Vastapäätä hotelliani oli pieni, mukiinmenevä ravintola, jossa
sai tuoreita tomaatteja ja hummereita. — Aurinko paistoi, meidän
ympärillämme humisi Pariisin kevät, ja Caritas säteili kirpeän ihanaa
nuoruutta. — Muistan vielä, että hänen yllään oli silloin tuollainen
lyhyt, musta samettitakki, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa.
Ohikulkevien miesten katseet kääntyivät väkisinkin häneen. Minä olin
ylpeä hänestä, — ikäänkuin kallisarvoisesta korusta, joka hetkeksi oli
annettu minun haltuuni huolehdittavaksi.
Elämässä ei ole tilaa tragedioille. Ne kadottavat mittasuhteensa,
muuttuvat pieniksi, vähäpätöisiksi, — arkipäivien pikkutapaukset
muuttavat ne koomillisiksi.
Me puhuimme, — tietysti. Jotakin tuollaista kevyttä, leikkivää,
niinkuin puhutaan aamiaisella — Pariisissa — kahden.
Juuri tuo oli niin tyypillistä meidän suhtautumisellemme toisiimme.
Hän tiesi ja vaistosi kaiken sen murheen, kaiken sen katkeruuden,
joka painoi sieluani. Minä tiesin, että hän tiesi sen. Mutta miksi
me olisimme puhuneet siitä. — Me puhuimme — — hummereista ja
majoneesikastikkeesta!
Juuri sellaista on elämä.
Me pyrimme unohtamaan, — ja kuitenkin tiesimme molemmat, miten
äärimmäisen mahdotonta se oli. Kun jokainen sanankäänne, jokainen
äänenvärähdys ja katse herätti jälleen kaikki muistot, kaiken murheen.
Ja kuitenkin minä nautin, — pakotin itseni unohtamaan Hellaan,
unohtamaan kaiken muun, — imin itseeni vain noiden muutamien minuuttien
keveää, leikittelevää onnea. Ihailin hänen pienen samettitakkinsa
kirpeän pikanttia kauluksenkäännettä. — Varastettua onnea, joka ei
kuulunut minulle, murusia elämästä.
Yli kadun näin jonkun tutun hahmon astuvan hotellini ovesta sisään, —
hetken kuluttua se palasi ja jäi seisomaan kadulle ikäänkuin epäröiden,
minne suuntaisi kulkunsa. Se oli taiteilija Mäki. Ennenkuin ehdin
ajatella mitään, olin jo huutanut häntä kadun yli. Hän tuli kävellen
hyvin varovasti ja väistäen kaukaa autoja. Silmät veristivät, hän oli
kalpean ja laihan näköinen.
Nähdessään, että istuin naisen seurassa, sai hän asenteeseensa
jonkinlaista pingoittunutta seurustelusävyä, mutta hylkäsi sen heti ja
tuli istumaan viereeni:
»Helkkaria tässä koketeeraamaan, että muka ollaan sivistynyt.
Suokaa vain anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minun täytyy
absoluuttisen ehdottomasti tavata herra Hartia. Niin, me olemme kyllä
kerran Dôme'issa tavanneet, neiti Holm. — Suutelisin kättänne, mutta
huuleni ovat hiukan tahmaiset eli krapulaiset.»
»Missä hitossa sinä nyt olet remunnut. Sinähän olet aivan deekiksellä.»
»Mistä hitosta minä sen tietäisin. — Heräsin nyt ihan äsken jollakin
suljetulla pihalla, kun concierge työnteli minua luudanvarrella.
Olin luultavasti hiipinyt sinne, niinkuin kuoleva peto etsii jotakin
yksinäistä luolaa. — No, minä istuin siinä ja yrittelin hapuilla
jonkinlaista tajuntaa, ja muistin lopuksi, että eilen illalla tapasin
Selectin baarissa jonkun amerikkalaisen, joka juuri oli tullut
Pariisiin. Me joimme cocktaileja, Martinia ja Manhattania ja Totdryckiä
ja kiersimme kaupunkia. Sitten minä en muista muuta kuin että hän jäi
makaamaan jonnekin lattialle ja joku nainen istui hänen päällään. Ja
sitten minä seisoin Dôme'in baarissa ja vippasin joltakin garçonilta
sata frangia sen amerikkalaisen kelloa vastaan huomiseen asti. Sitten
minä join vermutteja... Ja sitten minä en tiedä mitään. Tunnustan vain
nöyrästi, että elämä on mysteerio.»
Hän puhui hiukan sopertelevalla äänellä ja suupielissä nytkähteli vähän
väliä hermostuneesti.
»Ja nyt...»
»No, se concierge koputteli minua selkään luudanvarrellaan, ja minä
tutkin taskujani ynnä muuta, kunnes löysin kengänkärjestäni yhden
frangin rahan. Menin ensimmäiseen baariin ja sain yhden bockin. Se
auttoi hiukan, ja minulle kirkastui, että sinä asut jossakin täällä
päin. Ja kaitselmuksen ihmeellinen johdatus vei meidät yhteen. Antoipa
minulle vielä onnen kohdata yhden maailman viehättävimmistä naisista.»
»Kiitos, kiitos, — ei teidän tarvitse. Kyllä te saatte herra Hartilta
vipattua muutenkin jotakin. Hänen sydämensä on herkkä ja avoin kaikelle
kärsimykselle.»
»Kuule Mäki, nyt sinun täytyy syödä jotakin ja mennä nukkumaan
senjälkeen ja nukkua ainakin pari tuntia.»
»Huh, inhottaa ruuan ajatteleminenkin. Tässä tilassa on mahdotonta
syödä mitään. — Ei, ei! ei ainakaan mitään lihaa. — Mutta voit tilata
jonkin liemen, soupe'inn, niin koetan litkiä sen sinun mieliksesi. Ja
puolikas bordeauxta.»
