Niilo ei niin vähällä häntä päästänyt, vaan työntäessään hänet luotansa
toisella kädellä hän puristi toisella tytön käsivartta niin lujasti,
jotta parka ihan kipeästä kiljahti. Nuorukainen ei enään ollut
verrattava ihmiseen vaan villipetoon, jonka mielenmaltti on saanut
väistyä intohimojen tieltä.
— Se ei ole totta, Kristina! Sinä petät minut. Minun täytyy tietää...
tahdon tietää.
— No hyvä. En rakasta sinua, mutta en liioin ketään toista, en ainakaan
miestä, jonka nimeä voisin sanoa. Olen uneksinut nuorukaisesta, joka on
kaunis kuin Don Alvira »Musta nainen» nimisessä romanissa, urhoollinen
ja hellätuntoinen, kuin Athos »Kolmessa Musketyörissä», joka osaa
lempiä niin syvästi kuin Gaston »Kultahiuksissa» ja joka on niin
oppinut kuin Ivan Berend Jókain kirjoittamassa »Mustissa timanteissa».
— Siinä tapauksessahan olet todellakin hupsumainen, — naurahti Bohuska
hilpeästi... Kyllä noita haaveilevia runoilijoita kestää kuunnella!
— Herrainen aika, en itsekään tiedä minkälaisen hänen pitäisi olla...
sen vain tunnen, ettei se saisi olla aivan Niilon kaltainen... Voi,
ihan on pääni haljeta! Jospa vain olisi rahtusen, runsaankin rahtusen
toisellainen kuin Niilo, niin rakastaisin todella... mutta nyt... nyt...
Vielä lujemmin puristi Niilo hänen käsivarttansa.
— ... Nyt tahdon tulla vaimoksenne, koska olette kaunis... sangen
pulska poika, ja Csutkás setä ynnä Luppán minua isältä pyysivät
puolisokseen äsken tuolla lehtimajassa.
Pelästyneenä vilkaisi hän taakseen puutarhaan päin.
Ja todellakin astui heitä kohden pitkin polkua kolme herrasmiestä.
Luppán ritari ehti ensimmäisenä nuorten luo. Kasvot makeasta hymystä
loistivat.
— Kas vaan, — huudahti hän hilpeästi, — melkeinpä näytte itkeneen,
Kristina! Kuka on itkettänyt? Ahaa! Csutkás. Kyllä jo muistan...
Csutkás. Se hiton vanha lurjus... Mutta vait! Tuollapa hän tuleekin...
Kun ei vain kuulisi puhettamme.
Luppán herra katsahti tutkivaisesti taaksensa.
— Niin, niin, hiton vanha lurjus, ja vielä päälliseksi niin naurettava.
Niin, niin, sen uskallan sanoa vaikka kaikkein kuullen...
Tehden sankarillisen liikkeen kääntyi hän katsomaan taaksensa, oliko
Csutkás vielä kaukanakin; sitte jatkoi hän hiljaa:
— Mutta kun hän on kovasti sappitautinen... niin en soisi hänen sitä
kuulevan, sillä taitaisipa sappensa peräti puhjeta. Teitte tosiaankin,
neiti, aivan oikein, kun häntä pakenitte. Hyväksyn tekonne, Kristina!
Ette mitenkään muulla tavoin olisi niin selvästi voinut mieltänne
ukolle ilmaista. Se oli todellinen tunnustus, Kristina. Hieno, mutta
ymmärrettävä; minä sen ymmärsin.
— Oh, oh, Luppán setä, — puuttui Kristina puheesen viekkaasti hymyillen.
Naiset osaavat yhtaikaa itkeä, vihata, suuttua, rakastaa, haaveksia
sekä hymyillä. He ovat samalla kertaa lapsellisen ymmärtämättömät sekä
perinpohjaiset diplomaatit.
Luppán ritari äimistyi »setä» sanasta.
— Älähän nyt, pikku vuohensilmä, tyttönen! Kas, kuinka osaakin puhua
pilojansa. Hm, Kristina... Toivon, ettette niin aivan tarkasti pidä
kiinni tuosta »setä» sanasta, vaan olette taipuvainen vaihtamaan sen
sopivaisempaan. Sanoin sopivaisempaan, mutta ehkäpä olisin voinut
sanoa: suloisempaan...
Niilo seisoi levotonna, ja ellei Bohuska rukoilevin katsein olisi häntä
asetellut, niin Herra tiesi, kuinka syvästi hän olisi saattanut herra
ritaria loukata.
