Kerrotaan ne tapaukset, jotka edellisestä johtuvat.
Niilo Mirkovszki oli niitä nuoria miehiä, joita naiset sanovat
»intressanteiksi». Hänellä oli suuret, eloisat sinisilmät, tuuhea
kultatukka, solakka vartalo sekä sievä käytöstapa. Puolen vuoden
verran sitte oli hän saapunut kotia täydentääkseen opintojansa
vuoriakatemiassa, ja jos hyvin käy, niin saa hän alkaa uraansa siinä
toivossa, että hänestä vielä tulee vuorineuvoskin. Ja se saattaa kyllä
tapahtua, sillä hänellä on kykyä ja osaa myöskin mukaantua elämän
oloihin. Kuten sanoimme, on hän vasta puolen vuoden paikoilla ollut
kotosalla Schemnitzissä ja jo on hän johtajana ei ainoastaan nuorison
kokouspaikoissa »Kultalampussa» ja »Elävässä nuijassa», vaan myös
herrassalongeissakin. Eikä hän aina olekaan niin ujo ja tomppelimainen
kuin nyt seisoessaan ääneti ällistellen, ikäänkuin maahan juurtuneena,
Kristinan edessä sekä hajamielin päänsä päältä poimiskellen akatsiapuun
lehtiä, joita hän paloittelee hyppysissään, juuri kuin tahtoisi
arvaella: »rakastaako?... Vaiko ei?...»
Hän ei ollenkaan ymmärrä, miksi Kristina itkee, jos hän rakastaa, miksi
hän niin äkisti päästi hänen kätensä, kun kysyi vastarakkautta ja miksi
hän kävi niin alakuloiseksi ja suruiseksi...
Jumalallinen on hämäryys naisen sydämmessä, pyhä salaisuus, täynnä
runollisuutta, viehättävä varjo aavistetusta todellisuudesta.
Ensimmäinen rakkauden ilmaisu sisältää paljon runollisuutta.
Nurmen ruoho silloin huokaa neitoselle: »astu tänne, tallaa minua, niin
tulen vain tuoreemmaksi, viheriämmäksi»...
Auringon säde puhuu nuorukaiselle: »sinullekin paistaa valkeus, minua
parempi, suurempi, kauniimpi»...
Iltarusko lähettää kiireisen sanoman yölle: »älä tule, pysy poissa...
täällä on jotain, jonka nähden et sinäkään saata synkkänä olla».
Ja ne henkilöt, jotka lausuivat nuo sanat, joita koko luomakunta
hartaana kuuntelee, tämä rakastunut nuorukainen ja rohkea neitonen
seisovat yhä vielä vaiti, ujoina, arasti, sykkivin sydämmin odotellen,
millä hetkellä taivaankansi romahtanee alas.
— Hyvä Jumala, mitä teinkään... mitä teinkään? — sopersi Kristina ja
hänen silmissänsä alkoi mailma käydä ympyriäiseen myttyrään ja pyöriä
yhä kiivaampaa vauhtia hänen ympärillään. Uupuneena painui hänen päänsä
ja kätensä alas, kuten kuolevan linnun, joka on siipirikoksi joutunut,
ja nojautui Bohuskan olkapäähän.
Eikä Niilo saanut niin luotua sanaa suustansa vastaukseksi,
lohdutukseksi; typerä tylsyys valloitti hänen mielensä ja tukahutti
kaikki ajatusten oraat. Tämä odottamaton tapaus oli peräti saanut hänen
sielunsa pois oikealta tolalta ja hyvästä tasapainosta. Siinä liikkui
sangen monikirjavia mielijohteita aina sen mukaan, mitä hän arveli
huomaavansa Kristinan silmistä, äänestä ja liikkeistä, joko katumusta,
luottamusta, välinpitämättömyyttä, alakuloisuutta taikka rakkautta.
Vihdoin voitti Bohuska taas mielenmalttinsa sekä virkkoi tavallisella
vilkkaudellaan:
— Mutta nyt, lapsukaiset, on tätä tässä kylliksi. Kaiketi meidän pitää
jonnekin päin käydä. Kävely tekeekin sinulle hyvää, kultani. Ojenna
minulle kätesi, Niilo.
Mutta sen verran Niilolla vielä kumminkin oli järkeä, että hän
tarjosikin kätensä Kristinalle eikä sisarelleen.
Rakastunut neito havahti ja vapisi aivankuin nukkunut, joka tuntee
vieraan käden kosketuksen.
— Herrainen aika! — en ymmärrä teitä... puhui Niilo haikeasti, ja alkoi
kädellä, johon ei tyttö tahtonut tarttua, pidellä palavaa otsaansa.
— Mitä turhia! — puheli pilojansa Bohuska... se oli vain leikin vuoksi
eikä mitään muuta.