Mäki söi pari lusikallista vastenmielisesti, työnsi sitten lautasen
pois ja täytti lasinsa punaviinillä.
»Suokaa anteeksi, mutta tämä on ainoa lääke, joka voi auttaa minua. —
Ja nyt, voinko jollakin tavoin neuvoillani ja kokemuksellani auttaa
teitä?»
Silloin minut valtasi jälleen tuo kummallinen epätodellisuuden tunne,
aivankuin jostakin ulkopuolelta olisin katsellut koko kohtausta.
— Ravintolan kissa kieriskeli kadun tomussa ja auringonpaisteessa
nautinnollisesti suljetuin silmin. Autotorven tukehtunut törähdys
saavutti korvani. Aseman seinässä loisti punaisin kirjaimin tuo
ikuinen AUBONMARCHÉ. — Mäki tyhjenteli lasin toisensa jälkeen, hänen
kätensä lakkasivat vapisemasta ja silmiin tuli kiiltoa. Puhe muuttui
varmemmaksi. Hän haasteli jotakin hölynpölyä, kunnes yht'äkkiä
säpsähdin hänen kääntyessään minun puoleeni:
»Apropós! Tunnetko sinä erään maisteri Hellaan? Tuon, joka on
julkaissut erään runokirjan, jota ei kukaan ole lukenut. — Kävelin
eilen iltapäivällä Boulevard St. Micheliä ja näin hänet jonkin
pikkubaarin pöydän ääressä imeskelemässä aperitifiään. Tunsin
hänet ulkomuodosta, — minulla oli kiire, mutta pysähdyin hetkeksi
juttelemaan. Hän sanoi oleskelleensa täällä jo toista kuukautta,
harjoittavansa opintoja ja muuta roskaa. Anteeksi. Ihmettelin, miksi
hän ei ollut käynyt Dôme'issa, mutta hän sanoi karttavansa ihmisseuraa.
Se oli kai olevinaan viittaus minulle, että korjaisin luuni.
Tietysti minä kuitenkin otin hänen osoitteensa. Katso, minulla on
sellainen metodi, — aina sieltäkin voi hellitä jokin kymmenen frangia
äärimmäisessä hädässä. — Meidän täytyy katsoa myöskin tulevaisuutta.»
»Varjelkoon, sinähän olet oikea, elävä tietotoimisto.» Minä yritin
nauraa. Caritas oli ojentautunut puoleksi eteenpäin kalvenneena ja
loistavin silmin.
»Sanokaamme vaikka niin. Ja tietotoimistot ovat kalliita laitoksia.
Sinä siis tunnet hänet. No hyvä. Onko sinulla kynää?»
Ja hiukan vapisevin käsin kopioi hän osoitteen muistikirjastaan.
»Tuossa. — Ja voitko sinä nyt vielä vipata minulle pari sataa frangia?
Katso, minun täytyy tänään välttämättä käydä lunastamassa se kello.»
»Mutta muista, sinun täytyy sitten nukkua pari tuntia. Et voi millään
kestää tuollaista menoa enää kauempaa.»
Mäki nauroi hiukan katkerasti:
»Lopuksi, minkätähden? Mitä se hyödyttää? Kerran sitä kuitenkin
täytyy kaatua, ja mieluummin sitten nyt vähän hauskemmalla tavalla.
Ketä jumalat rakastavat, sen he ottavat pois nuorena. Ehkä minäkin
olen kyllin nuori siihen tarkoitukseen. Saisivat ainakin tantat ja
peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin
lahjakas ja niin kyvykäs, — ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille
sitä pientä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla
kuuluisaksikin aikaa myöten. Ei tarvita muuta kuin kuolee, niin taulut
nousevat kaksin verroin hinnassa. Ja arvostelut saavat tuollaisen
himmeän jalon sordiinin: de mortuis nil nisi... Noh, minä puhun roskaa,
— tietysti minä menen nukkumaan, ellen eksy vielä täksi päiväksi
harhateille. Terve, ja toivottavasti myös näkemiin. Hyvästi, neiti
Holm.»
»Ajattele, että hän on ollut täällä jo toista kuukautta, — aivan yksin,
ehkä sairaana, — odottaen minua. Hän tiesi, että olen Pariisissa aina
keväisin. Kuule, sinun täytyy ensiksi mennä hänen luokseen, — minä en
uskalla, etkö näe, olen ihan kalpea ja käteni vapisevat. — Jos hän on
liian katkera minulle. Miten pelkäänkään. Sinun täytyy mennä hänen
luokseen. Älä ensin puhu minusta mitään. — Rakas ystävä, minä ymmärrän,
miten katkeraa se on sinulle, mutta sinun täytyy tehdä minulle tämä
viimeinen palvelus. Minä en uskalla. Sano hänelle vain, että odotan
häntä huoneessani hotellissa. Odotan siksi, kunnes hän tulee, vaikka
hän viipyisi kuinka kauan. Sano, että hänen täytyy antaa minulle
anteeksi, — että minä olen muuttunut kokonaan. Sinun täytyy saada hänet
tulemaan.»
Se oli pieni likainen hotelli jossakin tuolla Sorbonnen takana,
Quartier Latinin syrjäkujalla. — Takkuinen concierge pudisti päätään,
kun olin ensin saanut hänet ymmärtämään, miten nimi Hellas äännetään.
»Monsieur 'Elaa on aina päivisin Kansalliskirjastossa tai muualla. Hän
on hyvin ahkera. Hän tulee kotiin vasta illalla päivällisen jälkeen.»
Jätin nimikorttini, jonka taakse kirjoitin pari riviä pyytäen häntä
odottamaan minua kello 9. Annoin sen palvelijalle viiden frangin
setelin kanssa, jotta voisin olla varma sen perilletulosta, ja poistuin
siunausten tulviessa ympärilläni.