— Luppán setä puhuu leikkiä, — vastasi Kristina ja nykäisi huivia
sirosti ilkamoiden eteenpäin, jottei Luppán herra ollenkaan nähnyt
hänen kasvojansa eikä liioin sitä ynseätä suunmurtoa, mikä saattoi
Bohuskan, joka seisoi sivulla, hillittömästi nauramaan.
— Joko taas? — puhui Luppán haikealla äänellä. Olenko minä leikin
laskijan näköinen? En suinkaan, Kristina! Vaan puhun vakaan miehen
sanoja, minunmoiseni miehen sanat ovat niin vakaat kuin olisivat
präntissä käyneet. Ja vielä nähkääs, olen ihan sopiva rakastettavaksi.
Joka jänteeni on siihen omiansa. Saatan sanoa olevani paljon kokenut ja
koetellut mies enkä mikään nuori hulivili, joka ei ole vielä korvien
takaa kuivunut ja jonka elämä ei ole Saharan erämaan arvoinen.
Tämän mainion lauseen lausuttuansa Luppán herra veti syvän henkäyksen,
odottaen, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Kristinaan, josta
syystä hän myös ojensi kätensä tytön huivia kohden, sitä kasvojen
edestä hellällä leikillisyydellä riisuakseen.
— Ei, ei, ei, — huudahteli Kristina, juosten muutaman askelen Niiloa
kohden.
Vanha rakastaja heti perässä ja saikin pakenevan enkelin kiinni, kun
tämä kaatui tiellä olevaan sankoon, sekä tarttui hänen vyötäreisinsä.
Kovasti silloin hänen sydämmensä sykki! ...
— Mihin pysähdyinkään? Tuota, tuota... höpisi hän hämillään, säihkyvin
silmin.
— Saharan erämaahan, — huomautti Bohuska.
— Niin, niin. Sanoin, että olen kokenut mies, olen jo ennenkin
nauttinut perhe-elämän onnellisuutta, olen ollut sen pyhissä siteissä,
olen jo yhden vaimon haudannut. Oh, yhden jo olen haudannut ja osaan
vielä toisenkin...
Kuten ennenkin näitä muistoja mainitessaan heltyi hän nytkin,
jotta puhe hetkeksi keskeytyi, ja ilosta ihan hurmaantuneena hän
irroitti käsivartensa Kristinan solakan vartalon ympäriltä, jonka
koskettamisesta äsken eriskummallinen palavuus valtasi hänen suonensa
sekä kiiti kautta kaikkein jäsenten.
— Haudata; niin, haudata... Tuota, ei juuri niinkään! ... Mitä
puhunkaan? Tahdoin sanoa: tehdä onnelliseksi. — Kuulkaas, Kristina,
tehdä onnelliseksi. — Te kelpaatte minulle puolisoksi.
Mutta tällä hetkellä, juuri kun Luppán herran innostus oli ylimmillään,
astui yht'äkkiä esiin Csutkás herra sekä laski tukevan kätensä, joka
nyt tuntui raskaalta kuin lyijy — hänen olalleen.
— Ihminen! — ärjäsi hän. — Älä jaarittele! Etkö huomaa, että hän on
sinulle vieras, kuten sanskritin kirjain minulle. Tosiaankin on neidon
sydän verrattava outoon kirjaimeen, eikö niin, Csemez? Kirjaimeen, joka
on vaiti ja kuitenkin puhuu. Mutta minä tunnen tämän kirjaimen, Luppán,
ja osaan sen lukea. Hän on minuun kiintynyt...
— Hyvät ystävät, — virkkoi Csemez herra vakaan näköisenä, kultaisia
kellonperiänsä hypistellen; — asia, josta te juttelette, on arka
yksityisseikka, joka sai äskeisen korttipelimmekin keskeytymään,
perhekysymys, johon ei missään tapauksessa tarvitse niin paljo sanoja
tuhlata, kuin nämät arvoisat herrat jo ovat tuhlanneet. Ja toiseksi
tulee myöskin ottaa huomioon, että tyttärelläni on läsnä nuoria
vieraita, Bohuska ja Niilo, joille vielä on liian aikaista kuunnella
tainkaltaisia »kohtauksia»...
Csutkás herra nyökkäsi myöntäen päätä, mutta Niilo astui esiin, pää
rohkeasti pystössä, sekä lausui lujasti, kuuluvasti:
— Antakaa olla, hyvä setä, minulla ei ole mitään tätä kohtausta
vastaan, vaan aion itsekin siihen ottaa osaa; minäkin rakastan
Kristinaa ja minä myöskin pyydän häntä vaimokseni...
Juhlallinen hiljaisuus syntyi.
