Siitä päivästä lähtien ei Niilo Mirkovszkia nähty Schemnitzissä.
Hän oli kadonnut kuulumattomiin, jättänyt vanhempansa, siskonsa.
Kokonaiseen vuoteen ei hänestä saatu mitään tietoja. Minne meni, kunne
katosi, mihin mailman ääreen intohimonsa hänet veikään? Eläneekö, vai
onko kuollut?
Vihdoin saapui eräänä päivänä San Franciscon postileimalla merkitty
kirje Kristinalle. Sen sisällys oli sanasta sanaan näin:
»Rakas Kristina!
Elän. Kultaa on koossa seitsemäntoista naulaa. Neljäseitsemättä
puuttuu vielä. Tietämys, että vihdoin sinut omakseni saan, ylläpitää
voimani ja tekee minut onnelliseksi. Lähetä vastaus San Franciscoon
»Kullankaivajien hotelliin». Sieltä sen sitte perin.