Menin Caritaksen luo ilmoittamaan, että hän voisi odottaa Hellasta
vasta illalla. — Caritas istui huoneessaan. Hän oli vaihtanut pukunsa
johonkin ihmeelliseen hopealtakimaltavaan. Jollakin tapaa hän muistutti
morsianta, joka odottaa hääyötään. Hänellä oli kukkia, joitakin
raskaita, kalliita, värikkäitä. Huomasin, että hän oli hermostunut, ja
yritin lohduttaa häntä nauraen:
»Kaikki on valmiina ja sopivalla hetkellä johtaa paashipoika prinssin
sisään. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. — Etkö ole
huomannut, että kaikki sadut päättyvät onnellisesti. Ja jos sinä et
tuollaisena ole satu, niin syön tusinan sinun vanhoja kenkiäsi.»
Yritin kuvitella Hellasta, muistella meidän ystävyyttämme, ajatella,
että hän jos kukaan ansaitsi Caritaksen rakkauden. Hän oli erilainen
kuin me muut, — hänessä oli neroutta ja uskoa tulevaisuuteen. Aavistin,
että hän vielä kerran tulisi tekemään jotakin suurta. Ja mitä olin minä
itse, — kylmän järkevä, käytännöllinen, hiukan pessimistinen mies, joka
juuri ja juuri kykeni täyttämään paikkansa sanomalehden toimituksessa,
jonka elämä hävisi itse-erittelyyn ja tyhjyyteen. Mitä olisi minussa
voinut olla, mikä olisi voinut tyydyttää Caritaksen luontoista naista.
Vietin illan kävellen rauhattomana paikasta toiseen katujen vilinässä.
Pistäydyin jonkin pienen kirkon viileyteen, — näin Neitsyt Maarian
kuvan lapsi sylissään, alttarin edessä ikuisesti palavan punaisen
lampun. Se oli kuin pieni, verinen sydän, ripustettu sinne kaiken
kansan nähtäväksi.
Sisällä oli niin hiljaista ja himmeää. Kirjavien lasimaalausten
samentumaton vuosisataisloisto pääni yläpuolella minä istuuduin
epämukavalle tuolille, jonka istuin oli olkipunosta. — Silloin hiukan
aloin ymmärtää sitä tenhoa, mikä uskonnolla on kaikkiin kärsiviin
sydämiin. Jokin nimetön rauha vuoti hiljaisuudesta sieluuni, ajatukseni
tasaantuivat, lakkasivat kiertämästä samaa, ikuista rataansa. Olin
jälleen hiljainen ja tyyni.
Pyhä Maaria — neitsyyden ja äitiyden salaperäinen symbooli, alkoi
kiehtoa minun mieltäni. Tuijotin tuohon ikivanhaan puukuvaan, johon
tuntematon veistäjä oli yrittänyt valaa oman hartautensa ja suuren
haaveensa. Hänen kasvonsa saivat hämärässä läpikuultavan loiston.
Kuvittelin, että hänen kätensä laskeutuivat ohimoilleni lempeinä
ja armahtavina — nuo kädet, jotka kerran olivat kantaneet Kaiken
Vapahtajaa, häntä, jonka nimeen sitten on niin paljon syntiä tehty.
Ihmettelin omaa itseäni. — Missä oli minun viileä, rationalistinen
elämänkatsomukseni. Mutta silloin olin niin väsynyt, liian sairas
rakkaudesta voidakseni enää nauraa omille sentimentaalisille
haaveilleni.
Ostin pitkän, ohuen kynttilän pieneltä tytöltä, jonka kalpeat
kasvot kirkon hämärässä muistuttivat pyhimyskuvaa. — Mietin, mitä
kokemuksia maailmasta ja synnistä saattoi jo piillä hänen pienissä,
kehittymättömissä aivoissaan. Kuvia täyteensullotusta vuokrakasarmista,
jossa kaikki inhottavat ajatukset ja teot ovat yhteisiä, joiden ovien
takaa saattaa kuulla porttojen huohotuksen ja miesten kiroukset.
Sytytin kynttilän telineeseen Neitsyt Maarian alttarin edessä.
Sytytin sen ikuiselle neitsyydelle ja puhtaalle rakkaudelle. Sytytin
sen uudelle sukupolvelle, jossa ei ole meidän kylmyyttämme ja
turmelustamme. Ja rukoilin polvistuneena alttarikaiteen puutelinettä
vasten. — Rukoilin aivan yksinkertaisesti, että Caritas ja Hellas
tulisivat onnellisiksi. — En ryhtynyt sen tarkemmin määrittelemään
heidän onnensa laatua — oletin, että Neitsyt Maaria ymmärtäisi sen,
mitä tahdoin sanoa. Rukoilin aivankuin lapsi — ja tunsin itseni
onnelliseksi kuvitellessani, että todellakin yhä olin lapsi, jolle
maailma on outo, vieras, ihmeellinen seikkailu.
Ovella kastoin nöyrästi sormeni vihkiveteen ja tein ristinmerkin.
Viidelläkymmenellä sentiimillä sain vielä asiaankuuluvan siunauksen,
eikä mikään koko asiassa loukannut minua silloin. Olin yhä edelleen
lapsi.
Ulkona oli autojen kohina — sanomalehtimyyjien huudot. »L'Intrensigeant
— troisième édition! — troisième édition!!» ja jalaton kerjäläinen,
joka kiemurteli eteeni kuin tomussa mateleva koira.
Sininen hetki alkoi hitaasti laskeutua Seinen rantojen ylle. Ilma
sai oudon loisteen, ja valkeitten siltojen taakse laskeutui aurinko
pilviverhoihin. Violettia, sinistä ja kuparia.
Kello oli vielä jonkun verran vailla, kun kompuroin Hellaan hotellin
kapeita, pimeitä portaita pitkin ylös hänen huoneeseensa.
»Entrez!»