Tavan takaa pyyhki Csutkás herra nenäliinalla hikistä otsaansa sekä
mutisi tuskin kuuluvasti: »Uhkarohkea könsikkä!» Luppán ritari puraisi
huuleensa ja katseli taivaasen, juurikuin olisi aikonut valittaa
vainajillensa tuolla ylhäällä: »Katsos armaani, katsos pikku Ester ja
Lassi, kuinka huonosti taas kävi!»
Csemez herra yksin pysyi jäykkänä. Hyvän aikaa katseltuansa
punastunutta nuorukaista kiireestä kantapäähän otti hän esipuheen
asemasta hyppysellisen nuuskaa nenäänsä sekä laski rasian kannen niin
kuuluvasti kiinni, jotta jo edeltäkäsin sopi arvata jotain erinomaista
olevan tulossa.
Ja pian seurasikin Csemez herran vastaus.
— Hehehe! Asia alkaa sotkeutua. Oikea gordionsolmu! ... Ennenkin jo
oli arkaa laatua, mutta yksi juoni enemmän, ei haita... No, poikaseni,
sangen hyvä on, hehehe... Vai menit sinäkin satimeen! Miksei? Tunnen
isäsi. Kunnon mies ja hyvä ystäväni... Mutta odotapas hiukkasen, niin
minä pian tuon gordionsolmun halkaisen. Hehehe!
— Isä! — puhui Kristina tarttuen hänen käteensä, — minun täytyy sanoa
teille, että...
— Vait! Ei sinun pidä mitään sanoa. Olen saanut yhden toimituksen
päässäni valmiiksi ja tahdon ilmoittaa sen vastaukseksi ystävilleni;
tuo kolmas ilmaisu ei minun päätöstäni voi muuttaa, yhtä vähän kuin
mitkään muut mahdollisesti jälkeen tulevat väitteet. Se seisoo lujana
kuin Siionin vuori. Oikea rakkaus on kolmasti koetellun kullan
arvoinen, ja oikea miehensana myöskin on verrattava kolmasti koeteltuun
kultaan. Ja Tapani Csemez on oikea mies.
Näiden mahtavien sanojen johdosta katsoivat Csutkás herra ja Luppán
ritari sopivaksi astua »oikean miehen» luo lämpimästi pudistamaan hänen
kättänsä.
— Kiitoksia, — vastasi hän, — mutta täällä on riivatun lämmin. Missä on
olut, Kristina? Tuo kannut tänne meille kamariin. Niin, hyvät herrat,
mennään sisään, sillä, sillä...
Hän seisahti tähän, kun ei osannut oikein loogillisesti lausettansa
lopettaa.
— Sillä — oluttakin sinne viedään. Joudu, Kristina. Saat kuulla
sinäkin. Tapani Csemez ei salaa asioita; mitä hän sanoo, se on sanottu,
ja mikä on sanottu, se on sanottu. Jos hänen ajatuksensa ovatkin
omituisia, niin on hänellä siihenkin oikeus, sillä pitäähän ihmisen
saada vapaasti ajatella.
Tämän tieteellisen selityksen lausuttuansa katseli hän tyytyväisesti
ympärilleen ja käski läsnäolevia yksitellen astumaan sisään eteiseen,
mistä sitte käytiin hänen työkamariinsa.
Heti saattoi huomata tämän olevan tiedemiehen työhuoneen. Mennä vuonna
oli sitä viimeksi lakaistu; lattialla, tuoleilla ja kellokaapin päällä
oli tukuttaisin paksuja, homeisia foliantteja sekä kaikellaisia
tulikauhoja, kattiloita, tislausastioita ja koneita; seinillä riippui
parrattomien tiedemiesten ja kuuluisien kullantekijöiden muotokuvia.
Mutta suoraan sanoen ei näiden miesten tiede ollut edes tupakkapiipun
arvoinen, vaan jos Csemez herra olisi tahtonut ihailla oikean
»kullantekijän» naamaa, niin olisi hänen ollut paras ripustaa seinälle
Luukas Zeelig nimisen juutalaisen koronkiskurin kuva, joka herroille
opettajille lainaeli rahoja »alhaista» korkoa vastaan.
Ennenkuin olutta tuotiin sisään, vallitsi huoneessa alakuloinen
mieliala, minkä kuitenkin olut taas pian karkotti. Csemez herra
kehoitteli vieraita istumaan huomauttaen, ettei saa mihinkään esineesen
koskea. Sitte alkoi hän muutaman kerran kurkun kirkastamiseksi
yskäistyään ilmoittaa päätöstänsä seuraavasti:
— Minulle on suuri kunnia tapahtunut... Sen sanon suoraan. Ja
Kristinalle on myöskin suuri kunnia tapahtunut, senkin sanon suoraan...
