Selitetään »tempus» sanan ihmeellinen merkitys.
Schemnitzin metsä- ja vuoriopiston oppilaat ovat omituisia poikia.
Sangen mielellänsä he rupeavat sormikoukkuun mailman, muotien,
yhteiskunnan, opettajien ja ajan aatteiden kanssa, jotka kaikki
ylläluetellut asiat he panevat yhteen luokkaan niistä sen enempää
piittaamatta.
Opiston nuoriso muodostaa erityisen pikku valtion saksalaisten
ylioppilasseurojen mallin mukaan, joka useissa kohdin on nykyajan
seuraelämän irvikuva, mutta kuitenkin monessa kohdin kuvaavasti
omituinen. Yhteyden aate muodostuu täällä todelliseksi veljeyssiteeksi,
vaikka siinä ilmestyy joskus kummallisia kasvannaisiakin. Jos joku
oppilas on pantu lukon taa jostakin rikoksesta, niin ovat toiset
valmiit uhraamaan henkensä hänen pelastamisekseen. Miehissä silloin
piiritetään tuomarien asuntoa, kunnes näiden täytyy väistyä myrskyisenä
esiintyvän yleisen tahdon tieltä vahingoksi oikeudelle, sillä eihän
oikeudella ole kurkkua huudellaksensa eikä nyrkkejä uhataksensa, eikä
liioin maatilaa, taloa taikka muuta kiinteätä omaisuutta eikä siis
myöskään vaikutusvaltaa Schemnitzissä. Jollei ravintoloitsija taikka
kahvilan isäntä anna oppilaalle velaksi, niin on se oitis »casus belli»
(sodan syy) eikä sillä onnettomalla miehellä voi kauvan olla pysyväistä
asuntoa kultaisen kaupungin vanhojen muurien sisällä. Liikkeensä saapi
hän lopettaa ja heittää puotinsa avaimet vaikkapa kaivon pohjaan, sillä
kun oppilaat kerran sanovat »abzug», niin on se ikuisiksi ajoiksi
unholaan haudattu. Tämän omituisen seuran päänä on se, joka jaksaa
yhdellä istunnalla juoda enimmän olutta, ja kantaa »olutkuninkaan»
nimeä. Olutkuningas on mahtava mies, miltei yksinvaltijas, jonka toimia
jossakin määrässä rajoittaa vain kahdesta hänen jälkeensä mahtavimmasta
oluenjuojasta syntynyt neuvoskunta. Veroa maksavat alamaiset ovat
»keltanokat» eli ensivuotiset, jotka jaetaan vanhemmille palvelijoiksi
ja joiden täytyy ehdottomasti totella itsekukin »veteraaniansa».
Korvaukseksi saa äskentullut nauttia vanhemman oppilaan suojelusta sekä
sitä armoa että tämä antaa palvelijansa suosiollisesti kestitä itseään
tämän omilla rahoilla. Noille veteraaneille taasen on luvallista
kaikki tässä mailmassa; hän saapi mellastaa ja mässätä mielensä
mukaan, maallinen laki ei häntä rankaise, ihmisvoima ei häntä estä,
jumalallisesta laista hän ei piittaa. Kaikista mailman mahdeista
kunnioittaa hän vain yhtä ainoata sanaa.
Tämä ainoa sana on »tempus».
Jos joku Schemnitzin vuoriopiston oppilas kirjoittaisi sadan florinin
setelin selkään »tempus» sanan sekä heittäisi sen sitte kadulle, niin
ei kenkään moneen päivään rohkenisi sitä korjata, sillä tuo sana
tietää: »älä kajoo siihen!» — ja voi sitä kuolevaista sielua, joka
tohtii tuota sääntöä rikkoa. Kun veteraani sanoo keltanokalle: »tempus
keltanokalleni», niin tulee hänestä siitä hetkestä alkaen todellinen
pyhimys ja loukkaamaton henkilö. Tai kun päällystakin vuoriin on
musteella kirjoitettu sana »tempus», niin ei varaskaan sitä uskalla
viedä, taikka jos hän sen kaappaiseekin, niin jo seuraavana päivänä hän
sen vavisten salavihkaa takaisin tuopi. Kapine, jossa ei löydy tempus
sanaa, on »res nullius» (omistajan kalu). Jos se varastetaankin, niin
ei ole omistajalla oikeutta sitä takaisin etsiä.
Tästä asiasta olisi paljon puhumista, mutta emme olisi tämänkään vertaa
siitä maininneet, se kun on enimmäkseen ikävänpuolista laatua eikä
varsinaisesti kertomukseemme kuulu, jollei olisi pitänyt huomauttaa,
että sama »tempus» sana oli myöskin siihen kihlasormukseen piirretty,
jonka seuraavana päivänä Niilo Mirkovszki painoi Kristinan sormeen.