»Terve, mistä sinä tänne Pariisiin olet tupsahtanut. Ällistyin niin
vietävästi, kun näin nimikorttisi tuolla alhaalla.»
Hellas oli muuttunut. Hän oli entistä kalpeampi. Silmät olivat
painuneet syvälle, ja hiusraja oli ohimoilta paennut paljon taaksepäin.
Hän vaikutti rasittuneelta ja väsyneeltä, mutta ihmeekseni huomasin,
että suupielistä oli hävinnyt paljon entistä katkeruutta. Hänen
hymyssään oli ikäänkuin jotakin kaihomielisen onnellista.
Huone oli tuollainen tyypillinen, ranskalainen hotellihuone. Hyvin
ahdas — pari suurta peiliä, leveä vuode, joka täytti kolmannen osan
koko huoneesta, yksi ainoa tuoli, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. —
Yhdessä nurkassa oli kasa epäjärjestyksessä olevia kirjoja, toisessa
savukkeenpäitä, tuhkaa ja paperijätteitä. Kirjoituspöydällä yhä
edelleen numeroituja käsikirjoitusliuskoja hajallaan. Ja pienessä,
kiinalaisessa kupissa oli yksi ainoa suuri, tuore neilikka. — Mutta
valokuvaa ei ollut.
»Huomaat, että elän suorastaan ärsyttävän ylellisesti — voisi melkein
sanoa yli varojen, eikö totta?»
Hellas nauroi poikamaisesti.
»Mutta älä moiti minua siitä, sillä olen todellakin tehnyt työtä
täällä. Tiedätkö, ennen minä nauroin niille, joiden suu oli täynnä
fraaseja työn ilosta. Totta kyllä, että kirjoitustyö on jotakin aivan
mekaanista, siihen täytyy pakottaa itsensä. Mutta kun vähitellen näkee,
että tulee jotakin valmista — se tuottaa todellista tyydytystä.»
»Mutta kuule, sinä et näytä oikein terveeltä. Olet varmasti taas tehnyt
joitakin hullutuksia.»
»Älä puhu. Ei se ole mitään. Työtä vain, ja jonkun verran unettomuutta,
mutta ajatuksia — suuria, loistavia ajatuksia. Mutta olen löytänyt
uuden maailman. Tunnen olevani kuin Columbus, joka näkee vihreän saaren
nousevan yksinäisen meren yläpuolella. Ja meri on ollut täynnä kauhua.
Jumala auttakoon ihmistä, joka on yksin merellä yöllä.»
»Enkö minä ole sinun ystäväsi?» Ravistelin häntä olkapäistä. »Sano,
enkö minä ole sinun ystäväsi. — Miksi sinun täytyy ottaa naamio
minunkin edessäni. Etkö muista meidän suhdettamme silloin, ennenkuin
lähdit matkalle. Etkö voi puhua minulle suoraan. Niinkuin mies puhuu
miehelle. Sinähän tunnet minut — tiedät minusta yhtä paljon kuin minä
itsekin. Eihän sinun tarvitse näytellä minulle. Sinua vaivaa joku
tuska. Enkö minä voi auttaa sinua.»
»Oh, se ei merkitse mitään. Se on tuo vanha neurastenia, joka on
yltynyt niin, että en enää kykene nukkumaan ilman unilääkkeitä. En
tahtonut alussa ruveta käyttämään niitä, mutta se oli välttämätöntä. Ja
se kummallinen pelko, joka syntyy yksinäisyydestä. — En tiedä, mutta
nyt olen melkein joka ainoa yö, jo viikkokausia herännyt samaan uneen.
Se on kummallinen uni. — Olen joutunut melkein tyhjään autobussiin —
tiedätkö noita yöbusseja, joiden linjoista ja kulkuajoista ei kukaan
ihminen voi saada mitään selvää. Istuimella torkkuu joku tuntematon
ihminen, koskee minuun autobussin keinahdellessa kadunkulmissa. Hän
on aivan kylmä ja eloton. — Ensin ajamme valaistuja katuja, joilla
liikkuu ihmisiä, joilla välähtelevät maalatut silmät ja loistavat
huvittelupaikkojen reklaamikilvet. Ajamme ohi kaiken tuon kohisevan,
huumaavan, myrkyllisen elämän pysähtymättä, kunnes bussi kääntyy
jollekin autiolle kadulle, tuntemattomaan kaupunginosaan. Siellä
loistaa vain vihreä lyhtyrivi, näkyy joku yksinäinen kiirehtivä
kulkija, joka väistyy törähtävän torven tieltä.
Sitten ovat kadut aivan autiot. — Valo autobussin sisälampuissa on
niin kelmeä ja kuollut — joku kiinnipidinlenkki heilahtaa, joku istuin
narahtaa, ja me kiidämme eteenpäin läpi tuntemattoman kaupungin
autioitten, heikosti valaistujen katujen. Kunnes lopulta ehdimme
leveälle bulevardille, jonka molemmin puolin talorivit seisovat pimeinä
ja äänettöminä. Silloin alkaa aamu jo hiukan valjeta, ja kadun päässä,
taivaanrannalla näkyy aamun kelmeä sarastus. Minä tiedän, että olemme
lähellä pysähdyspaikkaa — ja silloin minä herään. Kylmä ja kuuma hiki
on kohonnut kasvoilleni ja kaulaani.
Siinä on jotakin kauhistuttavaa. Heti kun nukahdan, tulee tuo sama
näky, tuo sama pitkä, kiduttava, kylmä matka, enkä koskaan vielä ole
ehtinyt pysähdyspaikkaan asti.
Olen koettanut nukkua myöskin päivisin — mutta heti kun olen ummistanut
silmäni ja vaivun uneen vain pariksi minuutiksi — taas tulee tuo sama
uni ja herättää minut. Kylmään ja kuumaan hikeen.»
