Kristina lähetti heti vastauksen:
»Rakas Niilo!
Odotan yhä vielä! Isä on taipumaton. Mutta kuitenkin olen koettanut
asiata edesauttaa. Sinun lähdettyäsi, olen syönyt vain sen verran,
etten nälkään kuole. Herrainen aika, kuinka suloista on sinun tähtesi
nähdä nälkää! Tänään olen antanut punnita itseni ja tiedätkös, olen
vuoden kuluessa laihtunut neljäkolmatta naulaa. Jos näin jatkuu
edelleenkin, niin ei liene mahdotonta sinun vuodessa koota tarvittavaa
määrää kultaa. Jospa toivomme piankin toteen kävisi! Kristina.»
Kului noin kymmenen vuotta, eikä Kristina saanut kirjeesensä vastausta.
Sillä aikaa Csemez ukko jo kuolikin ja Kristinasta on tullut
aikaihminen, jota jo hieman hävettää, kun täytyy ruveta Kyöpelin
vuorta kiipeemään. Mutta tietäähän jokainen, miksei hän ole miehelään
mennyt! Kaukana, vieraalla maalla, valtameren takana hänen sulhasensa
kaivaa kultaa, joka lapionpistolta yksin huoaten. Niinpä siitä on
kansanlaulukin syntynyt:
Kultaa kaivamassa
ompi nuorukainen! —
Joka muruiselta
neidon poskuselta
ruusu kuihtuu vainen.
Yhden ainoan kerran muuan maankiertäjä toi hänestä jotain tietoja
valtameren takaa. Tämä kertoi noin kolme vuotta sitten tavanneensa
Niilo Mirkovszkin Brasiliassa, ja oli hänellä jo silloin viisikymmentä
naulaa kultaa.
Herrainen aikaa, jospa vain voisi lähettää hänelle tiedon, ettei
nyt enään kultia tarvita, kun hän vaan tulee itse takaisin, oikein
kiiruhtamalla rientäen.
Csutkás herra ja Luppán ritari ovat jokapäiväisiä vieraita Kristinan
luona. He ovat niin taloon tottuneet, että he isännän kuoltuakin tänne
tulevat juttelemaan ja nuuskaamaan. Naimista ja rakkautta ei kumpikaan
enään ajattele, ja turhaa se olisikin, sillä olihan Kristinan sormessa
vieläkin sama sormus, mihin Niilo oli »tempus» sanan piirtänyt!
Sitä neitoa, josta on »tempus» sanottu, ei näet kenkään enää tohdi
ruveta kosimaan.
Kristina odottaa, välistä riutuvalla toivolla, välistä taasen
kasvavalla.
Epävarmuus tuo myötänsä jonkinlaista tuskallista mutta samalla myöskin
suloista kaihoa.
Kun portinsaranat kitkahtavat taikka jotain muuta outoa ääntä kuuluu,
niin hänen mieleensä muistuu, että se ehkä onkin Niilo, joka nyt avasi
portin; tai kun koira ulkona haukkuu, niin tietää se Niilon tuloa; kun
sakset putoovat maahan ja jäävät kärki lattiassa seisomaan, niin on
rakas henkilö taloon odotettavissa; tänään kai Niilo tulee. Kun neito
ja Csutkás herra sattumalta lausuvat yhtaikaa saman sanan, niin se
tietää, että pian rakastava pari toisensa kohtaa. »Taivaan Herra, entä
jos hän todellakin vielä saapuu...»
Csutkás herra veti nuuskaa nenäänsä oman sääntönsä mukaan ja lausui:
— Ei ole mahdotonta! Mutta kuitenkin, kaikitenkin, jollen olisi niin
vanha... niin läksisin, Kristina... läksisin ja toisin hänet korvista
vetäen takaisin. Kuules Luppán, semmoinen mies minä olisin. Kuules,
menisin kun menisinkin! Mahdollista on, että vielä sen teenkin, Luppán.
Sen teenkin.
Heikoista silmistänsä ukko näin puhuessaan kyynelet kuivaa.
— Vaan ei, ei! En pääse, Kristina. En voi jättää heitä... poikia...
oppilaitani, sillä he ovat minuun kiintyneet... niin, niin, ovat minuun
kiintyneet.