähäisen surra herttuan lähtöä; huomenna
taikka ylihuomenna hänen rakkautensa taas palaa entiselleen. Säkkipilli
on jälleen oleva onnenkuvan seljässä...
Hyvillä mielin läksi Matti matkalle, herttuan jättämä paperi muassa.
Ristissä käsin katseli Olej häntä niin kauvan, kuin pojan haamu tieltä
näkyi; sitte poikkesi hän navettaan.
Hän tarkasti lampaat kaikki järjestänsä, seisahti tavan takaa yhden ja
toisen kohdalle mumisten käsittämättömiä, puolia sanoja, ja viimein
nämätkin haihtuivat kuuluvaan nyyhkytykseen.
Brezinan lampuri itki kuin lapsi.
Hän veti hattua alas silmille, ettei sen alta mitään olisi näkynyt, ja
astui navetan ovesta ulos. Pihaan päästyänsä hän sulki oven lukkoon
kiertäen kahdesti avainta, kuten tapansa oli yöksi. Mutta nyt hän tällä
kertaa astui suoraan vinttikaivon luo ja heitti syvästi huoaten avaimen
kaivoon.
Ja nyt hämärän tullen hän ryhtyi työhön. Pihalla oli läjä kuivia olkia;
näitä hän kantoi hajalle melkein ylenluonnollisella nopeudella sekä
asetteli talon ympärille paksulta, runsaassa määrin.
Ja kun tämä työ oli tehty, otti hän korean halattinsa ylleen sekä
sytytti oljet palamaan kuudesta kohdin. Vielä heitti hän yhden palavan
lyhteen vinnille, joka oli kaikellaista kalua täynnä.
Tuuli liehutteli iloisesti tulenliekkejä ja kasvatti ne pika pikaan
äärettömän suuriksi.
Mutta maan kuulu Brezinan lampurimestari lähti juoksemaan yli kivien
ja kantojen maalia, suuntaa tietämättä; ei taaksensa edes katsonut...
Tiesi hän ilmankin, mitä siellä tapahtui. Mihinkä ikänä juoksi, niin
oli metsä valoisa, aivankuin kirkkaalla päivällä. Mutta etäämpänä,
minne ei tiheän metsän takia valo enään näkynyt, tunsi hän kasvoillensa
putoilevan kummallisia hämähäkintapaisia eläviä, jotka kutittivat....
Yhden sai hän kiinni lennosta, otti käteensä ja tutki mikä se oli....
Ei ollut mikään itikka, vaan mustaa kartta, jota tuuli oli tuonut tänne
asti Brezinan palavasta karjatalosta....
Ja Brezinan lampuri juoksi yhä edelleen. Herra yksin tiesi, minne hän
viimein seisahtui ja joutui? ...
Kun Matti aamun valjetessa saapui kotia, niin hän ei enää löytänytkään
Brezinan karjataloa, vaan tyhjän, mustan savuavan sijan.
Maahan vajonneita, hiiltyneitä hirsiä, mustuneita luita....
Olivatko ne ihmisen vaiko eläinten luita?
Paimenen sydäntä alkoi ahdistaa. Kaikki oli hänestä kauhea,
hämmästyttävä arvoitus.
Hän huuteli Anikaa ja lampuria nimeltä.
Ei kukaan vastannut.
— Herra Jumala, missä lienevätkään? ...
Palavat kekäleet, jotka siellä täällä kiiluivat tuhan alta, eivät
suinkaan hänelle vastausta antaneet.
* * * * *
Siitä asti on Brezinan laaksossa kaikki hiljaa; rehevää ruohoa
ei tallaa ihminen eikä eläin. Vuodet vierivät toistensa perään;
päärynäpuut kantavat hedelmiä ja pudottavat ne taas maahan, ruoho
kasvaa ja uudestaan lakastuu, mutta yksi musta, neliskulmainen paikka
ei koskaan viheriöitse. Kuka tietää syyn siihen sanoa! Surumielinen
kansanlaulukaan ei tiedä asiasta muuta osviittaa antaa kuin seuraavat
säkeet:
Ja musta paikka on tienoolla Brezinan,
On karjatalo siell’ ollunna kuulu maan...