»Mutta rakas ystävä, missä sinun järkesi on. Tuonhan täytyy olla vain
joku tavallinen pakkomielle, joka ties mistä syystä on jäänyt painamaan
alitajuntaasi. En minä jaksa käsittää siinä mitään kauhistuttavaa.»
»Niin, alussa minä itsekin otin sen vain jonkinlaisella mielenkiinnolla
tarkastelunalaiseksi. Unet ovat aina huvittaneet minua. Niiden
symbolismi voi johtaa meidät koko ihmisen sisimmän ajatustavan perille.
— Onhan hauska analysoida tuntemattomia alueita itsestään. Mutta
kun tämä uni nyt on viikkokaupalla toistumistaan toistunut melkein
samanlaisena joitakin pikkuvivahduksia huomioonottamatta, niin se jo
herättää painostavan tunnelman. — Mutta miksi me puhumme ainoastaan
minusta. Kerro nyt, mitä olet hommaillut, ja todellakin, kuinka
Pikkuveljesi jaksaa — meidän uusi nuoruutemme.»
Me puhelimme ja puhelimme, poltimme savukkeita, ja minuutit vierivät
raskaina. Saatoin ikäänkuin kuulla niiden kilahdellen putoilevan
ikuisuuteen — ne olivat keltaisia, jähmettyneitä helmiä, jotka vuoronsa
jälkeen putosivat lasiseen maljaan.
Miten äärettömän mielelläni olisinkaan tahtonut olla hänen veljensä,
niin läheinen, että olisin voinut syleillä häntä ja itkeä. Hermoni
olivat äärimmäisen jännittyneet, olin väsynyt ja sairas. Mutta nyt
oli meidän välillämme Caritas, — minulla oli lähetystehtäväni — minun
täytyi pysyä vahvana, hymyillä ja johtaa puhetta. Saada hänet palaamaan
ja tietämättään hävittämään minulta itseltäni viimeisenkin onnen
mahdollisuuden.
Hermostuneen ja herkän ihmisen vaistolla tunsi Hellas minun ajatukseni
itsessään. Ne herättivät myös hänessä jonkinlaisen painostavan
tunnelman, joka teki meidät yhä vieraammiksi toisillemme.
Pysähdyin seisomaan ikkunan luo. Ulkona oli sinistä hämärää, ja huone
alkoi olla jo pimeä, mutta Hellas ei vielä sytyttänyt valoa. Hänen
kasvonpiirteensä himmentyivät hämärässä, kunnes saatoin erottaa vain
valkeat kasvot tummaa seinää vasten. Vähän väliä valaisi niitä oudolla,
punertavalla valollaan hehkuva savukkeenpää.
Ikkunasta näin ahtaan takapihan rikkalaatikkoineen ja roskineen. Pari
lasta leikki siellä tomussa — heidän kimeät äänet kantautuivat korviini
illan äänettömyydessä luonnottoman selvinä ja kirkkaina. Vastapäisellä
seinällä oli rivi valaistuja ikkunoita — ylimmässä ikkunassa näkyi
nainen, joka maalasi itseään peilin edessä vain kombineesi yllään —
liian paljon mustaa ja liian paljon punaista. Seuraavan ikkunan poikki
oli pingoitettu nuora, jossa riippui naisten alusvaatteita kuivumassa.
Sen alapuolella olevassa ikkunassa näkyi sanomalehteä lukeva mies, joka
vähän väliä ojentautui huutamaan jollekin sisällä olevalle.
Koko tuossa takapihan ja köyhyyden tunnelmassa oli jotakin vihlovaa,
kun ajattelin, että se jo toista kuukautta oli ollut Hellaan ainoana
näköalana — unettomina öinä ja kylminä aamuina.
»Kuule, Hellas. Caritas on nyt täällä Pariisissa.»
Näin, kuinka savuke murtui hänen sormissaan ja lattialle lennähti
hehkuva kipinäsäde. Hänen kätensä puristui rintaa vasten ja hän
alkoi huohottaa pitkään, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Mutta hänen
äänensävyssään oli vapautunutta riemua, kun hän sanoi:
»No niin, se oli siis leikin loppu. — En ajatellut, että sen täytyisi
tapahtua näin pian, mutta kohtalo, kohtalo! Se mysteerio, ettei ihminen
voi välttää kohtaloaan. Ja ehkä on sittenkin parempi näin.»
Me istuimme hetken hiljaa. — Sitten sytytti Hellas hiukan haparoivin
käsin valon, astui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi hajamielisesti
järjestää papereitaan. Hän kokosi käsikirjoitusliuskoja sivunumeroitten
mukaan, tasoitteli pakkaa ja pudotti sen sitten pöydälle, niin että
paperit hajosivat jälleen. Joku liuska putosi lattialle — nostin sen
ylös, kun hän ei näyttänyt huomaavankaan sitä.
»Sinä olet siis tavannut hänet. Hän on yhä yhtä kaunis kuin ennenkin
— yhtä salaperäinen — yhtä paljon rakastamisen arvoinen. Ja hän on
lähettänyt sinut minun luokseni. — Voi, sitä naisten itsetiedotonta
julmuutta.»
»Kuule, Hellas, hän on hyvin paljon muuttunut. Hän ei ole enää sama
kuin ennen. Hän sanoi minulle, että hän on oppinut ymmärtämään elämää,
että hän on kypsynyt naiseksi.»
»Sano, uskotko sinä rakkauteen? — Minä olen oppinut uskomaan siihen.
Ajattele, minä, maisteri Hellas, — kyynillinen, hävyttömyyksiä syytävä
herra, joka omistaa smokingin. — Sanotaan vieläpä niinkin, että ihminen
voi kuolla rakkautensa tähden. — Tiedätkö, minä uskon siihenkin. —
Niin, meidän täytyy säilyttää illusionimme kirkkaana ja säteilevänä.