Sanon kautta kunniasanani. Mutta asian laita on se, että minulla on
omat tuumani. En anna tytärtäni kellekään, minä tarvitsen hänet itse.
Te sanotte hänen olevan kauniin, kukoistavan ja hyvänluontoisen ja
tahdotte häntä sentähden, mutta juuri sentähden minä en häntä anna.
Minäkin tarvitsen hyvää ja kaunista. Kukoistakoon minulle! Sillä
olettakaamme vastakohta; jos hän ei olisi kaunis eikä kukoistava,
niin te ette hänestä huolisi, mutta minulle hänen kuitenkin täytyisi
kelvata. Siitä selvästi näkyy, että vahinko olisi minun, ja on siis
oikeudenmukaista, että minun on hyötykin. Csemez ukko on itsepäinen
mies eikä tule sitä ihmistä, joka voipi muuttaa sitä, minkä kerran
päähänsä pannut on. Minä annan tyttäreni vain sille miehelle, joka...
Hän veti syvän henkäyksen, ummisti silmänsä ja kohotti päätänsä.
— Vain sille miehelle, joka...
Hän seisahti vieläkin puheensa hetkiseksi ja ojensi molemmat nyrkkinsä
kuulijoita kohden.
— Joka tuo minulle niin paljon kultaa, kuin Kristina painaa.
Kaikki ovat vaiti, vain Bohuska hymyilee.
— Niin paljon puhdasta kultaa, ymmärrättekös! — Ei rahtuakaan vähemmän.
Vannon, ettei rahtuakaan vähemmän...
Luppán ritari huudahti kiivaasti.
— Haaveita! Paljaita haaveita, Stevo.
Suuttuneen näköisenä katsahti Csemez herra puhujaan ja vastasi
arvokkaasti, verkkaisella äänellä:
— Minä puhun isänä, hyvät herrat, enkä ystävänä! Vakaana,
ymmärtäväisenä isänä, jota tulee kunnioittaa. Aate on oivallinen. Mitä
olen sanonut, sen olen sanonut. Ei siitä asiasta enää puhettakaan!
Annapas tänne se kannu, Kristina.
Tämän kuultuansa otti Luppán herra hattunsa käteen ja lausui oven
suussa lähtöä tehden:
— Herran haltuun, Stevo. Tuota en olisi ikinä uskonut! Tuo menettely on
suoraa köyhyyden pilkkaamista. Olkoonpa vain, Stevo! Sanon vieläkin,
että olkoonpa vain! Niin sanon vieläkin, että...
Näin sanoen paiskasi hän oven mennessänsä kiinni ja läksi astumaan
poispäin murahdellen sekä sateenvarjolla tuimasti tavan takaa ilmaa
piesten.
Ajatuksiin vaipuneena istui Niilo hetken aikaa sisarensa vieressä,
joka, Csemez herran sanat kuultuaan, mitkä nuorukaiselta kaiken toivon
veivät, rohkaisevasti puristi veljensä kättä; mutta tarpeeton ehkä
olikin tuo rohkaiseminen; kenties olikin se hetkellinen synkkyys, joka
otsalla näkyi, vain kehkeävän rohkean ajatuksen varjostus.
Hän nousi tyynesti ja astui Csemez herran eteen.
— Olen kuullut päätöksenne, — lausui hän, — ja pidän kiinni
sanoistanne; minä tuon teille sen määrän kultaa.
— Oh hoh! — äännähti Csemez herra hämmästyen. — Vai sinäkö lupaat tuoda?
— En tänään enkä huomenna, Herra tietää, koska, mutta joko tuon sen —
taikka kuolen.
Kristinan silmät omituiseen liekkiin leimahtivat, josta näytti lähtevän
kirkkaita säteitä nuorukaisen puoleen, joka taasen noiden säteiden
hurmaavasta vaikutuksesta loi innostuneen katseensa maahan.
— Oi, Niilo, — kuiskasi neito onnellisna, — sepä oli kauniisti,
suloisesti lausuttu. Niin sitä rakastaa pitää. Tunnen jo nyt itsekin
rakastavani teitä, niin suuresti rakastavani.
Csutkás herra ällistellen katseli toisia läsnäolevia, pää alakuloisesti
maahan painuneena. Välistä nousi raskas huokaus hänen rinnastansa;
vihdoin ummisti hän silmänsä, paksut silmälaudat vetäytyivät yhteen,
kädet siirtyivät selän taa, ja pari kertaa nikotettuansa mutisi hän
hiljaa:
— Ei haita... eipä haita! He ovat kiin... kiintyneet minuun.