— Leikinkö vuoksi? — puhkesi Niilo katkerasti puhumaan, ja kasvot
punaisiksi leimahtivat. — Leikintekoako se olikin sanoa ensin: »minä
lemmin sinua», mutta heti taas: »en lemmikään». Sanako se vain
olikin, tyhjä, joutava sana? Mutta siinä saattaa kuitenkin piillä
myrkkyä, neitiseni! Vai onko... onkohan sydämmen surmaaminenkin vain
leikintekoa! —
Katsahtaissaan veljensä turvonneisin kasvoihin Bohuskankin simahuulet
katkeraan itkuun vääntyivät. Peloissaan hän luonnollisesti ja
teeskentelemättä kavahti Kristinan kaulaan.
— Näetkös nyt... puhui hän kyyneliä silmistään pyyhkien — nyt ei ole
muuta neuvoa kuin...
Kristinan silmäykset näyttivät kysyväisiltä.
—... Kuin että rakastat tuota hupakkoa Niiloa. Näetkös, kuinka hän on
suruissaan...
Hellästi silitteli hän Kristinan olkapäätä ja jatkoi lempeällä,
kehoittavalla äänellä:
— No rakastahan häntä nyt! ... Sitte lisäsi hän maltittomasti: rakasta
heti paikalla... no, rakasta nyt! Taikka tekee hän vielä itsellensä
jotain kauheata. Hän on aina ollut semmoinen itsepintainen ja
omapäinen...
Ynseästi nosti Kristina päätä.
— En voi — virkkoi hän verkkaan — en saata; rakastan toista... tuota...
luulen, että rakastan.
— Vai rakastatte toista! — huudahti Niilo, ja silmät seljällensä
lensivät. — Mahdotonta! Ajatelkaa paremmin perään; sanokaa, että
laskittekin nyt pilojanne!
Aurinko peittyi synkkien pilvien taa, lähenevän myrskyn edelläkävijät
tuulispäät jo heiluttelivat akatsiapuiden latvoja, helle kasvoi ihan
sietämättömäksi. Nuorukainen astui muutaman askelen poistuaksensa,
mutta pian hän hervotonna vaipui erään puun juureen sekä peitti kalpeat
kasvonsa käsiin.
— Suuren tuskan olette sydämmelleni tuottanut — virkkoi hän sävyisästi,
kääntäen pois nuhtelevan katseensa, jota kyynelet himmensivät, jottei
se loukkaisi häntä, jota hän niin syvästi rakasti.
Mutta se koski kuitenkin Kristinaan. Hän astui melkein hoiperrellen
Niilon luokse sekä laski kätensä hänen päänsä päälle.
— Niilo, mikä teitä vaivaa? Oletteko suuttunut siitä, että olin niin
suora teitä kohtaan? Älkää ylenantako minua, pysykää minulle hyvänä,
ottakaa minut... hyvä Jumala, kuinka sanoisinkaan? ... vaimoksenne!
Äkisti hyppäsi Niilo seisoalle, silmistä pian kyynelet kuivuivat ja
kasvot kävivät voittoisiksi ja tavattoman kopeiksi.
— Rauhoittukaa. En minäkään teitä niin kovin ikävöi — puhui hän
kalseasti ja verkkaisesti — mutta en liioin teitä ylenanna. Lempi
on kuolematon! Se ei katoa, vaan muuttaa muotoa. Rakastakaa, ketä
tahdotte, mutta siltä saatte tulla vaimokseni.
Näin sanoen ojensi hän itsensä ihan suoraksi ja silmät tulta
säihkyivät. Hämmästyneenä astui Kristina askelen taapäin ja lausui
lempeästi, suruisesti:
— Niin Niilo; tahdon tulla vaimoksenne, jotta ilahuttaisitte mieltäni
rakkaudellanne, jotta auttaisitte minua kantamaan elämän kuormaa,
jotta...
Viljavat kyynelet neidon poskille valuivat.
Tätä ei Niilo enää voinut katsella piittamatonna. Raivon pahahenki
hänet valtasi, tunkeusi joka suoneen ja leimusi silmistä. Itsekään
oikein tekoansa tietämättä tarttui hän melkein tuimasti tytön
käsivarteen ja hänen uhkaava äänensä kiukusta värisi.
— Ei, ei, Kristina! Ei koskaan... Ei mitään... Meidän täytyy
kuolla! Sekä sinun että minun. En salli, en, vaikka taivas päähäni
romahtaisi... En anna kellekään toiselle sinusta edes yhtä hiuskarvaa,
en hiuskarvasi katoavaa varjoakaan... Sinun täytyy kuolla! — huusi hän,
ja äänikin muuttui karjunnaksi, — jollet sano, kuka on se mies, jota
rakastat.
Kristina yritti hymyillä, puraisipa huuleensakin estääksensä
kyyneltulvaa.
— Ketäkö rakastan? En ketään, Niilo! En niin ketään...