Illusioni puhtaasta rakkaudesta, — uutta elämää luovasta rakkaudesta.
Suurin illusioni.»
»Jumala auttakoon, Hellas. Sinä puhut niin kummallisesti. Niin
katkerasti, vaikka nyt olet löytänyt onnen. Minä en voi ymmärtää.
Katso, Caritashan rakastaa sinua, — ymmärrätkö, rakastaa sinua, eikä
ole koskaan rakastanut ketään toista. Sinä olet hänen ainoa, suuri
rakkautensa.»
»Niinkuin hän totisesti on myös minun. Suo anteeksi, mutta minä olen
niin hermostunut, — tämä kaikki tuli kuitenkin niin äkkiä, vaikka olen
tiennyt sen tulevan ja uskonut sen tulevan. Ymmärräthän, hermojännitys,
joka laukeaa odottamatta. Ihminen ei silloin ole vastuunalainen
sanoistaan. — Minä en voi sille mitään, mutta minulla on aivan se
tunne kuin olisimme suuressa naamiaisjuhlassa. Ikäänkuin koko elämä
olisi suurta naamiaisjuhlaa, ja nyt sitten aamupuolella ennen juhlan
loppua riisuttaisiin naamioita. Ymmärräthän tuon tunnelman, naamioita
riisuttaessa sattuu usein kummallisia yllätyksiä. Mutta jotkut lähtevät
pois ennen naamioitten riisumista, — he säästyvät noista yllätyksistä,
he pelkäävät niitä. Mutta kuule, sano minulle, ovatko he pelkureita,
nuo, jotka eivät tahdo riisua naamioitaan, — vai ovatko he viisaita.
Viisaampia kuin muut.»
»Rakas ystävä, pistä kylmä kääre päähäsi. Minä en voi käsittää sinua.
Nyt kun sinun täytyisi suoraa päätä hypätä taksiin ja ajaa hänen
luokseen. Etkö käsitä, hän odottaa sinua, on koko päivän jo odottanut.
Hänellä on valkea puku, — jotakin ihmeellistä, hopeanhohtavaa. Ja
kukkia. — Minä olen paashi, joka saattaa prinssin sisälle. Etkö käsitä,
— sehän on satua.»
Hellas muuttui jälleen. Hän nauroi, ei enää pingoittuneesti, vaan
reippaan onnellisesti. Ikäänkuin hiukan humaltuneena onnesta hän
syöksyi minun luokseni ja ravisteli minua niinkuin kerran ennenkin
silloin, kun olin herännyt hänen huoneessaan hänen tuijottaessaan
kasvoihini, — silloin kun meistä oli tullut ystävät.
»Voi, rakas ystävä. Anna anteeksi minun käytökseni. Mutta ymmärräthän.
Pari kuukautta yhtämittaista työtä, jotta voisin unohtaa ratkaisun
hetken. Minun suuri haaveeni, tulevaisuus! — Ja tämä ympäristö,
tuo inhoittava takapiha, joka löyhkää auringonpaisteessa, —
ikkunoilla kuivavat alusvaatteet. — Minä olen vähitellen kadottanut
kuningaskruununi. — Jumalan kiitos, — sinä olet tuonut sen minulle
takaisin. Minä olen ollut maanpakoon ajettu prinssi, joka nyt lähtee
matkalle noustakseen valtaistuimelleen. Eikö ihmiselämä ole sellaisen
hetken arvoinen? Onneksi minulla on mukanani frakki, — se voi olla
hiukan ryppyinen, mutta eihän sitä huomaa, — eihän. Älä puhu, se kuuluu
ehdottomasti asiaan. Elämässä on vain muutamia suuria hetkiä, ja niitä
varten ovat juhlapuvut. Sanovat, että frakki pukee minua parhaiten.
Minä olen jaloa rotua. Muistatko ne säkeet:
Minun lihani, minun lihani
on malja laulua täynnä,
täynnä Aasiaa.
Kuvittele, mongooliprinssi, joka on saanut kasvaa Euroopassa, — hän
näkee kupoolien kultaisen meren, saa kuulla suurten arojen kuminan ja
nähdä villien hevoslaumojen lennon taivaanrannalla. — Auta minua, kas
näin, — koeta jollakin tapaa silittää housuja, sillä aikaa kun minä
peseydyn ja ajan partani. Partasaippuaa ja kölninvettä, — se on hänen
makuunsa. Minä tiedän, että sinä olet saanut tuntea hänen huultensa
hyväilyn poskellasi — hänen kaipauksensa. — Ei, ei, — nyt minä olin
ajattelematon. Anna anteeksi, minä tiedän, kuinka paljon sinä mahdat
kärsiä — ja kuitenkin — sinä et voi aavistaa, miten paljon minä olen
kärsinyt.»
Puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi nauraen autoin hänen kuumeisen kiireistä
pukeutumistaan, kuuntelin hänen puhettaan, katselin häntä todellakin
niin kuin paashi katselee prinssiä. — Hän puhui yhtä mittaa kuin
estääkseen minua ajattelemasta, tehdäkseen kaiken minulle helpommaksi,
— puhui vielä ajaessaan partaansa, niin että hän yhtämittaa sai
syljeskellä saippuavaahtoa suustaan.
Niin me lopultakin pääsimme kadulle, kapealle syrjäkadulle, jossakin
siellä Sorbonnen takana. Meidän kiihkeä iloisuutemme sai seinät
kajahtelemaan. Olimme kuin hulluja tai humalaisia. Hellas heitti
silkkihattunsa pakenevan kissan päälle, ja kiiruhti sitten teennäisen
huolestuneena pyyhkimään tomua sen reunoista.
Mutta kun pääsimme bulevardille asti ja pysähdyimme odottamaan taksia,
tyrehtyi iloisuutemme äkkiä, sillä yö oli kummallisen sininen ja
hiljainen. Ihmiset liikkuivat äänettöminä, ja katulyhdyissä oli outo,
melkein väritön kuulto.