Hän saapui iltapäivällä ja tapasi Kristinan yksinänsä. Hän oli
tavallistaan vaaleampi, eilisten kohtausten tähden yötisen valvomisen
merkit vielä kasvoissa näkyivät, toisin sanoin: hän oli sitä
miellyttävämpi.
— Tulin sanomaan jäähyväiset, Kristina.
Neito laski kädestänsä vesikannun, mistä paraikaa kukkiansa kasteli, ja
loi äimistyen suuret, tummat silmänsä Niiloon.
— Minne menette? — kysyi hän verkkaan.
— Kaliforniaan, San Franciscoon, taikka minne tahansa... Semmoiseen
maahan, missä kultaa kaivetaan...
— Mitä joutavia!
— Sen päätin eilen tehdä. Siitä ei enää kysymystäkään; minä lähden,
Kristina, sillä rakastan teitä sanomattomasti. Nyt on vain kysymys,
paljoko...
— Paljoko painan, vai kuinka? — virkkoi Kristina hymyillen, mutta tämä
hymy oli väkinäistä ja elotonta.
— Niin, se minun pitää ennen kaikkia saada tietää, Kristina, — vastasi
Niilo vakaasti.
— Painan kahdeksankymmentä ja yksi naulaa... Menneellä viikolla
nostatin itseni teurastajan vaa’alla.
— Paljon on, sangen paljon! — huokasi Niilo. — Sitte läheni hän hiljaa
neitoa, tarttui hänen kätöseensä sekä lisäsi: yhdentekevä... Pari
naulaa sinne taikka tänne!
Nyt otti hän esiin liivintaskusta hopeisen sormuksen, johon hän viime
yönä itse oli piirtänyt sanan »tempus», sekä pani sen morsiamensa
sormeen.
— Tässä on sormus sinulle, Kristina! Kultaa en voi sinulle antaa,
sillä tästedes en saa kultaa tuhlata, mutta kelpaahan tuokin tähän
tarkoitukseen. Tästä hetkestä aikain olet morsiameni. Eikös niin?
Neito kainosti nyökkäsi myöntävästi päätä.
— Mutta odotatko minua? Ehken pääse palaamaan moneen vuoteen, ehket saa
minusta pienintäkään tietoa, ehken voi sinulle kirjettäkään lähettää.
Odotatko kumminkin? Sitte... sitte, kun sydämmeni lakkaa sykkimästä,
heitä pois tuo sormus.
Mutta Kristina ei sitä heittänyt, vaan nosti sen huulillensa ja suuteli
sitä.
Kirkastunein kasvoin seisoi Niilo neidon edessä, onnellisuudesta miltei
horjuen.
— Kiitos... kuiskasi hän. — Kiitos. Nyt olen rohkea, nyt pääsen
päämaaliini. Muisto tästä hetkestä on seuraava minua kaikkialle sekä
auttava minua. Vai olisiko todellinen rakkaus herennyt jo ihmeitä
tekemästä? Tiedän, ettei ole. Herran haltuun, rakas... rakas Kristina!
— Ei, älä, Niilo... Älä mene niin äkisti. Pysähdy! Minä puhun asian
isälleni, hänen pitää luopua tuosta kummallisesta tuumasta. Sinä et saa
mennä, se on mahdotonta...
Niilo pudisti päätä.
— Tunnen isäsi, Kristina; turhaa on kääntyä hänen puoleensa, hän on
mitä itsepäisin mies. Vielä kerran: Herran haltuun! Säilytä rakkautesi
minulle... tuo sormus sinut minulle varjelkoon...
Ehdottomasti tarttui neito Niilon käsivarteen ja piti siitä kiinni
kauvan aikaa, kunnes huomasi, että se kenties oli sopimatonta, sekä
sopersi punastuen:
— Tee siis mitä parhaaksi katsot; minä rakastan sinua aina ja odotan
sinua elinaikani... Jumala on todistajani...
Niilon silmiin kyynelet nousivat, hän käänsi kasvonsa poispäin
ja kumartui rohkeasti ja vikkelästi Kristinan puoleen, suuteli
punahuulille sekä syöksyi sen tehtyään ovelle, juurikuin olisi
mielipuoleksi tullut.
Säikähdyksestä liikkumatonna seisten katsoa tuijotti Kristina hänen
jälkeensä; sitte painoi hän kätensä sydämmelleen ja tunsi hengityksensä
seisahtuvan, voimiensa nopeasti heikkenevän...
— Hän meni... mietti hän, ja sydäntä kovasti ahdisti... hän meni, meni!
— äännähti hän sitte kuuluvasti.
Ja itkeä nyyhkyttäen hän vaipui nojatuoliin.
— Herra Jumala, vasta nyt huomaan, kuinka häntä rakastan. Onhan hän
ihan romaanisankarien kaltainen...