»Näin sinistä iltaa en vielä milloinkaan ole nähnyt», sanoi Hellas,
ja hänen äänensä oli kuin hiljainen rukous. — »Koko ilma kuultaa
siniseltä, siitä leviää sinistä valoa — kaupunki on muuttunut, saanut
uudet kasvot. Se on herännyt outoon kaipaukseen, jota se ei ennen ole
tuntenut. — Jos se minun autobussini — uni, josta mainitsin sinulle
— jos se ajaisi tällaisessa yössä tuntemattoman kaupungin lävitse,
ei minulla olisi mitään pelkoa tai kauhua. Kaipaus ei koskaan herätä
pelkoa, vain kipeätä, hiutuvaa nälkää.»
Sinisessä yössä me ajoimme yli vaikeitten siltojen — ohi Louvren
pimeän, äänettömän rakennusmassan, kunnes ehdimme suurelle, valaistulle
kadulle, jonka yläpuolella taivas sai punertavan hohteen. Ja jokainen
metri, jonka kiisimme eteenpäin, vei minut yhä kauemmaksi elämästä.
Minulla oli kuvitelma kuin olisi rintaani työnnetty veitsi, jota
armoton, näkymätön käsi kiersi haavassa, kunnes viimeinen veripisara
tyhjentyvistä suonistani olisi vuotanut kuiviin. — Niin, sanotaan, että
kuvitelmat eivät tee kipeää, en tiedä.
»Sinä et tule sisään?»
Pudistin vain päätäni. En enää jaksanut vastata mitään. Sulkeutuvan,
metallipakotuksin koristetun oven raosta näin, miten Hellas nousi
portaita ylös ripein, uljain askelin, sitä sameanpunaista mattoa pitkin.
Katu oli melkein tyhjä, enkä uskaltanut jäädä seisomaan siihen, sillä
pelkäsin, että jompikumpi heistä sattuisi katsomaan ikkunasta ulos.
— Mutta kadun toisella puolella oli jokin kahvila, josta saattoi
nähdä hänen ikkunansa. Jokin hirveä, vastustamaton uteliaisuus
veti minun askeleni sinne. Istuuduin kylmän marmoripöydän ääreen
ja jäin tuijottamaan ikkunaan, josta loisti ohuen verhon lävitse
oranssinvärinen valo.
Silloin ymmärsin sen nautinnon, jota itsensäkiduttaja tuntee
painaessaan kätensä hehkuvaa hiiltä vasten.
Hetkeksi piirtyi Caritaksen profiili, kapea varjokuva hänen
vartalostaan, oranssinväristä verhoa vasten. Hän näytti horjuvan,
olevan melkein kaatumaisillaan. Hänen päänsä painui jonnekin eteenpäin,
vilauksena näin Hellaan olkapään varjon — ja sitten painuivat molemmat
jonnekin alas. Oli vain rauhallinen oranssinvärinen valo, joka ei
ilmaissut mitään, vaan jätti mielikuvitukselle vapaan vallan.
Mielikuvitus — mikä kirottu lahja se onkaan. Ihminen, jolla on vilkas
ja toimintavalmis mielikuvitus, saa kärsiä elämässä kymmenen kertaa
enemmän kuin toinen, jolle illusionien maailma on vieras. Mitä kaikkia
kuvia minä näinkään istuessani siinä kylmän marmoripöydän ääressä
tuijottaen oranssinväriseen valoon. Näin heidän syleilynsä, johon oli
sulautunut vuosien kaipaus ja nälkä. Hänen kätensä olivat kuin kaksi
kimmoisaa kahletta — hänen suunsa oli kuin janoinen erämaa, joka imee
itseensä sateen autuuden.
Painoin hiljaa savukkeen hehkuvan pään ranteeseeni ja nautin
tuntiessani, kuinka hiljainen, kirvelevä kivun aistimus levisi läpi
koko ruumiini ja kohotti hikeä ohimoilleni. Kun savuke oli sammunut
ihoa vasten, jäi ranteeseen valkea läikkä — ja jonkun ajan kuluttua oli
siihen kohonnut väritön rakko, jonka lävitse kuulsi vetistä lihaa.
* * * * *
Hellas oli ollut sisällä yli tunnin.
Tilasin amourette'n. — Vesi sekoitti vihreän absintin keltaisen
vihertäväksi, sameaksi nesteeksi, josta kihosi vastenmielinen aniksen
haju. — Hitaasti, aivan hitaasti alkoivat suonissani kiertää pienet,
särmikkäät lasinpalaset, joiden kylmyyden tunsin melkein raatelevana.
Amourette, joka sisältää vain nimeksi alkoholia, mutta sen sijaan
määrättyjä eteerisiä öljyjä, hävittää muistin ja tekee ihmisen
vastuuttomaksi teoistaan. — Minä näin heidät — toverieni pitkän rivin
— baaripöytien ääressä tuijottaen yöhön samein, kiillottomin silmin
tai oudosti kiiltävin silmin — edessä vihreänkeltaiset, hitaasti
tyhjentyvät lasit. He tuijottavat menneisiin unelmiin ja särkyneisiin
illusioneihin myrkyn valaessa väsyneisiin aivoihin kirpeätä rauhaansa.
— Haaksihylkyjä, jotka meri on heittänyt rannalle, jotka hitaasti
peittyvät leviin ja hiekkaan. Mutta joka yö heijastavat pettävät,
valkeat mainingit kuvan aavelaivasta, joka keinuu ylpeänä ja kauniina
valkeilla mainingeilla.
Minä vajosin kaikkeen siihen, mikä on mennyttä ja vierasta meidän
ajallemme. — Hekumoin kauan sitten tuhoutuneitten ajatusten
myrkyllisyydellä ja sairaalloisella hurmalla.
Oranssinvärinen valo, joka ei kertonut mitään. Ja kaikki ne
inhoittavat, hävettävät kuvat, jotka purkautuvat sielun syvimmistä
kuiluista ja saavat hien kohoamaan kämmeniin.
Hellas oli ollut sisällä kaksi tuntia.
* * * * *
Sitten laukesi kaikki. — Koko päivän olivat ajatukseni pysyneet
tasapainossa ainoastaan äärimmäisten tahdonponnistusten avulla. Ja
jatkuvaisuuden lain mukaan oli minussa vielä pari tuntia lopullisen
eron jälkeen vallinnut näennäinen tasapaino. — Nyt tuli reaktio,
hillitön, hävittävä tulvahyöky, joka ajoi minut kiihkein askelin
kulkemaan yöllisiä katuja ajatusten kierrellessä aivoissani
järjettöminä ja sekavina. — Mielessäni ei ollut ainoatakaan ajatusta,
jonka olisin voinut ajatella loppuun asti.
Bulevardien myrkyllinen valo, autioitten sivukatujen lyhtyrivit,
muistopatsas torin keskellä, kaikki oli kuin filmiä, jota katselee
hajamielisenä ja hermostuneena silmät tuijottaen kankaalle näkemättä
mitään. Vain toisinaan jokin vähäpätöinen sivukohtaus, jokin
dekoratsionidetalji saavuttaa tajunnan rajan, syöpyen muistiin ja
häiriten tunkeutuen ajatusten joukkoon.
Joku salaisen filmiteatterin agentti takertui minuun valaistussa
kulmassa ja kuiskaili, mitä kaikkea saisin nähdä maksamalla
sadan frangin pääsylipun. — Joku postikorttikauppias vilautteli
maisemakorttien alta alastomia naisvartaloita. — Joku univormulakkinen
yritti kiskoa minua mukanaan tanssiravintolaan, josta kaikui rämisevää
soittoa ja vilahteli silkkisukkaisia sääriä.
Harhaillen, puoleksi juosten jouduin lopulta Suurten Hallien alueelle,
tuohon yölliseen maailmaan, joka on täynnä työtä, tavarakasoja, baareja
ja katunaisia.
Miten nuo työpukuiset ja hikiset miehet saattoivatkaan katsella
synkästi vaatteitani ja käsiäni. — Pujotellen säkkikasojen ja
omenakorien välitse pääsin lopulta Sebastopolin loistavanpunaisten
lyhtyjen alle. Joku maalattu, ontuva nainen tarttui minua käsipuoleen
ja koetti inhottavalla hyväilyllä saada minut mukaansa.
Eräs kadunkulma oli täynnä raajarikkoja ja muodottomia ihmishylkyjä,
— kerjäläisiä, jotka ansaitsivat elatuksensa istumalla kadunkulmissa
päivisin. He olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, — ja ne sanat, jotka
siitä singahtelivat minun jälkeeni, olivat jotakin hirvittävää. Nenätön
ukko yritti katukäytävän reunalta tarttua jalkaani lihattomalla
kädellään.
Citén ja Oikeuspalatsin äänetön, kylmä rauha sai askeleni jälleen
hidastumaan. Kun ehdin St. Michelin sillalle, pysähdyin ja jäin
sillankaiteeseen nojautuen katselemaan liukuvaa vettä.
Seine, joka päivisin on likaisen vihreä, oli muuttunut kiiltävän
mustaksi ja valkeaksi. Kaukaisilla silloilla paistoivat lyhdyt heittäen
mustaan veteen punaisia ja valkeita juovia. Painoin käteni otsaa
vasten, yrittäen tavoittaa jotakin järkevää ajatusta, mutta kaikki oli
vain tympeää, katkeraa sekasortoa.
Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä. — — Väkevät sydämet — murtuvat
yksin.
Olin seisonut siinä kauan aikaa, kun minut herätti keveitten, hiukan
laahaavien askelten kaiku. — Jostakin kadunkulmasta oli tullut nainen,
joka lähestyi minua hiukan epäröiden. — Kun hän oli ehtinyt aivan
viereeni, huomasin, että hän oli neekeri.
Ruskeat kasvot kiilsivät melkein sinertävinä katulyhdyn valossa, ja
valkeissa emaljisilmissä oli himmeätä hohtoa.
Kuin unissani näin St. Michelin aukeaman, — sileän, kiiltävän asfaltin,
josta heijastuivat liekkijuovina katulyhtyjen valot. Raitiovaunujen
kiskojen kiilto repi hajalle yhtenäisen kuvan.
Siellä oli tuo vanha suihkukaivo, jonka leijonat eivät koskaan suihkuta
vettä ja jonka vihertävässä pronssiryhmässä pyhä Mikael surmaa
satuhirviötä.
Hänellä oli villainen, kihertävä tukka ja violetinväriset huulet.
Ulostyöntyvästä apinansuusta välkkyivät eläimellisen suuret, valkeat
hampaat.
Värillisyys oli siihen aikaan päivän tunnussana. — Vieras, kiihottava,
eksoottinen värillisyys oli ainoa, joka enää kykeni tyydyttämään
suurkaupunkien turmeltunutta uusien vaikutelmien nälkää. —
Neekeritanssit, neekerimusiikki, — takaisin primitiivisyyteen! Miesten
kravateissa oli muotivärinä punainen.
Juuri silloin oli Paul Morand vastannut varjojen kutsuun. Lähtenyt
etsimään sen valtavan melankolian lähdettä, joka tulvi saksofonien
äänistä. Hän palasi ja julisti:
»Neekerit ovat maailmankaikkeuden nuoruus!»
* * * * *
Yli olemukseni vuosi tulvahyökynä meidän aikamme mieletön, alitajuinen
itsehävitysvietti.
* * * * *
Ja taas oli kylmä aamuyö.